Yle: Pakolaisten vastaanottamista ei edes esitetä Etelä-Pohjanmaalla: "Pitää laajemmin kuntien kanssa käsitellä"

Yle: Pakolaisten vastaanottamista ei edes esitetä Etelä-Pohjanmaalla: "Pitää laajemmin kuntien kanssa käsitellä" 9.4.2015
Yle: Etelä-Pohjanmaalla naapurin ovi ei aukene helposti pakolaiselle

ELY-keskus ei edes esitä Etelä-Pohjanmaan kunnille pakolaisten vastaanottamista tänä vuonna. Tähän asti vain Seinäjoki on ottanut pakolaisia ja sielläkin edelliset pakolaiset vastaanotettiin vuonna 2012.

Etelä-Pohjanmaan ELY-keskus ei ole lähettänyt virallista esitystä pakolaisten vastaanottamisesta kunnille lainkaan. Epävirallista keskustelua kuntien kanssa käydään jatkuvasti, mutta tilanne on sellainen, ettei virallista esitystä ole kannattanut tehdä. Keskeinen syy on ELY:n mukaan kuntien taloustilanne.

– Jos eteenpäin ajatellaan, niin kyllä tätä pitää laajemmin kuntien kanssa käsitellä. Tarvetta kansainvälistymiseen olisi, toteaa yritys- ja työvoimayksikön päällikkö Jari Aaltonen.

Aaltosen mukaan Etelä-Pohjanmaan pitäisi kantaa oma osuutensa pakolaisten vastaanotosta. ELY-keskuksessa on käynnissä organisaatiomuutos, mutta sen rauhoituttua Aaltonen lupaa, että he aktivoituvat ja ryhtyvät laajempaan keskusteluun kuntien kanssa.

Naapurimaakunnat vastaanottavat entiseen malliin

Useat kunnat Pohjanmaalla ja Keski-Pohjanmaalla sen sijaan ottavat vastaan kiintiöpakolaisia myös tänä vuonna, kuten aikaisempinakin vuosina.

Vaasa ottaa vastaan 20 kiintiöpakolaista ja Kokkola 30. Kiintiöpakolaisia vastaanottavat, kuten aikaisemminkin, myös viisi Pietarsaaren seudun kuntaa. Yhteensä 50 kiintiöpakolaista saapuu tämän vuoden aikana Pietarsaareen, Uuteenkaarlepyyn, Pedersöreen, Kruunupyyhyn ja Luotoon.

Mahdollista on, että myös muita kuntia lupautuu vielä ottamaan pakolaisia. Viime vuonna joukkoon liittyivät Mustasaari ja Närpiö.

_______________________

Yle: Etelä-Pohjanmaalla naapurin ovi ei aukene helposti pakolaiselle

Myanmarin pakolainen Augustino Khureh tuli Seinäjoelle kahdeksan vuotta sitten. Alku vieraassa maassa oli vaikea ja yksinäinen. Khurehin valoisa elämänasenne on kuitenkin auttanut eteenpäin, ja nyt hänellä on tukena perhe, ystäviä ja työ. "Haluan antaa jotakin takaisin Suomelle", Khureh sanoo.

Augustino Khureh saapui Seinäjoelle kahdeksan vuotta sitten, pakolaisleiriltä Thaimaan ja Myanmarin rajalta. Siellä hän oli viettänyt paperittomana koko elämänsä, yhdessä muiden Myanmarin vähemmistökansoihin kuuluvien karenien kanssa.

Mukana tulivat äiti ja pikkusisko ja -veli. Vastavihitty vaimo joutui jäämään leriille.

Hyppy pakolaisleiriltä länsimaiseen elämään ei ollut helppo.

– Ensimmäinen haaste oli kieli. Ja myös se, miten tehdä ruokaa. Vessa, pukeutuminen ja kuinka pitää laittaa vaatteita - se oli tosi haaste meille, Khureh muistelee.

– Sama kuin olisin ollut pieni vauva. Piti oppia kaikki alusta.

Pakolaisleirillä ei ollut sähköä, Suomessa lähes kaikki taas toimi sähköllä. Seinäjoelle tultaessa satoi vettä ja räntää. Kulttuurieroista huolimatta pääsy turvalliseen maahan oli Khurehille tärkeintä.

