Suomen Somali: Mamuista mahiksiksi

Suomen Somali: Maija Kajava: Mamuista mahiksiksi 10.6.2010

Suomi valmistautuu seuraaviin eduskuntavaaleihin monissa tulevaisuutta koskevissa paineissa ja maahanmuutosta virinnyt vilkas ja monipolvinen keskustelu saattaa tulla yhdeksi vaalien teemoista. Valitettavasti keskustelua kuitenkin usein leimaa nimittely ja luokittelu, jolla ei edistetä kenenkään osapuolen, saati kaikkien yhteistä, asiaa.

Maahanmuutto on toisaalta osa ikiaikaista siirtolaisuusliikettä, jossa Suomikin on ollut menneinä vuosikymmeninä enimmäkseen lähtömaana. Kylmän sodan aikakauden päättyessä 1980- ja 1990-lukujen taitteessa monin paikoin niin Eurooppaan kuin Afrikkaankin jäi vaikeita konfliktialueita, joissa syntyi humanitaarista, suojeluntarpeeseen perustuvaa muuttoliikettä.

Somalit ovat olleet yksi näkyvimmistä maahanmuuttajaryhmistä kaikki kaksikymmentä vuotta. Maahanmuuttaja on nimike, johon näyttävät helposti kuuluvan myös maahanmuuttaja­vanhempien Suomessa syntyneet lapset, seuraava sukupolvi ja ilmeisesti vielä seuraavakin. Suomi on vasta totuttautumassa uuteen olomuotoonsa eurooppalaisena ja kansainvälisenä, moni-ilmeisenä kansakuntana.

Somalit ja somalitaustaiset Suomessa ovat nopeasti kasvava vähemmistöryhmä, josta suurin osa on tullut 1980-luvun lopulla Somaliassa käynnistyneen sisällissodan jälkimainingeissa. Viime vuosina on lähtömaassa uusien aseellisten selkkausten seurauksena syntynyt uutta pakolaisuutta, joka on pääosin pysynyt maan rajojen sisällä tai suuntautunut lähimpiin naapurimaihin. Uusien turvapaikanhakijoiden ja ruuhkautuneiden perheenyhdistämisanomusten kautta tällä hetkellä liikkuu hyvin erilaisia arvioita tulevina vuosina Suomeen todennäköisesti asettuvista somaleista.

—

Suomalainen somaliyhteisö alkoi rakentua nopeasti 1990-luvun alussa ja pääosin kotoutuminen on onnistunut hyvin huolimatta vaikeasta alusta, missä uutta vastaanottovalmiutta jouduttiin rakentamaan yrityksen ja erehdyksen tietä.

Kotimaassa yhä jatkuva kriisi on aiheuttanut yhteisössä taustalähtöistä sirpaloitumista ja siksi yhteisön piirissä on otettu mieluusti vastaan Suomi-Somalia seuran aloite luoda uutta avointa keskusteluyhteyttä ja ryhtyä aktiivisesti vastaamaan tulevaisuuden haasteisiin. Viime syksystä asti on asiantuntijavoimin nk. Keskiviikko-klubin tapaamisissa otettu esiin asioita, joihin voidaan aktiivisin toimenpitein vaikuttaa yhteiseksi parhaaksi. Sisäministeriön tukeman AFRO-hankkeen Luottamusta tulevaisuuteen nuorille –seminaari, joka järjestettiin toukokuun lopulla Helsingissä, syntyi tällaisten nuorten itse tekemien aloitteiden ja yhteisten keskustelujen pohjalta.

Tilastokeskuksen julkaiseman vuoden 2009 väestörakennetilaston mukaan Suomessa asuu tällä hetkellä 11681 henkilöä, joiden äidinkieli tai oma kieli on somali. Tästä ryhmästä lähes 90% asuu pääkaupunkiseudulla tai Turun tai Tampereen vaikutusalueella. Vielä merkittävämpi piirre on, että ryhmästä yli 53%, lähes 6200, on alle 20-vuotiaita, lapsia ja nuoria, joiden tulevaisuuden näkymiä ja kulttuurisia identiteettejä seminaarissa erityisesti pohdittiin.

