Yle: Irakilainen Ali ja leskirouva Linnéa kalastavat ikäväänsä – Alin lapset eivät enää puhu isälleen

Yle: Irakilainen Ali ja leskirouva Linnéa kalastavat ikäväänsä – Alin lapset eivät enää puhu isälleen 25.9.2016

Irakilainen Ali pitää matkalaukussaan barbinukkeja tyttärilleen. Kolme viikkoa sitten hänen piti antaa ne, mutta Turkki käännytti sekä isän, vaimon että lapset rajalta. Leskirouva Linnéan luona on ainoa paikka, jossa Ali enää nauraa.

Irakilainen Ali pitää matkalaukussaan barbinukkeja tyttärilleen. Kolme viikkoa sitten hänen piti antaa ne, mutta Turkki käännytti sekä isän, vaimon että lapset rajalta. Leskirouva Linnéan luona on ainoa paikka, jossa Ali enää nauraa.

Tänään ei kala syö.

Harmaantunut nainen nojaa kaidetta vasten Vårnäsin sillalla Kirkkonummella ja onkii. Lyhyt, parrakas mies setvii teleskooppivapansa solmuja ja laskee siiman veteen.

Kaksi punavalkoista kohoa kelluu pitkän tovin alkusyksyn maalaismaisemassa.

– Arvaa, miksi pyydän sinua kalaan joka päivä, Ali oli kysynyt Linnéalta automatkalla.

– It is mental medicine for you, Linnéa vastaa. Koska se on henkistä lääkettä.

Ali nyökkää. Tässä ei pyydystetä ahvenia vaan mielenrauhaa.

Hiljaisuuden rikkoo Alin huudahdus.

– Wow, look Linnéa! Katso!

Kurkiaura lentää kaakattaen sillan yli.

Muuttolintuja. Ne ovat matkalla etelään.

Mutta Ali ei. Hän on jumissa pohjoisessa jo toista talvea.

Linnéa Mynttisestä ja Ali Kamil al-Sammarraiesta tuli julkkiksia viime talvena. Keskellä kiivaimman raiskaus- ja katupartiokeskustelun Yle uutisoi mummosta, joka palkkasi henkilökohtaisen avustajan Evitskogin vastaanottokeskuksesta.

Erikoisen kaksikon ystävyys poiki mediamyllytyksen: kutsun A2-iltaan ja Punaisen ristin palkinnon.

"Paskapuhetta on maailma täysi", Linnéa totesi A" Tuvattomuus-illassa ja sai somen sekaisin.

Siitä on nyt yli puoli vuotta. Linnéa istuu kirkkonummelaisessa kaksiossaan ja pyörittelee päätään.

– Tää kaikki plörinä – se ei ole mitään. Kun ei sillä saada esimerkiksi Alin perhettä Suomeen, Linnéa huokaa.

Yksi tuttava oli sanonut, että Linnéa pääsee varmasti Linnan juhliin. Mitä hittoa mä siellä tekisin, oli Linnéa vastannut.

Linnéa on seurannut 36-vuotiaan irakilaisen suojattinsa hiljattaista vaipumista alakuloon.

Vielä helmikuu oli toivoa täynnä. Turvapaikka oli saatu ja edessä muutto omaan asuntoon, viiden minuutin päähän Linnéasta.

– Kaksi kolme minuuttia, jos juoksen, Ali huomauttaa.

Koko kevään Ali ponnisteli sen eteen, että myös perhe voisi hakea turvaa Suomesta. Se vaatisi hänen vaimoltaan ja lapsiltaan 1 500 kilometrin matkan Irakista Turkin Ankaraan, jossa sijaitsee lähin Suomen suurlähetystö.

Se on ainoa paikka, jossa irakilaiset voivat jättää hakemuksen perheen yhdistämiseksi.

Mutta Turkki on tehnyt viisumeiden saannista hankalaa ja kallista. Ensimmäinen lähetystön antama takaraja tuli ja meni toukokuussa.

Silloin Ali alkoi muuttua hiljaiseksi, Linnéa kertoo.

– Tuntuu, ettei hän kuullut, mitä sanoin. Ääni ei kulkenut. Hänen alkoi olla vaikea keskittyä mihinkään.

