Yle: Kymmeniä kilometrejä päivässä ruoan ja lämmön perässä – tutustu paperittoman Farisin päivään

Yle: Kymmeniä kilometrejä päivässä ruoan ja lämmön perässä – tutustu paperittoman Farisin päivään 11.2.2017

Klo 6.00. Faris Abdulhadi herää joka aamu kello kuusi. On pakko, sillä hätämajoitustilaan ei voi jäädä päiväksi.

Irakilainen syö Diakonissalaitoksen tarjoamaa puuroa ja teetä, ja lähtee ulos ennen seitsemää. Tähän tapaan aamut ovat alkaneet nyt kaksi kuukautta. Siitä lähtien, kun poliisi antoi käännytyspäätöksen.

– En ikinä unohda sitä. Poliisi sanoi, että minun pitää jatkossa ilmoittautua joka kuukausi Vantaan poliisiasemalla. Kysyin, että kuinka tulen sinne asti? Poliisi sanoi, että kävele, kävele.

Siitä lähtien Faris on kävellyt lämpimästä paikasta toiseen, ilmaisesta ateriasta seuraavaan. Kymmeniä kilometrejä päivässä.

Tärkeintä on pysyä liikkeessä. Haastattelupäivänä ulkona on viisitoista astetta pakkasta.

– Kadulle ei voi jäädä.

Klo 8.00. Faris istuu Rautatieaseman penkillä. Tätä hän tekee päivästä toiseen: Katselee ohi kiiruhtavia ihmisiä.

Eikö aika käy pitkäksi?

– Rehellisesti? On se tylsää. Mutta mitä muuta voin tehdä?

Kaikilla ei ole kiire. Silloin tällöin Faris näkee asemalla Munkkisaaren hätämajoitustilasta tuttuja paperittomia, jotka tappavat aikaa aseman lämmössä. Faris kertoo nähneensä pari kertaa, kun vartija on häätänyt heidät asemalta tai Kampin ostoskeskuksesta ulos.

– Olen katsonut tätä. Se on huono asia. Mutta mua ei ole häädetty, Faris sanoo.

Faris ei pelkää vartijoita, tai piilottele poliisia. Joka kuukauden ensimmäinen maanantai hän kävelee Vantaan poliisilaitokselle ilmoittautumaan. Ja joka kerta hän kertoo, ettei aio vieläkään palata Irakiin. Joku maanantai poliisi saattaisi päättää pistää Farisin maastapoiston täytäntöön, eli vangita hänet säilöön ja sieltä Irakin lentokoneeseen. Faris tietää tämän hyvin.

– On mahdollista, että he ottavat minut kiinni, mutta mitä minä voin poliisille?

Faris astuu ulos pakkaseen ja lähtee kohti Itäkeskusta.

Klo 11.15 Faris istuu tutulle tuolille Itäkeskuksen kirjaston nurkkaan ja avaa reppunsa. Siellä on munia ja leipää – ylijäämäruokaa, jota Diakonissalaitos kerää kaupoilta ja jakaa kadulla eläville Itäkeskuksen tukitalostaan. Toisinaan Faris saa ruokaa Helsingin arabiravintoloista, toisinaan tuntemiltaan pääkaupunkiseudun turvapaikanhakijoilta.

Helsingin kirjastot ovat tulleet tutuiksi. Niissä on lämmintä ja rauhallista, vartija ei häädä pois, eikä poliisi kysele oleskelulupaa.

Kirjastossa Fares ei kuitenkaan ruokaile, vaan opiskelee. Hän vetää repustaan kaksi vihkoa, avaa kännykkänsä suomi-arabia -sovelluksen, ja alkaa taivuttaa verbejä. Kuudentoista Suomessa vietetyn kuukauden jälkeen Fares puhuu suomea riittävän hyvin kertoakseen asioistaan toimittajalle ilman tulkkia.

– Tampereen vastaanottokeskuksessa oli todella hyvä opettaja. Hän sanoi minulle: voin luottaa (Suomen opiskelussa) itseeni.