Suomalaisen AFRO-hankkeen ensimmäisen vaiheen keskeinen tehtävä on ollut julkisen hallinnon tehtäviin valmentavan koulutus- ja työharjoittelujakson Euroopan ulkopuolelta tulleille maahanmuuttajille, mutta taustalla on laajempi yritys luoda myönteisempää julkisuuskuvaa ja asenneilmapiiriä ja edistää kulttuurien välistä vuoropuhelua. Seminaarin erityisenä teema oli tuoda esiin ajatuksia siitä, miten voidaan edistää maahanmuuttajanuorten uskoa tulevaisuuteen ja miten voitaisiin vaikuttaa siihen, että ymmärrettäisiin erilaisuuksien merkitsevän myös mahdollisuuksia ja rikkautta.

—

Seminaarin avaajana toimi vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet ja sitä johdattelivat neuvotteleva virkamies Meri-Sisko Eskola sisäasiainministeriöstä ja monikulttuurisuusasioiden päällikkö Anne-Alitolppa-Niitamo Väestöliitosta. Alkupuheenvuoroja käyttivät Väestöliiton tutkija Minna Säävälä, Helsingin kaupungin nuorisotoimenjohtaja Lasse Siurala, rehtori Anna Hirvonen ja sosionomiopiskelija Safia Abdulkarim Laurean ammattikorkea­koulusta. Tilaisuuden päätteeksi järjestettyyn paneelikeskusteluun osallistuivat Elina Leinonen Suomen Punaisen Ristin LäksyHelppi-hankkeesta, Mohamed Hussein vanhempien edustajana, ohjaaja Mohamed Mukhtar Abdi Kanava ry:stä, asiantuntija Mohamud Ahmed Mohamud Väestöliitosta, opiskelija Fardowsa Barale ja Abdirizak Hagi Suomen somaliopiskelijoiden yhdistyksestä. Tilaisuuden päätössanat lausui tilaisuuden järjestäneen AFRO-hankkeen koordinaattori Said Aden.

—

Vähemmistövaltuutetun tehtävässä vastikään työnsä aloittanut Eva Biaudet puhui koskettavasti nykymaailman nopeista muutoksista ja maahanmuuttajanuorten kohtaamista uudenlaisista haasteista. On aiemmin ollut Suomessa itsestään selvää, että voidaan luottaa mahdollisuuksiin opiskella, löytää työpaikka tai että apua on joku, joka auttaa tarvittaessa.

Eva Biaudet muistutti, että ei ole ylipäätään helppoa olla nuori, on monenlaisia odotuksia ja toiveita, omia ja muitten asettamia. Yksilöllisen identiteetin ja oman elämänpolun rakentaminen eri kulttuurien vaikutuspiirissä edellyttää tunnetta hyväksytyksi tulemista omana itsenään, kannustusta ja keskinäisen luottamuksen ilmapiirin kasvattamista. Biaudet piti tärkeänä, että korostetaan yhteisöllisyyttä ja tuetaan vaikuttamismahdollisuuksia ja osallistumista esimerkiksi kouludemokratian eri keinoin.

Tutkija Minna Säävälän aiheena oli tarkastella monikulttuuristen nuorten opintietä, heidän menestymistään koulussa ja erityisesti hakeutumistaan peruskoulun jälkeisiin opintoihin. Tilastot perustuvat kielisyyteen, muut kuin äidinkieleltään suomen- tai ruotsinkieliset luetaan vieraskielisten ryhmään. Toistaiseksi vieraskielisten osuus kouluissa on eurooppalaisittain pieni, mutta yhä selvemmin keskittyy pääkaupunkiseudulle. Esimerkiksi somalinkielisistä koululaisista, joita vuoden 2007 tilastojen mukaan oli noin 4500, kaksi kolmannesta opiskelee tällä alueella.