– Olin tosi iloinen silloin!

Alkuun auttoivat kaupungin sosiaalitoimi, SPR ja ystäväperhe. Khureh muistelee apua kiitollisena.

– Se oli tosi hyvä. Olisi vaikeaa, jos kukaan ei auttaisi silloin.

"Miksi tulit tänne? "

Joskus Khureh joutuu vieläkin selittämään, miksi hän on tullut Etelä-Pohjanmaalle. Erityisesti nuoret eivät tiedä Myanmarin eli entisen Burman sotilashallinnon vuosista.

– Joskus joku sanoo jotain pahaa: "Mene takaisin omaan maahasi." Mutta en välitä.

– Meillä oli sisällissota. Jos meidän maassa olisi rauhallista, minä en olisi tullut tänne. Haluan olla rauhassa omassa maassa, omalla kielellä.

Vieläkään Khureh ja hänen äitinsä eivät ole uskaltaneet matkustaa alueelle, koska eivät luota maansa vakauteen.

– Siellä on vaarallinen asua. Koska tulee sota? En tiedä.

– En ole koskaan nähnyt Myanmarin maata.

Ovet eivät aukene

Augustino Khureh on huomannut, että suomalaiset käpertyvät helposti omiin oloihinsa ja pistävät ovensa kiinni.

Leirillä hän tunsi lähes kaikki, vaikka he asuivat kaukanakin. Karenien yhteisö oli tiivis, mutta suomalaiset ovat eri maata.

– Leirillä asuminen oli vaikeaa eikä ollut turvallista. Mutta siellä oli ystävällisempää – kuin perhe.

– Vaikka Suomessa asumme lähellä, emme tunne toisiamme. Vaikka asuu toisen seinän takana, ei tunne hyvin.

– Ennen se tuntui pahalta, mutta olen ymmärtänyt, että se on kulttuurissa. Ei voi korjata.

Itse hän haluaa avata ovensa naapureilleen. Jos perheessä on juhlia, isäntäkin varautuu yllätysvieraisiin ja tekee vähemmän maustettua ruokaa, joka voisi maistua myös suomalaisille.

– Jos meillä tapahtuu, kutsun aina naapureita, että tule käymään meillä!

Toistaiseksi naapureita ei ole näkynyt. Kavereita kuitenkin on; on työkavereita ja opiskelukavereita. Ensimmäinen oli vaikeinta saada.

Suruaan ja pahaa mieltään Khureh lievittää miettimällä, mistä lähtökohdista hän Suomeen tuli.

– Vertaan aina, että nyt mun elämä täällä on turvallista. Olen tyytyväinen. Vertaan siihen mitä elämä oli siellä. Se auttaa. Jos joku sanoo jotain pahaa, en välitä enää.

Työ auttaa eteenpäin

Augustinon mielestä yksi eteenpäin vievistä voimista on työ. Aluksi työtä löytyi Rinta-Joupin autoliikkeestä, myöhemmin Postilta.

Myös vaimo pääsi Suomeen kahden vuoden odotuksen jälkeen. Nyt perheessä on myös pian neljä vuotta täyttävä tytär.

Khureh kokee työn niin tärkeäksi, että keskeytti sen vuoksi myös opintonsa. Hän haluaa maksaa veroja ja ansaita elantonsa.

– Haluan antaa jotakin takaisin Suomelle. Siksi lähdin pois koululta ja menin töihin.

– Pakolaisleirillä ei ole tulevaisuutta. Ei tiedä koska kuolee ja milloin elämä loppuu. Kun he ottivat minut ja minun perheeni tänne, olen tosi iloinen ja haluan tehdä jotakin takaisin Suomelle.

Perheen, työn ja ystävien lisäksi on vielä yksi haave. Passi. Se on paperinen todiste siitä, että on olemassa.

– Olen syntynyt Thaimaassa, mutta en ole thaimaalainen, koska Myanmarin, Burman, sotilaat polttivat kaikki todisteet.

– En ole ihminen vielä. Sitten... jos saan suomalaisen passin, sitten olen ihminen, Augustino Khureh sanoo.