Tätä Faris enimmäkseen tekee: opiskelee suomea joka päivä monta tuntia, vaikkei oikeastaan edes tiedä, miksi. Faris pelaa aikaa.

– Rehellisesti: Mulla on vähän toivoa. Ehkä tilanne Irakissa paranee. Ehkä tilanne muuttuu Suomessa ja voin jäädä. Mä hangoittelen. En halua antautua helposti.

Kun Faris joulukuussa heitettiin ulos Vantaan vastaanottokeskuksesta, hänelle tarjottiin muiden käännytettävien tapaan rahasummaa ja mahdollisuutta palata vapaaehtoisesti.

Jotkut Farisin kaltaiset palaavat, Faris ei. Hän on liian varma kuolemastaan. Farisin mukaan paikalliset shiiamilitiat Irakin Basrassa olivat epäilleet hänen olevan sunniterroristien puolella, ja uhanneet hänen henkeään. Maahanmuuttovirasto ei uskonut tarinaa, ja antoi kielteisen turvapaikkapäätöksen.

Päivittäinen kävely pakkasessa ruuan ja lämmön perässä on parempi vaihtoehto, mies tuumaa.

– Jotkut palaavat Irakiin, vaikka heidän tilanteensa on vaikea. He päättävät tehdä itsemurhan.

Klo 21.15. Diakonissalaitoksen Munkkisaaren hätämajoitustila on täynnä. Paikkoja on 55, ja yöpyjiä olisi ainakin tusinan verran enemmän. Hermannin Diakoniatalossa olisi kuulemma tilaa. Kaikki eivät kuitenkaan haluaisi siirtyä sinne ja ilmassa on protestin tuntua.

– Tämä on normaali juttu. Paikkoja on liian vähän. Sana kiirii nopeasti, sanoo hätämajoitustilassa työskentelevien esimies Borislav Borusov.

Hätämajoitustila avattiin marraskuun kovilla pakkasilla. Se on kaupungin yritys välttää viime vuoden kaltainen tilanne, kun joukko asunnottomia romaneja jäi paukkupakkasiin.

– Hätämajoitustila on massivinen parannus entiseen. Mutta täällä on kuusi kerrosta tyhjillään, avoinna on vain yksi. Olisi hieno saada koko rakennus hätämajoitustilaksi, Borusov sanoo.

Syksyllä 2015 Suomeen tulleita turvapaikanhakijoita aletaan keväällä käännyttää kiihtyvään tahtiin. Se todennäköisesti lisää hätämajoitustilan tarvetta. Mutta toistaiseksi lähes kaikki asukkaat ovat romaneja Bulgariasta ja Romaniasta. Irakilaisia yöpyjiä on tänä iltana vain Faris ja hänen huonetoverinsa.

– En tiedä missä he (muut irakilaiset) nukkuvat. Ehkä kavereidensa luona, Borusov tuumaa.

Faris tuntee joitakin irakilaisia Suomessa. Esimerkiksi Tampereella asuisi yksi turvapaikkapäätöstään odottava tyyppi, mutta hänen asunnossaan asuu jo kolme muuta irakilaista.

– Rehellisesti: Olen ujo, arka. Mulla ei ole rahaa, enkä tiedä kauanko odottaisin siellä. Viikon? Kaksi viikkoa?

Faris nukkuu mieluummin hätämajoitustilan lattialla. Sänkyjä tai peittoja ei ole. On kuitenkin suihku ja patja ja lämmintä.

– Suomessa on vain vähän ihmisiä, jotka vihaa pakolaisia, Faris tuumaa.

Osa kuitenkin vihaa, tai ainakin haluaisi päästä heistä kaikista eroon. Faris haluaa sanoa heille jotain:

– Turvapaikanhakijat eivät ole vihollisianne. Henkilö, joka tekee heistä turvapaikanhakijoita, on vihollisenne.

On aika mennä nukkumaan. Aamulla on taas aikainen herätys ja monta kilometriä käveltävänä.