Alapääkirjoitus: Ann-Mari Huhtanen: Äänettömät
Jäähylle, naimisiin, ympärileikattavaksi, pakkomatkalle mummolaan. Maahanmuuttajataustaisia lapsia ja nuoria katoaa jatkuvasti koulunpenkeiltä. Miltä tuntuu joutua lähetetyksi vieraaseen maahan? Kuinka lasten käy, kun he palaavat Suomeen?
Auringonvalo tulvii lentokoneen ikkunoista. Ensin näkyy pelkkiä pilviä, sitten kone kaartaa kohti pohjoisafrikkalaista lentokenttää. Kun pyörät tärähtävät maan kamaralle, kyydissä istuva 12-vuotias tyttö miettii kotiin jääneitä kavereitaan.
Eletään vuotta 2005. Muutamia päiviä aikaisemmin Maria on hyvästellyt ystävänsä. Nähdään vuoden päästä, hän on huikannut. Vuoden eroksi hän sitä silloin luuli.
”Isä päätti, että mennään siskon kanssa tutustumaan hänen kotimaahansa. Oppimaan kieltä ja tapaamaan sukulaisia”, nyt 18-vuotias Maria kertoo.
[...]
______________________________________
Pääkirjoitus: Maria Pettersson: Lähetyksen esto
[...]
Ei ole helppoa arvioida, milloin viranomaisen pitäisi puuttua perheen asioihin. Usein lapset matkustavat mielellään, ja jos motiivina lähettämiselle on vaikkapa pakkoavioliitto tai ympärileikkaus, se salataan viimeiseen asti. Erityisen ongelmallisia ovat tapaukset, joissa lähetettävä on täysi-ikäinen. Nyt vaikuttaa kuitenkin siltä, että avun saaminen ennen lähettämistä tai sen jälkeen on kiinni nuoren tai hänen läheisensä kyvyistä ja voimavaroista. Se ei voi olla oikein.
Koulujen rekistereihin kertyneitä tietoja pitää voida hyödyntää, jotta lähetetyt nuoret tunnistetaan rajalla tai ulkomailla. Tietoja lähetetyistä nuorista tulee kerätä keskitetysti ja lakia pitää tarkistaa niin, että lähettäminen voidaan tarvittaessa estää nopeasti. Erityisen tärkeää on kouluttaa nuorten kanssa työskentelevät viranomaiset tunnistamaan lähettämisuhka.
________________________________________
Alapääkirjoitus: Ann-Mari Huhtanen: Äänettömät
Kuinka antaa ääni ihmiselle, jota ei tavoita? Tätä mietin kirjoittaessani juttua Suomesta pois lähetetyistä maahanmuuttajataustaisista lapsista ja nuorista. Puolet ajasta vietin puhelimessa toistaen samoja asioita - järjestön edustaja tai viranomainen langanpäässä vain vaihtui.
Haastateltavien löytyminen oli kiven takana. Eikä ihme.
On ymmärrettävää, että omista kipeistä asioista ei haluta puhua. Vielä ymmärrettävämpää on, ettei omalla tarinalla haluta antaa lisää löylyä maahanmuuton vastustajille. Ei vaikka toimittaja korostaisi, ettei halua leimata tai syyllistää. Sillä enhän voi taata ettet lukijana ota juttua syynä maahanmuuttopolitiikan kiristämiselle. En voi taata, että olet niin viisas, että erotat pienen joukon teot suuremmasta kuvasta.
Haastateltavia etsiessäni tajusinkin, että vika on minussa, sinussa, meissä. Aitoa yhteyttä kantasuomalaisten ja tänne muualta tulleiden välillä ei ole. Panin myös maahanmuuttaja-sanan pannaan. Miksi?
Koska termikään ei anna asettua, vaan viittaa sinne tänne ja toisaalle muuttavaan ihmiseen, joka ei kiinnity paikkaan - joka ei ole täysvaltainen yhteiskunnan jäsen. Jos taustaa on pakko korostaa, voisiko termi olla edes maahanmuuttanut?
"Milloin me lakataan olemasta maahanmuuttajia?", kertoi eräs muualla syntynyt, täällä jo 20 vuotta asunut asiantuntija poikansa kysyneen.
"Enkä tiedä mitä sanoa. En tiedä vastausta."
Tekstit