Vieraskielisten suoriutuminen peruskoulussa on keskimäärin heikompaa, ehkä pääosin kielitaidon ja tiedon omaksumisen puutteista johtuen, mutta toisaalta näiden nuorten keskuudessa koulua arvostetaan ja pidetään tärkeänä. Erityistä huomiota tutkijat ovat kuitenkin kiinnittäneet siihen, että hakeutumisessa työelämässä ja yhteiskunnassa tarvittavia taitoja antaviin jatko-opintoihin on selviä eroja. Suomen- ja ruotsinkielisistä 16-18 –vuotiaista osallistui vuoden 2005 tilastojen mukaan 85% koulutukseen, mutta muunkielisistä vain 55%. Koulutuksen ulkopuolella olevista osan arvellaan olevan jo työelämässä, osan perustaneen perheitä, mutta merkittävä osa voi olla syrjäytymisvaarassa. Myös opintonsa eri laitoksissa aloittaneiden keskuudessa muunkielisten keskuudessa keskeyttämin on yleisempää. Ilman riittävää kielitaitoa, tutkintoa tai ammattitaitoa pääsy työmarkkinoille voi olla ylivoimaisen vaikeaa ja sosiaaliturvaan turvautuminen vie vaaralliseen kannustusloukkuun. Säävälä muistutti myös, että vastoin yleisiä olettamuksia Euroopan unionin ulkopuolisista maista muuttaneet, koulutusurien ulkopuolelle jättäytyvät tytöt muodostavat erityisen riskiryhmän. Tiedetään hyvin, että äitien koulutustaso ennustaa myös lasten menestystä opinnoissa ja elämässä.

Säävälän mielestä Suomessa on vielä hyvät mahdollisuudet ehkäistä syrjäytymiskehitystä esimerkiksi lisäämällä valmistavaa ja opintoja tukevaa kielenopetusta, opettamalla ja toteuttamalla yhdenvertaisuutta, seuraamalla ja kannustamalla nivelvaiheessa olevien nuorten opintosuunnitelmia sekä lisäämällä koulun ja kodin yhteistyötä.

Myllypuron ala-asteen rehtorina pitkään toiminut Anna Hirvonen kertoi päällimmäisenä näkemyksenään olevan lasten ja nuorten sitoutuneisuus ja innostus koulutyötä kohtaan. Tämä koskee myös maahanmuuttajataustaisia, joita hänen koulunsa 420 oppilaasta on lähes 38%. Viralliset opetussuunnitelmat eivät ehkä riittävässä määrin tue tällaista monimuotoisuutta, mutta yhteistyössä pohjoismaiden kanssa pyritään etsimään uusia ja parempia käytäntöjä.

Suomalaisessa opetusjärjestelmässä edetään varhaiskasvatuksen ja esikoulun kautta peruskouluun. Uuden oppiminen ja eteneminen koulussa edellyttää, että aiemmin opittu on saatu hyvään hallintaan. Hirvonen korosti, että maahanmuuttajataustaisen tai vieraskielisen lapsen tulisi osallistua varhaiskasvatukseen mahdollisimman varhain. Erityisesti neljän vuoden iässä kielten oppimisessa on tärkeä herkkyysvaihe, jota tulee hyödyntää. Riittävä kielitaito antaa hyvän alun niin oppimiselle kuin sosiaalisille taidoillekin. Myöhemmin aloitettu kielen opiskelu on hitaampaa ja vaatii paljon työtä luokkaopetuksen seuraamiseksi ryhmän mukana. Tiedetään että uuden kielen (suomen) oppiminen vie keskimäärin 4-6 vuotta, vaikka ympäristö olisi täysi suomenkielinen ja toisaalta, että hyvä oman äidinkielen hallinta vasta mahdollistaa uuden tiedon omaksumista ja etenemistä opintaipaleella.

Anna Hirvonen puhui myös kodin ja koulun yhteistyön ja niin järjestettyjen kuin vapaamuotoisten kohtaamisten merkityksestä. Koulutyössä pyritään korostamaan varhaisen puuttumisen periaatetta ja myös sitä, että vaikeuksien kohdalla pyritään välttämään leimaamista ja leimautumista. Hirvosen mielestä tehdään väärin lasta tai nuorta kohtaan, jos pyritään liikaa madaltamaan kynnyksiä, liikaa ymmärtämään ja sallimaan erilaisuutta. On useimmiten kokonaan väärä viesti oppijalle, jos häneltä ei vaadita samaa kuin tovereiltaan, jos hänen oppimis- ja omaksumiskykyynsä ei luoteta eikä häntä kannusteta etenemisessä ja oman tavoitetason saavuttamisessa.

