Jussi Halla-ahon puhe PerusS Nuorten Populismi-päivillä Turussa

Jussi Halla-ahon puhe PerusS Nuorten Populismi-päivillä Turussa 25.7.2010

On laajalti hyväksytty totuus, että perussuomalaiset on populistinen puolue. Monet ovat sitä mieltä, että se on oikeistopopulistinen puolue. Populistisiksi ja oikeistopopulistisiksi kutsutaan tämän päivän Euroopassa sellaisia puolueita, jotka suhtautuvat kriittisesti maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen.

Monipuoluedemokratian syvimpänä olemuksena voitaisiin ehkä pitää sitä, että eri puolueet tarjoavat äänestäjäkunnalle erilaisia päämääriä ja keinoja niiden saavuttamiseksi, ja ihmiset sitten äänestävät sitä, joka sopii omaan makuun parhaiten. Se, jonka tuote myy parhaiten, voittaa vaalit ja pääsee lunastamaan lupauksiaan. Se, onko lupaukset lunastettu tyydyttävällä tavalla, ratkaistaan seuraavissa vaaleissa.

Jostakin syystä tämän päivän monipuoluedemokratia Suomessa on jotakin aivan muuta. Sen sijaan, että puolueet pyrkisivät erottumaan toisistaan ja tarjoamaan parempaa politiikkaa kuin kilpailijansa, ne pyrkivätkin kaikin tavoin olemaan erottumatta toisistaan. Ja jos joku sitten rohkenee erottua joukosta, kaikki muut puolueet paheksuvat kilvan, että "nythän te olette luistamassa yhteisesti sovitulta linjalta" tai "keikutatte yhteistä venettä".

Tähän ilmiöön törmää jatkuvasti niin valtakunnan kuin kunnallispolitiikassakin. Otan nyt esimerkiksi Helsingissä puhuttaneet kysymykset koulujen pakollisesta kasvisruokapäivästä, kaupungin osallistumisesta Gay pride -tapahtumaan tai romanialaisten kerjäläisten majoittamisesta. Näissä asioissa perussuomalaiset ovat tyypillisesti olleet jokseenkin eri mieltä kuin vihervasemmisto. Vihervasemmiston säännönmukainen reaktio siihen, että perussuomalaiset ovat eri mieltä, on kauhistelu siitä, että joku voi vielä 2010 olla tuota mieltä, ja kyllä nyt hävettää olla helsinkiläinen, kun valtuustossa on noin väärää mieltä olevia, ja etteivät nämä oikeastaan ole edes mitään mielipidekysymyksiä, vaan kyse on absoluuttisesta oikeasta ja yhtä absoluuttisesta väärästä.

Ei ole mitenkään liioiteltua kutsua kolmea suurta puoluetta Tupuksi, Hupuksi ja Lupuksi, joita erottaa ainoastaan lakin väri. Ne ovat aivan kaikista asioista samaa mieltä. Kaikki ovat humaaneja, avarakatseisia, suvaitsevaisia, globalisaatiomyönteisiä, ympäristöstä, vähemmistöistä, kulttuurista, palkansaajasta ja pienyrittäjästä huolta kantavia rakkauspuolueita. Samaan joukkoon voidaan toki lukea myös vihreät. Tai paremminkin voidaan sanoa, että suuret puolueet pyrkivät kilvan olemaan vihreämpiä kuin vihreät itse. Tämä johtuu siitä, että ne haluavat saada uutta, nuorta kannattajakuntaa, ja ne kuvittelevat kaikkien nuorten olevan punavihreitä.

Pääkaupunkiseudulla on tapana pilkata vihreitä kokoomuksen puisto-osastoksi. Nimitys ei ole kovinkaan osuva. Pikemminkin nykyistä kokoomusta voitaisiin kutsua vihreiden pukuosastoksi. Tämän päivän kokoomuksesta on vaikea löytää ihmistä, joka myöntäisi olevansa edes oikeistolainen, kansallismielisestä tai konservatiivista puhumattakaan. Ne puhuvat jostakin ihme arvoliberaalista, sinivihreästä porvarismista. Varsinaisista vihreistä ne eroavat lähinnä siinä, että kravatti on suorassa.

