Turun Sanomat: Kaipuuta yksiväriseen kansankotiin

Turun Sanomat, kolumni: Ari Niemi: Kaipuuta yksiväriseen kansankotiin 16.9.2010

Ihminen on siitä kummallinen eläin, että sen mielestä kaikki oli ennen hyvin, ainakin paremmin kuin nyt. Vaikka maailma peruutuspeilistä näyttää paremmalta, aika rientää silti uhmakkaasti ei-toivottuun suuntaan.

Ikuinen ongelma askarruttaa valtiopäivävaaleihin valmistautuvia ruotsidemokraatteja, sikäläisiä perusruotsalaisia. He kaipaavat takaisin toisen maailmansodan jälkeiseen Ruotsiin.

Ainakin mielipidetiedusteluissa menneisyyden kaipuu tuntuu purevan äänestäjiin paremmin kuin koskaan.

Tiistai-iltana ruotsidemokraattien malmölainen vaaliveturi todisti Ylen ajankohtaisohjelmassa, ettei puolue ole rasistinen. Se vaan haluaa sellaisen Ruotsin kuin oli muutama vuosikymmen sitten.

Kukapa ei haluaisi. Vauras kansankoti, jossa miehet olivat vaaleita ja palmikkopäiset agnethat kauniita kuin fan ja jossa sinikeltalipun varjosta kuuluu du gamla du friaa ja helan gåria.

Mitä nyt jokunen vadelmavenepakolainen ja pottunokkainen finnjävel suvaitsevuutta edustaa, volvoja kokoaa ja soraääniä päästelee.

Suomessa, jossa kansallisuuksien kirjo on pienempi, kaipuu menneisyyteen on yhtä palava.

Ennen talvet olivat lumisia, kesät kuumia. Itänaapuri osti kaiken mitä tarjota kehtasi, oli työtä ja toimeentuloa. Poliitikot eivät kukkoilleet, kun Urho Kekkonen iski nyrkkiä pöytään. Tapeltiinkin vain keskenään. Mauno Koiviston aikana tuli joukko inkeriläisiä, mutta niillä oli naamassa samanlainen pigmentti kuin meillä.

Menneisyyden kaipuu ei ole pelkkä perussuomalainen intohimo.

Aikaväli syntymästä keski-ikään on lähes olematon maailmassa, joka tuhansien vuosien aikana on kokenut luonnonmullistuksia, nälänhätiä, kulkutauteja, kansainvaelluksia, ristiretkiä, maailmansotia, tuhatvuotisia valtakuntia, lyhytikäisiä kansallisvaltioita, uskontoja ja uskomuksia ja mitä kummallisimpia hallintojärjestelmiä.

Vaikea on silloin viisikymppisen perusruotsalaisen tai -suomalaisen tai minkään sortin valtiomiehenalun sanoa, että maailman pitäisi olla sellainen kuin lapsuudessa oli.

Maailma muuttuu, ihmiset ja kansat vaeltavat. Nykyihminen vaeltaa edeltäjiään sutjakammin, kun on siihen välineitä ja tietää, että ruoho on toden totta vihreämpää aidan toisella puolella.

Maailmalla vannotaan rajattomuuden ja vapaan liikkuvuuden nimeen. Vannomiset joutuvat outoon valoon, kun EU:n perustajajäsen karkottaa romaneja pakolla tai rahalla houkuttelemalla. Erikoista sellainen vapaa liikkuvuus, jossa hallitus päättää, että yhtä kansanryhmää ei periaate koske.

Poliisin ja oikeuslaitoksen tehtävänä on ottaa rikolliset kiinni, tuomita ja tarvittaessa karkottaa. Mutta sellainen maailma, jossa tietyn rotuiset tai tiettyä kieltä puhuvat aidattaisiin tiettyjen rajojen sisälle, ei enää palaa – jos sellaista on koskaan ollutkaan.

Ruotsi ja Suomi kaipaavat lähivuosikymmeniä vierastyövoimaa. Vaikkapa tekemään niitä töitä, joihin meikäläisiä ei riitä tai joita emme halua tehdä. Naaman väriä ei silloin voi valita, vaikka kuinka vihaksi pistäisi.

Mennyttä aikaa haikaillessa monet tuntuvat kehittelevän vihaenergiaa.

Amerikoissa pappishörhö uhkaa polttaa koraaneja. Lähi-idässä toinen julistaa kuolemaa vääräuskoisille. Yksi vihaa mustia, toinen valkoisia, joku ruotsinkielisiä, venäläisiä, junttisuomalaisia, poliitikkoja, naispiispaa, buddhalaistemppeliä tai hautakiviä.

Joku vihaa kaikkea, joku itseänsä.

Samaan reaktoriin sullottuna vihakampanjat korvaisivat aika monta ydinvoimalaa.

Kirjoittaja on Turun Sanomien pääkirjoitustoimittaja.