Hirvonen sanoi, että koululla on paljon vastuuta kasvatustyössä. Tavoitteena on kokonaisvaltainen kasvuprosessi, joka kasvattaa tervettä itseluottamusta, tukea minäkuvan eheytymistä ja vahvistaa yhtä tai useampia kulttuurisia identiteettejä. Mikäli tässä tehtävässä epäonnistutaan voi seurauksena olla häiriökäyttäytymistä tai oireilua, joka suuntautuu ulospäin erilaisia ääri-ilmiöinä tai myös aiheuttaa sisäänpäin kääntymistä ja eristäytymistä.

Kolmannen puheenvuoron käytti Helsingin kaupungin nuorisotoimenjohtaja Lasse Siurala, joka esitteli nuorisoasiainkeskuksen monipuolista toimintaa ja läsnäoloa eri puolilla kaupunkia. Työntekijöitä keskuksella on yli 400 ja varsin suuri osa ohjaajista on monikulttuurisia, oppisopimusjakson kautta työllistyneitä. Kaupunki tukee myös järjestöjen toimintaa yli 4 miljoonalla eurolla vuosittain, tällä hetkellä 20 maahanmuuttajajärjestöä on aktiivisesti mukana toiminnassa.

Työssä on kaksi keskeistä toimintalinjaa: nuorten oman toiminnan tukeminen ja toisaalta erilaisten palvelujen tarjoaminen. Varhaisen puuttumisen periaatteella toteutetaan myös etsivää nuorisotyötä niillä alueilla tai sellaisten nuorten keskuudessa, jotka tarvitsevat erityistukea tai oireilevat.

Tavoitteena on lasten ja nuorten hyvinvointi ja sosiaalisten ja kansalaistaitojen vahvistaminen. Tähän tarvitaan yhteistyötä ja verkottumista monien eri kuntien, virastojen ja yhteiskunta­sektorien kesken. Suunnittelussa tarvitaan yhteistä näkemystä ja johdonmukaisuutta erillisten projektisuunnitelmien tai ryhmittämisen asemesta.

Nuorille on tarjolla myös apua ja ohjausta erilaisten hankkeiden puitteissa, näistä Siurala mainitsi Sponssin eli matalan kynnyksen toimintarahan, työelämään tutustumiskurssin, SIN-projektin, Neuvodromin, Tyttöjen talon ja kulttuuritulkkihankkeen.

Neljännen alkupuheenvuoron käytti sosionomiopiskelija Safia Abdulkarim Laurean ammattikorkeakoulusta otsikkonaan ’Tuntematon määränpää’. Safia kertasi suomalaisen somaliyhteisön historiaa ja sen moninaisuutta – erilaisia tarinoita kotoutumisesta. Nuortenkin keskuudessa toiset ovat asuneet täällä jo pitkälti toistakymmentä vuotta, monet syntyneet täällä kun taas toiset nuorista ovat konfliktialueilta vasta tulleita. Oman kulttuuritaustan tuntemus voi olla hyvin erilaista, samoin nuorten omaksumat arvot voivat olla hyvin erilaisia perhetaustasta tai omaksutuista roolimalleista johtuen. Myös näkemykset tulevaisuudesta voivat olla hyvin erilaisia – joillekin se on ’tuntematon määränpää’, toiselle haave paluusta kotimaahan, kolmas suunnittelee tulevaisuutensa hyvinkin tarkkaan nykyoloista lähtien.

Koulutusta ja tietoa on arvostettu aina somaliperheissä, samoin islamissa opiskelu ja tietäminen nähdään kaikille yhtä tärkeäksi elämän osa-alueeksi, mutta nuorille tytöille perhearvot ja oman perheen perustaminen saattavat olla lähempänä sydäntä. Safia muistutti, että tilastojenkin mukaan somalitytöt eivät kovin innokkaasti tartu peruskoulun jälkeisiin koulutusmahdolli­suuksiin. Hänen mielestään olisi hyvä selvittää syitä tähän ja ohjata nuoria miettimään sitä, mitä haluavat omalta elämältään ja kannustaa heitä toteuttamaan haaveitaan.