Samaan aikaan Kirkkonummen kunta lakkautti Alin avustajasopimuksen. Käytännössä Ali oli tehnyt itsensä työttömäksi: hän oli kuntouttanut Linnéan niin hyvään kuntoon, ettei pyörätuolia juuri tarvittu.

Ali ehti saada kunnalta palkkaa 300 euroa kuussa viideltä kuukaudelta.

– But no problem grandma, hän sanoi, Linnéa kertoo. Ei hätää, mummoni.

Kesällä Ali kävi mustikassakin. Vettä satoi kaatamalla ja into lopahti siihen paikkaan.

Kalastaja Ali on ollut ikänsä. Hän viettää aikaansa kiertelemällä läntisen Uudenmaan järviä. Useimmiten Linnéan kanssa tämän vihreällä Puntolla, joskus pyörällä tai bussilla vastaanottokeskuksen tuttujen kanssa.

Mutta yhä vähemmän hän haluaa olla kenenkään kanssa tekemisissä. Muut irakilaiset luulevat, että Ali tekee ihmeitä ja auttaa heitä Suomen byrokratiassa.

– Mutta enhän pysty auttamaan edes itseäni.

Kevättalvella Alin kaverit olivat mukana järjestämässä Linnéalle 80-vuotisjuhlia Ljunghedan nuorisoseurantalolla. Nuoret miehet kokkasivat suomalaissenioreille mausteista kanabiryania.

Haastatteluviikolla Linnéa ja Ali ovat juuri siivonneet Linnéan huushollin kattoremontin jäljiltä. Vaikka avustajasopimusta ei enää ole, he näkevät edelleen lähes päivittäin.

– Eniten me puhutaan. Se vie niin pirusti aikaa, kun pitää olla dictionary [sanakirja], Linnéa naurahtaa.

Ali ei avustajasopimuksista välitä. Hän haluaa pitää Linnéasta huolta. Linnéa on täällä hänen ainoa perheensä – ja hän Linnéan.

Valitettavasti.

Linnéalla on lapsenlapsia, joita hän ikävöi, mutta suku on etääntynyt julkkismummosta entisestään Alin ilmestyttyä kuvioihin.

Mikä tahansa on mielekkäämpää kuin istua puolityhjässä yksiössä, Ali sanoo. Selailla lasten kuvia kännykästä, päivittää jatkuvasti uutisia Irakista.

– Vihaan nykyistä kotiani, Ali tunnustaa.

Edellisyönä hän oli siirtynyt nukkumaan paljaalle lattialle, koska ei löytänyt sängyssään enää sopivaa asentoa. Unet ovat katkonaisia ja piinaavia, jos niitä on.

– Soitan melkein joka aamu Linnéalle, jotta kuulen edes jonkun äänen, Ali kertoo.

Hän ei ole nähnyt vaimoaan ja tyttäriään yli vuoteen. Kaksi kuukautta sitten 6- ja 4-vuotiaat tytöt eivät tulleet enää isänsä kanssa puhelimeen.

Isä on yksi iso valehtelija, he sanoivat. Petturi, joka lupaa, että perhe tapaa pian, mutta ei pidä lupauksiaan.

– Silloin jotain meni sydämessä rikki, Ali sanoo.

Linnéa on erityisen pettynyt Juha Sipilään. Vielä vuosi sitten kaikki näytti valoisalta. Pääministeri lupasi kotinsa pakolaisille ja keskustelua hallitsivat lapset Välimeren pohjassa.

– Nyt nämä ihmiset ovat kuin saastaa, Linnéa tykittää.

Hän on tyrmistynyt ministereille, jotka pelaavat peliä ihmisten elämällä.

– Ja sitten he odottavat, että ne tulevat tähän yhteiskuntaan mukaan, ettei niistä tule katkeria? Onko meillä varaa tämmöiseen? Linnéa huudahtaa.

Ihminen, joka on onnellinen, on myös hyvin paljon tehokkaampi, hän sanoo.

Pari viikkoa aiemmin Helsingin Sanomissa Linnéan ystävätär Kirkkonummelta, 81-vuotias Elisabeth Rehn latasi nykypoliitikoille täyslaidallisen ihmisoikeuksien unohtamisesta.

