HS: Uutisarvo ja ihmisarvo

Helsingin Sanomat: Reetta Meriläinen: Uutisarvo ja ihmisarvo 11.7.2010

Avoimuudella ja etiikalla on myönteinen kaiku. Molempia kaivataan. Vakavissa rikosuutisissa toimitus joutuu kuitenkin usein valitsemaan niiden välillä. Puhutaan journalistisesta harkinnasta.

Pitääkö rikoksesta epäillyn nimi kertoa? Voiko uhrin tai uhrien nimet julkaista? Kumpaankaan kysymykseen ei ole automaattista vastausta eikä pilkulleen määriteltyä sääntöä. Jokainen tapaus harkitaan erikseen.

Päivittäisen pohdinnan tukena ovat Journalistin ohjeet, Julkisen sanan neuvoston (JSN) nimensuojalausuma ja toimituksen omat eettiset käytännöt.

Kun selaa 1960- tai 1970-luvun lehtiä, huomaa, että niin rikollisten kuin uhrienkin nimet on julkaistu herkemmin kuin nykyään. Brittien iltapäivälehdissä julkaistaan nimien lisäksi usein myös osoitteet.

Eettisiin ohjeisiin vaikuttavat aina aikakausi, kulttuuri ja yleisemmät trendit. Toisinaan sääntöjen ajanmukaisuus täytyy kyseenalaistaa.

Tässä ajassa internetin – tarkemmin sanottuna sosiaalisen median – vaikutus rikosuutisointiin kasvaa jatkuvasti. Sosiaalinen media on perinteiselle medialle avoimuudessaan ja nopeudessaan merkittävä tietolähde, kirittäjäkin. Se on epäsosiaaliselle medialle myös merkittävä päänvaiva, sillä sitä eivät hillitse eettiset ohjeet.

Sosiaalinen media julkistaa nimet ja etniset taustat heti kun saa ne tietää, koska ihmisten pitää tietää ja koska verkko on tiedon jakamista varten. Sosiaalisessa mediassa ei jäädä miettimään, voiko ja saako tai onko tiedolla arvoa lukijalle. Päätöksen tekee lukija itse.

Verkkomaailmasta katsottuna perinteinen media pohdiskeluineen ja sääntöineen tuntuu kukkahattuiselta paapojalta. Se vaikuttaa myös ylimieliseltä sensorilta valikoidessaan tietoa lukijan puolesta.

Eettisten ohjeiden noudattaminen ei kuitenkaan ole ylimielisyyttä vaan nöyryyttä.

Nimenkäytön lähtökohta on tiedonvälitys lukijalle, mutta samalla on harkittava, tuleeko julkisuudesta lisärangaistus rikoksesta epäillylle tai tuomitulle. Insestitapauksissa rikollisen nimen kertominen paljastaa uhrienkin nimet.

Ennen verkkoaikaa epäillyn tai tuomitun nimi eli julkisuudessa vain hetken ja unohtui sitten. Nykymaailmassa uutinen elää verkossa ja arkistopalvelimilla ikuisesti. Epäilyt ja tuomiot palautuvat googlettamalla julkisuuteen vuosia sen jälkeen kun rangaistus on kärsitty, rikos sovitettu. Julkisuuden näkökulmasta rikosta ei enää voi sovittaa.

Rikoksen uhrinkin nimen julkaisemiseen pitää olla hyvät perusteet. Jos esimerkiksi puukotuksen tai raiskauksen uhri jää henkiin, nimen julkaiseminen lisää hänen kärsimystään. Kuolemaan johtaneissa rikoksissa taas yritetään ajatella omaisten tunteita.

JSN:n nimensuojalausuma kiinnittää julkaisupohdinnoissa huomion kolmeen seikkaan: henkilön asemaan, rikoksen törkeysasteeseen ja julkaisemisajankohtaan.

Suurta valtaa käyttävien ja julkisuuden henkilöiden nimensuoja on pienempi kuin tavallisen kansalaisen.

Mitä törkeämpi rikos, sitä heikompi on nimensuoja. Mitä vähemmän rikoksesta tiedetään ja mitä varhaisemmassa vaiheessa poliisin tutkinta on, sitä varovaisemmin median pitää suhtautua nimen julkaisemiseen.

Jokaisen tapauksen yhteydessä mietitään, onko henkilön nimellä lukijalle informaatioarvoa. Yleinen uteliaisuus ei riitä perusteeksi. "Huomattava yleinen etu" käy JSN:n lausumassa nimen julkaisemisen perusteeksi. "Huomattavan", "yleisen" ja "edun" arviointi jää toimitukselle.

Kumpi painaa enemmän, uutis- vai ihmisarvo, kun mietitään, kerrotaanko rikoksesta epäillyn etnisestä taustasta, kansallisuudesta ja seksuaalisesta suuntautuneisuudesta?

Journalistin ohjeet mainitsevat, ettei esimerkiksi etnistä taustaa pidä tuoda esiin asiaankuulumattomasti tai halventavasti. Ohje on todella väljä.

Selittääkö etninen alkuperä rikoksen – onko se rikoksen luonteeseen liittyvä oleellinen tieto? Näin voi olla esimerkiksi verikostossa tai niin sanotussa kunniamurhassa. Pitääkö etninen tausta kertoa yleisen turvallisuuden kannalta, tai pitääkö se mainita, jos epäiltyä etsitään? Mieleen tulee hiv-raiskaajan tapaus.

Poliisi mainitsee tiedotteissaan ja etsintäkuulutuksissaan epäillyn taustat ymmärrettävistä syistä. Pian taustat kerrotaan myös muualla verkossa, ja keskustelu käy kuumana. Toimituksessa tuskaillaan, koska asetelma näyttää omituiselta.

Rikoksesta epäillyn etnistä taustaa tai homoutta ei kerrota uutisissa automaattisesti, koska halutaan välttyä leimaamasta ihmisryhmiä. Voi olla, että se on sensuurihenkistä hyysäämistä. Mutta niin kauan kuin ei voida osoittaa, että rikos johtuu ihmisen etnisestä taustasta, homoudesta tai kansallisuudesta, asioista vaietaan. Muunlaiset ratkaisut tekisivät väkivaltaa lehden ihmisarvoa ja suvaitsevuutta suosiville linjauksille.

Ihannemaailmassa rikoksesta epäillyn attribuutteja voisi pohtia vain relevanssin kannalta. Sitä odotellessa säästetään leimoja.

Kirjoittaja on HS:n päätoimittaja