Suomessa on ainakin kolme puoluetta, vihreät, vasemmisto ja SDP, jotka ovat julistautuneet "punavihreiksi" puolueiksi. Suomessa on ainakin viisi puoluetta, vihreät, vasemmisto, SDP, keskusta ja RKP, jotka ovat identifioineet itsensä "perussuomalaisten vastavoimaksi". Kun seuraa erilaisia paneelikeskusteluja, etenkin, jos ne millään tavalla sivuavat suvaitsevaisuuskysymyksiä, tulee väkisinkin mieleen, että Suomi on siirtymässä kohti omalaatuista kaksipuoluejärjestelmää: yhtäältä on perussuomalaiset ja toisaalta ovat yhdistyneet perussuomalaisten vastavoimat.

Suuri kysymys kuuluu: Mitä järkeä on monipuoluejärjestelmässä, jos kaikkien puolueiden linjat ja ohjelmat ovat samanlaisia? Minkä välillä äänestäjä oikein tekee valintansa? Nykyinen puoluejärjestelmä ei enää varsinaisesti koostu kilpailevista aatteista vaan se muistuttaa jonkinlaista klaani- tai mafiarakennelmaa, jossa hallintoon pesiytyneet klikit junailevat omille jäsenilleen erilaista hyvää kuten poliittisia virkanimityksiä ja luottamustehtäviä.

Kun kaikki puolueet tällä tavoin ajavat pikemminkin omaa etuaan kuin äänestäjiensä etuja, niille on tietysti elintärkeää, ettei jostakin ilmesty häirikköä, joka pelkällä kontrastillaan tuo esiin vallitsevan yleisen mädännäisyyden. Kun jostakin ilmestyy poliittinen toimija, joka ehdottaa, että mitäpä jos ajaisimme vanhainkotien henkilöstöresurssien nostamista samalla innolla kuin kansanedustajien palkankorotuksia, tai jotain muuta, mikä suurinpiirtein vastaa yleistä oikeustajua, jopa huudetaan, että "populisti!".

No miksi ihmiset aina vain äänestävät samoja vanhoja puolueita, vaikka he aivan hyvin näkevät, että sillä ei ole mitään vaikutusta mihinkään? Miksi ihmiset vaaleista toiseen äänestävät sellaisia puolueita, joiden ohjelma ei edes vastaa heidän omia mielipiteitään. Suurin osa suomalaisista on esimerkiksi sitä mieltä, että maahanmuutto on saatava paremmin hallintaan, että pakkoruotsi on poistettava ja että väkivaltarikoksista on annettava ankarampia tuomioita. Silti he äänestävät puolueita, joiden ohjelmateksteissä suoraan ilmoitetaan, että kyseiset puolueet pitävät monikulttuurisuutta, kaksikielisyyttä ja ns. humaania kriminaalipolitiikkaa rikkautena.

Nähdäkseni kansakunnan enemmistö on pitkäkestoisella aivopesulla saatu uskomaan, että a) suomalaisilla on hyvä herraonni, b) politiikka on monimutkaista ja mystistä salatiedettä, joka kannattaa jättää asiantuntijoiden käsiin ja johon tavallisen pulliaisen ei pidä nenäänsä työntää, c) että todellisia vaihtoehtoja ei koskaan ole, ja d) todellinen muutos on mahdoton.

