HS: Suomen urheilun tulevaisuus on maahanmuuttajissa

Helsingin Sanomat: Suomen urheilun tulevaisuus on maahanmuuttajissa 1.12.2012

Suomalaiset ovat nykyään mukavuudenhaluista ja vetelää porukkaa. Onneksi meillä on kuitenkin sellaisia reippaita huippu-urheilijoita kuin Aleksandr Barkov, Nooralotta Neziri ja Lum Rexhepi.

On se myönnettävä: Suomen huippu-urheilu on tuontitavaraa. Niin se on, vaikka sitä katsoisi sinivalkoisten lasien takaa.

Suomen maajoukkuetason urheilijat ovat nimittäin yhä useammin maahanmuuttajia tai heidän lapsiaan tai muuten ulkomaalaistaustaisia. Näitä Nezirejä, Rexhepejä ja Barkoveja.

Huippu-urheilumme on pihtisynnytetty kriiseissä ja konflikteissa. Paljon saamme kiittää esimerkiksi Neuvostoliiton hajoamista 1990-luvun alussa, Jugoslavian hajoamissotia (1991–1999), Sierra Leonen sisällissotaa (1991–2001) ja vaikkapa Tšekkoslovakian samettivallankumousta (1989).

Kun sosialistisen Itä-Euroopan rajat aukesivat tai kun sota aiheutti jossain pakolaisaallon, Suomeen muutti myös huippu-urheilijoita. He ovat sittemmin saaneet Suomessa lapsia, joista on usein tullut toisen polven huippu-urheilijoita. Kerrankin voi vilpittömästi todeta, että Suomen urheilumaailmassa on toimittu kauaskatseisesti.

Suorastaan ylisukupolvisesti.

Ihonväriin ja etniseen taustaan katsomatta.

Huuhkajissa eli Suomen jalkapallomaajoukkueessa oli vuoteen 1999 vain kantaväestöä. Juuri ennen vuosituhannen vaihdetta joukkueeseen nostettiin Shefki Kuqi eli "Sheriffi" ja "Kosovon härkä", kuten me opimme häntä kutsumaan.

Shefki on Kosovon albaani, ja hänen perheensä, Kuqit, oli vuonna 1991 paennut Jugoslavian hajoamissotia Suomeen. Silloin julkaistiin paljon uutisia kosovolaisista, joita ilmestyi Suomeen lentokoneilla kauempaa, laivoilla Virosta, Puolasta ja Ruotsista.

Shefki Kuqi päätyi Mikkeliin. Hänestä tuli erilainen huuhkaja, karismaattinen ja väkivahva tsemppari, ja hän on ollut esikuva monelle nuoremmalle maahanmuuttajapelaajalle.

Ennen Kuqia jalkapallomaajoukkueen eksoottisin pelaaja oli ollut kaiketi Atik Ismail, mutta hän ei minkään määritelmän mukaan ollut maahanmuuttaja. Ismail on tataari, ja hänen sukunsa oli saapunut Suomeen ja Helsinkiin jo 1800-luvulla.

Kosovon albaanit ovat ihmeellistä väkeä. He ovat kovia puurtamaan, antavat kaikkensa. He ovat nimittäin menestyneet väkilukuunsa nähden käsittämättömän hyvin Suomen jalkapallokentillä. Suomessa asuu noin 7 000 albaniaa äidinkielenään puhuvaa ihmistä, ja he ovat enimmäkseen kotoisin Kosovosta eli entiseltä Jugoslavian albaanien alueelta.

Shefki Kuqin pikkuveljet Njazi ja Albert ovat taitavia jalkapalloilijoita. Njazi pelaa Kreikan liigassa, ja hänkin on noussut maajoukkueeseen. 20-vuotias Albert taas pelasi viime kaudella FC Hakassa ja on käynyt Englannissa Oldhamin testissä.

Ja vielä on heidän serkkunsa Daut, joka pelaa FC Viikingeissä Ykkösessä.

