HS: "Käsityksemme hyvästä ja pahasta riippuu suureksi osaksi henkilökohtaisesta mielipiteestä"

Helsingin Sanomat:
Jyrki Kiiskinen: "Käsityksemme hyvästä ja pahasta riippuu suureksi osaksi henkilökohtaisesta mielipiteestä"
13.8.2009

Kahdeksankymmenluvun alussa minua otti pattiin autojen pakokaasu. En päässyt sitä pakoon. Autoissa istui tyytyväisen näköisiä ihmisiä, jotka hengittivät puhdasta sisäilmaa, kun taivalsin keskustan katuja saastepilvessä.

Se ei voi olla oikein, minä ajattelin ja jatkoin taivallustani. Aina rekkojen ja bussien pölläytellessä mustia diesel-pilviä pidättelin hengitystäni.

Keräsin painetta kauan. Raivo alkoi muuttua lauseiksi, tunnepurkaus perusteluiksi. Tallustelin oman mustan pilveni sisällä ja tarkensin ajatustani. Miksi autoilijoiden oikeus ajaa kaupungin kaduilla ylittää perusoikeuteni puhtaaseen hengitysilmaan, minä kyselin.

Päätin kirjoittaa asiasta mielipidesivulle.

Pettymys oli suuri, kun tekstiä ei julkaistu. Se oli mielestäni oikeusmurha.

Kirjoitin asiasta uuden tekstin ja perustelin väitteeni huolellisemmin.

Mielipidesivu on hieno instituutio. Tai siis oli. Kuka tahansa saattoi saada sanansa kuuluviin, jos vain punnitsi ajatuksensa.

Ainakin teoriassa.

Toimituksessa istui saksimies, joka sensuroi väärät mielipiteet ja päästi julkisuuteen oikeat.

Mielipidesivu oli helppo kuitata näennäiskeskusteluna.

Moni vastarannankiiski uneksi internetistä, joka toteuttaisi täydellisen sananvapauden.

Enää mielipidesivua ei tarvittaisi.


Nyt kuka tahansa voi kirjoittaa suoraan netin keskustelupalstoille, minkä tahansa uutisen perään.

Ei tarvitse olla korrekti, eikä kirjoittaa poliittisesti oikein. Kukaan ei holhoa.

Mutta moralistit ja sensuuriviranomaiset tunkevat valistusaatteineen myös nettiin. Muuten asiat ovat kohtuullisen hyvin.

Paitsi että rajaton sananvapaus pelottaa joitakuita.

Se pelottaa esimerkiksi minua.

Luin netistä poliittisen kommentin, joka herätti primitiivisiä mielikuvia. Siitä ei muodostunut päättelyketjua mutta sanoma kylläkin.

Tajusin lukeneeni vastaavia tekstejä usein.

Ajattelin, että koloistaan on ryöminyt äänekkäitä joukkioita, jotka haluavat tilaa ja toimivat järjestelmällisesti, kun muut koettavat keskustella.

Räyhähenki ei kuuntele, mitä muut sanovat. Se on melkein normaalia.

Häntä ei myöskään kiinnosta perustella näkemyksiä, edes itselleen.

Hänelle on yksi ja sama, onko hän oikeassa vai väärässä, koska perustelut eivät häntä kiinnosta.

Hän uskoo voimaan, eikä keskusteluun.

Räyhähenki loihtii uhkaavia kielikuvia. Hän uuvuttaa autismillaan ne jotka haluavat argumentoida. Hän tuhoaa keskustelun. Hän pelottelee vastustajiaan hiljaiseksi. Mutta vihjailee vain.

Poliittisena argumenttina se herättää halun mennä etsimään kellarista historiankirjoja.


On pakko tunnustaa: olen alkanut ikävöidä mielipidesivun epäoikeudenmukaista saksimiestä. Hän piti yllä uskoa siihen, että oikea on paremmin perusteltavissa kuin väärä, eikä hyvä ja paha ole vain henkilökohtainen mielipide.

Ihmiset eivät voineet kirjoittaa hänen reviirillään mitä sylki suuhun tuo, koska julkaisukynnys pakotti heidät argumentoimaan ja yrittämään parastaan.

Primitiiviset asenteet eivät riittäneet lähtöruutua pidemmälle.

Se esti monta poliittista murhaa. Sillä poliittinen kiihko on tarttuva tauti.