Suomalaiset kavahtavat kaikenlaista hörhöilyä. Tämä on usein ollut hyvä ominaisuus kansanluonteessamme, koska se on suojellut suomalaista yhteiskuntaa erilaisilta hörhöaatteilta, 30-luvulla fasismilta ja 60-70-luvulla sosialismilta. Ikävä kyllä konsensuspuolueet ovat oppineet käyttämään tätä ominaisuuttamme hyväkseen. Kaikki veneenkeikuttajat ja yhteisesti sovitulta linjalta poikkeajat on median suosiollisella avustuksella leimattu hörhöiksi. Esimerkkeinä voidaan mainita vaikkapa kokoomuksen todelliset suurmiehet Tuure Junnila ja Georg C. Ehnroth. Tänä päivänä kaikki ovat itse asioista samaa mieltä kuin Junnila ja Ehnroth aikanaan olivat, mutta silti heihin isketty oikeistopopulistisen hörhön leima elää ihmisten mielikuvissa sitkeästi.

Suomalaisten usko vaihtoehtojen puutteeseen ja muutoksen mahdottomuuteen liittynee viime sotien jälkeiseen poliittiseen tilanteeseen. Neuvostoliiton paineessa maamme oli pidettävä yllä yhtenäistä, särötöntä fasaadia. Minkäänlaiselle sooloilulle ei ollut tilaa, koska itänaapuri olisi haukkana iskenyt jokaiseen näkemäänsä repeämään. Tässä vaiheessa politiikasta tuli, kuten sanottua, vain asiaan vihkiytyneille soveltuvaa salatiedettä, josta kansan syvät ja tyhmät rivit oli syytä pitää mahdollisimman kaukana.

Kun tällainen poliittinen kulttuuri, aluksi toki olosuhteiden pakosta, eli vuosikymmenten ajan, ihmiset tietenkin ehdollistuivat uskomaan, että viisaat johtajamme ohjaavat maatamme juuri oikeaa latua pitkin, eikä mitään muita latuja ole olemassakaan.

Vaikka suomalainen kiroaa esimerkiksi pakkoruotsia ja haluaa siitä eroon, hänet on saatu syvällä sisimmässään uskomaan, että pakkoruotsi on taivaasta suomalaisten niskaan langetettu rasite, josta ei voi päästä eroon. Näin ollen jokainen poliitikko, joka lupaa lopettaa pakkoruotsin, on tietenkin populistihörhö, eikä itseään kunnioittava ihminen äänestä populistihörhöä. On parempi äänestää vakavasti otettavaa poliitikkoa, vaikka tämä olisi asiakysymyksistä täysin päinvastaista mieltä kuin äänestäjä itse.

Muutoksen mahdottomuus on tarkoituksellisesti luotu illuusio, jonka murtumista konsensuspuolueet pelkäävät. Todellisuudessahan esim. pakkoruotsista päästään eroon jo seuraavalla vaalikaudella, jos riittävän moni äänestäjä uskoo, että näin voi tapahtua ja muuttaa vastaavasti äänestyskäyttäytymistään. Nykyinen järjestelmä on mahdollinen vain niin kauan kuin äänestäjät uskovat, etteivät he voi äänellään vaikuttaa mihinkään. Kun he oivaltavat, että asiat todella ovat heidän omissa käsissään, asioita alkaa tapahtua.

Suomalaiset pelkäävät vastuun ottamista edes itseään koskevissa asioissa. Tämä koskee sekä tavallisia kansalaisia että poliittista eliittiä. Ravintolassa vastuu asiakkaan juomisesta ja käyttäytymisestä ei ole asiakkaalla vaan tarjoilijalla ja portsarilla. Vastuu lasten kasvatuksesta ei ole vanhemmilla vaan koululla. Vastuu rikoksesta ei ole rikoksen tekijällä vaan yhteiskunnalla.

Samalla tavoin poliitikot pakenevat säännöllisesti jonkin korkeamman auktoriteetin selän taakse. 40-luvulta 90-luvun alkuun kaikki ratkaisut voitiin perustella YYA-sopimuksella ja ystävällisten ja luottamuksellisten Neuvostoliiton-suhteiden ylläpidolla. Neuvostoliiton hajottua suomalaisille herroille tuli hetkeksi orpo olo. Pitääkö tässä nyt muka ihan itse ottaa vastuu omasta olemisesta ja omista tekemisistä, ilman isoveljen ohjaavaa kättä?