Nämä naiset puhuvat kokemuksesta.

Linnéa joutui lapsena jatkosodan jälkeen evakkoon Porkkalasta, samoin Elisabethin edesmennyt mies Ove. Molemmat lesket ovat vankkaa suomenruotsalaista tekoa, joka ei hätkähdä jokaista suunsoittajaa.

Niitä nimittäin riittää. Mutta väliäkö sillä, Linnéa vastaa.

Aina on myös tuntemattomia, jotka hyppäävät kaulaan ja kiittävät rohkeudesta.

Syyskuussa piti tapahtua jotain ihanaa.

Ali oli viimein saanut hankittua perheelleen ja itselleen viisumit Turkkiin. Ne maksoivat 2 400 euroa lentolippuineen. Rahat saatiin lainaan Alin isältä ja vaimon veljeltä.

Hän pyysi suomen tunneilta viikon lomaa ja valmistautui jälleennäkemiseen.

Irakissa vaimo oli tehnyt vaarallisen matkan Tikritiin hakeakseen sieltä avioliittotodistuksen Suomen maahanmuuttoviranomaisia varten.

Tapaaminen viranomaisten kanssa oli sovittu Ankaran suurlähetystöön 5. syyskuuta. Se olisi ensi askel pitkällä ja epävarmalla tiellä: virkailijat tarkistaisivat Alin vaimon ja tyttärien passit, ottaisivat vastaan perhesidelomakkeet ja perisivät käsittelymaksun, vajaat 1 000 euroa. Mutta vihdoin perheenyhdistämisprosessi nytkähtäisi liikkeelle.

Ali halusi monien irakilaisisien tavoin ehdottomasti mukaan Turkkiin, vaikka hänen läsnäolonsa ei ollutkaan pakollista lähetystössä. Hetken he olisivat yhdessä Turkin turvallisella maaperällä.

Ali nousi Helsinki-Vantaalla koneeseen "sielu kurkussa". Hän oli ostanut uuden takin ja paidan, jotta näyttäisi hyvältä vaimonsa silmissä. Oikeassa kädessä oli ruusu ja vasemmassa barbinuket tytöille.

Mutta hän ei päässyt Istanbulin kentän passintarkastusta pidemmälle. Turkin viranomaiset pysäyttivät hänet, estivät maahantulon ja lähettivät Alin seuraavalla Turkish Airlinesin koneella takaisin Helsinkiin.

Sama tapahtui hänen vaimolleen ja lapsilleen. Heidät käännytettiin Iraqi Airwaysilla Bagdadiin samaa tietä kuin he olivat tulleet.

He olivat melkein samaan aikaan samalla lentokentällä, mutta eivät nähneet toisiaan.

Ali oli shokissa. Hän yritti tivata turkkilaisilta rajaviranomaisilta selitystä.

– He eivät sanoneet juuri mitään. Vain, että olin ollut 2013 maassa hakemassa YK:n pakolaisasemaa ja saanut suojelua Suomesta, enkä heidän sääntöjensä mukaan voinut tulla maahan.

Miksi sitten myönsitte satojen eurojen viisumit, jos meille annettiin maahantulokielto, Ali raivosi. Miksi päästitte minut maahan vielä viime vuonna ongelmitta?

– Turkki on vallankumousyrityksen takia sekaisin, Ali puuskahtaa.

Ali palasi Turkin-täyskäännöksensä jälkeen Helsingin rautatieasemalle. Hän katsoi U-junan laiturilla pussailevia, perjantai-iltaa viettäviä ihmisiä. Kaikki oli menetetty.

Hän ei soittanut Linnéalle kolmeen päivään. Hän etsi Google Mapsista lähimmän vesistön ja tuijotti merenlahtea tuntikausia miettien, mitä vaihtoehtoja hänellä oli.

Suomen laki on tiukka: Alin perhe ei voinut hakea yhdistymistä muuten kuin matkustamalla fyysisesti Irakin Samarrasta Ankaraan. Jos Turkki ei sitä sallisi, he eivät näkisi ehkä koskaan.

Ruotsissa hakemuksen voi jättää netissä. Miksi Suomi on tehnyt tämän meille niin vaikeaksi, Ali pohti.