Safia kuvaili kolmea hyvin erilaista elämäntarinaa ja elämänkohtaloa ja totesi, että kotoutumisen vaiheilla, valinnoilla ja ympäristön viesteillä on tärkeä merkitys tulevaisuuden ja oman tietoisuuden rakentumisessa. Sopeutuminen on aina yksilökohtaista, mutta tarvitaan yhteistyötä ja avoimuutta nuoren, hänen kotinsa ja koulun kesken, ohjausta ja kannustimia, jotta nuori voi tulla tehdä elämäänsä koskevat päätökset tietoisesti ja vastuullisesti ja näillä keinoin löytää luottamusta tulevaisuuteen.

Meri-Sisko Eskola totesi alkupuheenvuorojen osoittaneen, miten tärkeää on että käydään rakentavaa vuoropuhelua eri osapuolten kesken ja saadaan valmisteilla oleva niin kotoutumista kuin yhdenvertaisuutta koskeva lainsäädäntö toimimaan yhteiseksi parhaaksi myös arjen tasolla.

—

Niin kommenttipuheenvuoroissa kuin paneelikeskustelussakin tuotiin esiin monia mielenkiintoisia näkökulmia elettyihin yhteisiin vuosiin Suomessa. Yhteisenä läpileikkaavana periaatteena kaikissa puheenvuoroissa nähtiin kouluttautumisen merkitys, ei vain oman sukupolven vaan seuraavienkin sukupolvien menestymiseen ja elämänhallintaan.

Esimerkiksi Suomen somaliopiskelijoiden yhdistys, jota Abdirizak Hagi edusti, on lähtenyt liikkeelle nuorten omien toiveiden mukaan ja järjestänyt tiedotustilaisuuksia ja seminaareja, joissa kerrotaan suomalaisen yhteiskunnan tarjoamista monipuolisista osallistumismahdolli­suuksista. Hagi kertoi yhdistyksen paneutuvan jatkossa selvittämään edelleen vanhempien roolia nuorten elämänvalinnoissa sekä rakentavan uudenlaista nuorten elämänpiiriin liittyvää verkostoa ja interaktiivista tiedotusta mm. www.suomensomali.com –verkkosivujen kautta.

Minna Säävälän esiin ottamassa nivelvaiheessa peruskoulun päättyessä pidettiin tärkeänä myös oman kielen opettajien mahdollisuutta seurata ja ohjata lasten ja nuorten opintoja. Kotitaustat voivat olla hyvinkin erilaisia ja tässä vaiheessa on vielä mahdollista eri teitä vaikuttaa nuorten näkemyksiin tulevaisuudesta ja vahvistaa heidän uskoaan omiin kykyihinsä.

Keskustelussa tuotiin esiin monia esimerkkejä onnistuneesta opintojen, työn ja perhe-elämän yhdistämisestä. Yhteiseksi piirteeksi menestystarinoille voidaan osoittaa, että vanhemmat ovat itse aktiivisesti hankkineet kielitaitoa ja koulutusta ja voineet toteuttaa omia mahdollisuuksiaan yhteiskunnallisesti.

Päättäessään päivän keskusteluja Anne Alitolppa-Niitamo totesikin, että tukitoimenpiteitä suunniteltaessa on ajateltava kokonaisvaltaisesti, koko perhettä ja nuorten lähipiiriä. On luotava mahdollisuus jatkuvaan vuoropuheluun ja seurantaan, jonka piirissä nuoren on helpompi itsenäisesti löytää luottamusta tulevaisuuteen ja oman täysivaltaisen paikkansa yhteiskunnassa.

AFRO-hankkeen koordinaattori Said Aden kiitti lopuksi kaikkia osallistujia monista hyvistä ajatuksista ja avoimesta keskustelusta. Hän toivoi keskustelujen ja yhteistyön jatkuvan kaikkien yhteisen tulevaisuuden hyväksi.

Maija Kajava

* Mamuista mahiksiksi – Kirjailija Anja Snellmanin esittämä ajatus …