Kosovosta saapuivat myös Hetemaj'n veljekset Perparim ja Mehmet, joista Perparim on maajoukkueen vakioväkeä ja pelaa ammattilaisena Italian Serie A:ssa. Italian kakkossarjassa pelaavalla Mehmetilläkin on jo kaksi maaottelua.

Myös HJK:n Berat Sadik ja Erfan Zeneli ovat albaaneja. Sadik on kotoisin Kosovon naapurimaasta Makedoniasta. Hän on pelannut seitsemässä maaottelussa. Zeneli on Kosovosta ja pelaa 21-vuotiaiden maajoukkueessa.

[...]

Niin se vain on, että vaikka maailman sodat ovat pahasta, niin Suomen urheilulle ne ovat hyvästä.

Sierra Leonen sisällissodassa kuoli vuosina 1991–2001 noin 50 000 ihmistä. Maa oli rappiolla, ja väkivalta kyti vuosia sen jälkeenkin.

Sierraleonelainen jalkapalloilija Mohamed Kamara eli Medo loikkasi vuonna 2003 Suomeen, kun Sierra Leone osallistui Lahdessa 17-vuotiaiden MM-kisoihin. Medo oli vain 15-vuotias tehdessään öisen paon hotellihuoneestaan Lahdesta yhdessä yhdentoista joukkuetoverinsa kanssa.

Pojat saivat turvapaikan.

Nyt yhdeksän vuotta myöhemmin Medo on Suomen kansalainen ja menestyvä pelaaja Serbiassa, kovassa Partizan Belgradin joukkueessa. Kansainvälisen jalkapalloliiton sääntöjen mukaan hän ei saa edustaa Suomen maajoukkuetta. Niinpä hän pelaa Sierra Leonen maajoukkueessa.

[...]

Suomi on jo pari vuosikymmentä suhtautunut nihkeästi maahanmuuttoon, etenkin turvapaikanhakijoihin. Tämä koskee sekä virallista Suomea että meitä taviksia.

Sanotaan se näin kuluneesti: mamut on koettu enemmän uhkana kuin mahdollisuutena.

Suomen ensimmäiset sotienjälkeiset turvapaikanhakijat saapuivat Chilestä vuonna 1973. Heitä oli noin sata, ja he pakenivat Augusto Pinochetin oikeistolaista sotilasjunttaa.

Seuraava huomattava ryhmä oli vietnamilaiset sotapakolaiset, tai venepakolaiset, kuten heitä silloin kutsuttiin.

Helsingin yliopiston perinnöllisyystieteen professori Albert de la Chapelle lausui: "Pakolaisten saapuminen on Suomelle ja suomalaisille geneettisesti mitä mainioin asia, sillä mitä monipuolisemmasta geeniaineksesta voidaan ammentaa, sitä parempi on tulos."


[...]

Kansakuntien menestyksessä on kyse sattumasta. Yksi ihmeellisen lahjakas mamu voi muuttaa niin paljon.

Olisipa esimerkiksi eräs bosnialaispariskunta muuttanut aikoinaan Ruotsin Malmön sijaan vaikkapa Suomen Mikkeliin, sinne Kuqin perheen naapuriin.

Suomessa olisi nyt aivan toisenlainen jalkapallobuumi. Luultavasti olisimme jo 2000-luvun alussa pelanneet arvokisoissa.

Maahanmuuttajien asuttamissa lähiöissä, kuten Meri-Rastilassa, Hakunilassa ja Varissuolla, yhdelläkään pojalla ei olisi Lionel Messi -paitaa, vaan jokaisella olisi juuri se paita, joka juuri nyt on jokaisella maahanmuuttajapojalla Tukholman Rinkebyssä ja Malmön Rosengårdissa.

Ja kun Huuhkajat ensi syyskuussa kohtaisi Olympiastadionilla Espanjan, Suomi olisi MM-lohkonsa kärjessä. Ja kuka ratkaisisikaan pelin unohtumattomalla saksipotkulla.

Huuhkajista suurin.

Yksi meistä.

Zlatan.