– Mitä pahaa perheeni on tehnyt kenellekään?

Samarraan hänellä ei olisi palaamista.

Siellä odottaisi kuolema, se nopeampi. Ei tällainen hidas kituminen, vaan sama, joka tapahtui hänen työkaverilleen. Ali työskenteli korkealla Irakin hallinnossa ja sai turvapaikan poliittisin perustein.

– Migri on ainoa, joka tietää kaiken. En voi puhua pakoni syistä, ennen kuin tiedän perheeni olevan turvassa.

Heinäkuussa 2015, lähtiessään Irakista, hän ei ollut halunnut riskeerata tyttäriensä henkeä salakuljettajien ja kumiveneiden armoille. Mutta pelko ei ole kadonnut minnekään.

U-juna kuljettaa Alin suomen tunnille Espooseen. Hän laittaa nappikuulokkeet korviin ja sulautuu kännykkää näpräävään, ilmeettömään massaan.

Suomen kurssi on osa TE-keskuksen Alille laatimaa kotoutumissuunnitelmaa.

Ali sanoo suoraan, ettei pysty keskittymään verbitaivutukseen tässä mielentilassa.

– Ajattelen heitä koko ajan. Ihan koko ajan.

Hän on vakuuttunut, että jos toivo viriäisi, hän alkaisi taas oppia. Se oli tapahtunut kesäkuussakin: kun hän oli nähnyt vielä tulevaisuuden, muistiin oli jäänyt kokonaisia lauseita.

Ali nostaa katseensa: Luuletteko, että tulin Suomeen siksi, että täällä on kaunista? Jos Irakin valtaapitävät lopettaisivat hänen vainoamisensa, hän lähtisi sillä sekunnilla takaisin.

– Minulla oli Irakissa kaikki: hyvä elämä, talo, auto, rahaa maksaa laskut – perhe.

Nyt Alilla on minimalistisesti sisustettu yksiö rantaradan varrella. Huonekalut ovat kirpputorilta, ainoastaan television hän osti osamaksulla. Siitä hän katsoo kalastusvideoita ja romanttisia komedioita.

– Ei draamaa tai tragediaa, hän sanoo.

Barbinuket lojuvat edelleen Alin matkalaukussa. Linnéan vierashuoneen hyllyllä tyttöjä odottavat pölyttyvät eläinkortit.

Niillä Linnéa haluaisi opettaa Alin tyttärille suomea.

He hörppivät pikakahvia kukkakupeista ja syövät Lidlin pakastepiirakkaa. Linnéa on hetkeä aiemmin ollut polttaa sen uuniin.

– Tässä on Suomen huonoin kokki liikkeellä, hän toteaa ja saa Alin suupielet kohoamaan.

Televisiossa pyörii eduskunnan kyselytunti. Linnéa katsoo sen aina.

Hän tuntee monta suomenruotsalaista poliitikkoa ja seuraa lainsäädäntöä silmä tarkkana. Hän on yrittänyt löytää Alille töitä, mutta 2 600 euron perheenyhdistämiseksi on kova vaatimus.

Linnéa haluaisi itse lobbaamaan eduskuntaan, mutta Sibelius-taloon on vaikea päästä pyörätuolilla.

Kaikilla 80-vuotiailla ei ole omaa Alia. Eikä kaikilla Aleilla ei ole omaa Linnéaa.

– Kyllä toivoa on olemassa, Linnéa sanoo.

– En ole vielä heittänyt veiviäni.

Tv-ruudussa pääministeri Juha Sipilä puhuu talouden signaaleista ja työministeri Jari Lindström työttömien aktivoimisesta.

"Se ei ole ihmisten kiusaamista vaan heistä välittämistä. Otetaan heistä koppi", Lindström lausuu ministeriaitiosta.

Tv menee kiinni. Linnéa ja Ali täyttävät astianpesukoneen ja pakkaavat teleskooppivavat reppuun.

Lisää aiheesta A-studiossa maanantaina 26.9. TV1:ssä klo 21.

Radiodokumentti Linnéa Mynttisen elämästä on kuunneltavissa Yle Areenasta 22.10. asti (ruotsiksi).