Sitten onneksi löytyi Euroopan unioni ja asiat palasivat vanhoille raiteille. Nykyään typerä ja selkeästi kansan etujen vastainen politiikka perustellaan säännönmukaisesti sillä, että komissio ja direktiivit vaativat. Erityisen selkeästi tämä näkyy turvapaikkapolitiikassa. Todellisuudessa suomalaisen käytännön pahimmat ongelmakohdat, kuten se, että EU:n kansalaiset voivat notkua vastaanottokeskuksissa jopa kolme kuukautta nauttimassa Euroopan korkeimpia toimeentulotukia, tai että perheitä yhdistettäessä Suomi omalla kustannuksellaan lennättää tänne Afrikasta siskot, veljet, sedät, tädit ja kummin kaimat, kaikki nämä ovat suomalaisen eliitin omaa keksintöä. Ei EU niihin velvoita. Eliitti kuitenkin luottaa siihen, että kansa ei tätä tiedä.

Mitä on populismi? Sana "populismi" tietysti tarkoittaa vain sitä, mitä sen sovitaan tarkoittavan. Sanaa käytetään yleensä negatiivisessa mielessä ja sille voidaan antaa esim. seuraavia merkityksiä: a) yksinkertaisten ja epärealististen ratkaisujen tarjoaminen monimutkaisiin ongelmiin; b) keskenään ristiriitaisia, kaikkea kaikille -ehdotuksia, kuten "verot alas, palvelut ylös"; c) trendien haistelu ja yleisen mielipiteen ja gallupien perässä juokseminen.

Luulen, että tuo viimeksi mainittu, ts. takin kääntäminen aina sen mukaan, mikä on muodikasta, on se, mikä useimmille tulee mieleen sanasta populismi. Mutta juuri tältä osin on perusteltua sanoa, että perussuomalaiset on jokseenkin ainoa ei-populistinen puolue Suomessa. Ajatellaanpa taas kuumana käyvää maahanmuuttokeskustelua. Perussuomalaisilla on koko 2000-luvun ajan ollut johdonmukaisen kriittinen linja sosiaaliseen maahanmuuttoon, turvapaikkaturismiin ja erilaisuuden ihannoimiseen. Tämän vuoden maaliskuussa ensin Helsingin Sanomat ja sitten Hommaforum julkaisivat teettämänsä mielipidekyselyt, jotka kiistatta osoittivat, että suomalaisten enemmistö vaatii maahanmuuttopolitiikkaan tiukempaa linjaa.

Jopa muuttui ääni kellossa. Jutta Urpilainen kähvelsi perussuomalaisten ohjelmasta sloganin "maassa maan tavalla". Tosin hän jo seuraavana päivänä korosti, ettei toki tarkoittanut lauseella mitään. Tämän jälkeen hän haukkui perussuomalaiset populisteiksi.

Aiemmin tällä viikolla kävin Porissa Suomi Areena -tapahtumassa. Torilla Ben Zyskowitz paasasi sitä, miten turvapaikkajärjestelmän hyväksikäyttö on saatava kuriin ja että jos äänestätte kokoomusta, asiat pannaan reilaan seuraavalla vaalikaudella.

Mitäpä tähän voi sanoa? Ainakin voisi kysyä, että miksei asioita panna reilaan jo tällä vaalikaudella. Kokoomushan on toinen hallituksen pääpuolueista. Jos kokoomus ei tee asian hyväksi mitään nyt, miksi se tekisi vaalien jälkeen? Kokoomus, Zysse siinä mukana, äänesti helmikuussa 2009 yksimielisesti Astrid Thorsin junaileman uuden ulkomaalaislain puolesta. Sen, jonka ansiosta jokainen Somaliasta Suomeen asti päässyt perheineen ja sukuineen on oikeutettu oleskelulupaan. Aivan samalla tavalla kokoomus tulee yksimielisesti kannattamaan valmisteilla olevaa kansalaisuuslakia, joka paitsi lyhentää kansalaisuuteen vaadittavaa maassaoloaikaa myös käytännössä poistaa kielitaitovaatimukset kokonaan.

Perussuomalaisilla on ollut vakiintunut näkemys maahanmuutosta kaiken aikaa. Mielipidekyselyistä panikoineet SDP ja kokoomus ovat kääntäneet kelkkansa vaalien alla. Miksi perussuomalaiset on populistipuolue?

Katsotaanpa, millaisilla mielikuvilla ja lupauksilla vihreät ja vasemmisto ratsastavat: ensinnäkin ei ydinvoimaa eikä fossiilisia polttoaineita ja korkea energiaverotus, toiseksi paljon ja kalliita palveluja kaikille ja varsinkin maahanmuuttajille, sekä roimat korotukset kehitysapumäärärahoihin. Ydinvoima ei käy, koska se ei käy. Öljyä, hiiltä ja turvetta ei saa polttaa. Puuta periaatteessa saisi polttaa, mutta puita ei tietenkään saa kaataa. Vesivoima olisi kiva, mutta eihän koskia saa valjastaa. Tuulivoima olisi mukavaa, mutta ei turbiineilla saa pilata maisemaa.

Aurinkovoima olisi ihanaa, mutta Suomen lämmittäminen aurinkovoimalla talvisin on leveysaste huomioiden melko haastavaa.

Vihreissäkin varmasti on joku, joka ymmärtää jotakin talouden mekanismeista. Tarvitaan teollisuutta, joka tahkoaa sitä ylijäämää, jolla rahoitetaan tulonsiirrot erilaisiin hyviin tarkoituksiin, esim. kehitysapuun. Teollisuus voi tuottaa ylijäämää vain, jos sillä on käytössään kohtuuhintaista energiaa. Jos sitä ei ole, kilpailukyky menee, teollisuus ulosliputetaan Kiinaan eikä jaettavaa ylijäämää ole.

Vihervasemmiston tuote on siis sisäisesti ristiriitainen ja puhtaasti kivoilla mielikuvilla ratsastamista. Miksi juuri perussuomalaiset on populistipuolue?

Populismilla on myönteinen merkityksensä, kansanomaisuus. Yhtäältä se, että puhutaan asioista ymmärrettävällä tavalla eikä paeta kapulakielen suojiin. Toisaalta se, että ylipäänsä annetaan ihmisten mielipiteille, huolille, peloille ja toiveille jotakin arvoa. Populismi on siis elitismin vastakohta.

Suomalainen politiikka on jopa länsieurooppalaisilla mittareilla jyrkän elitististä. Suomessa poliitikot suorastaan kilpailevat siitä, kuka osaa ilkeämmin ja pisteliäämmin halveksia rahvasta, Suomen kansaa, sen kulttuuria ja historiaa. Koska tätä on jatkunut niin kauan, ja koska kaikki puolueet ovat samanlaisia, ihmiset ovat valitettavasti oppineet pitämään tätä normaalina ja jopa fiksuna. Mitä etäämmällä poliittisen eliitin näkemykset ovat yleisestä mielipiteestä, sen hienompaa ja fiksumpaa. Sama asenne vallitsee myös tiedotusvälineissä ja akateemisessa maailmassa.

Näin ei kuitenkaan tarvitse olla. Demokratiassa järjestelmä on olemassa ihmisiä varten eikä päinvastoin. Poliitikkojen tehtävä on tuoda kansan ääni päätöksentekoon eikä opettaa kansalle oikeita mielipiteitä.

Perussuomalaisten asikkalalainen kunnanvaltuutettu James Hirvisaari sanoi joskus, että maahanmuuttopolitiikan on muututtava, koska kansan enemmistö on sitä mieltä, eikä muita perusteluja tarvita. Tämä on erittäin hienosti sanottu. Juuri tästä demokratiassa on kyse, ja juuri tätä perussuomalaiset ovat tuomassa suomalaiseen politiikkaan.