maanantai 26. syyskuuta 2011
Ulkopolitiikka-lehti: Kirjatutka: Eurooppaa uhkaa väestökato
Fred Pearce: Peoplequake. Mass Migration, Ageing Nations and the Coming Population Crash. Eden Project Books 2010, 342 s.
Jos olet yli 45-vuotias, maailman väestö on kaksinkertaistunut elinaikanasi. Mutta jos olet alle 45, tulet näkemään ajan, jolloin maapallon väkiluku alkaa laskea.
Näin kirjoittaa brittiläinen tietokirjailija Fred Pearce kirjassaan Peoplequake, joka esittelee maailman väestökysymyksen käännekohtia yksinkertaisin esimerkein. YK:n väestöennusteen mukaan maailman väkiluku rikkoo tänä syksynä seitsemän miljardin rajan. Väestötieteilijöiden mukaan väkiluku ei kuitenkaan tulevaisuudessa ylittäne kymmentä miljardia.
Pearce tarkastelee perusteellisesti sitä, kuinka väestö ikääntyy ja syntyvyys alenee etenkin Etelä-Euroopan maissa.
Esimerkiksi Italiassa lapsia on kolmenkymmenen viime vuoden ajan syntynyt 1,3–1,4 yhtä naista kohden. Tämä on selvästi alle väestön luonnollisen uusiutumisrajan, joka on noin 2,1 lasta yhtä naista kohti. Espanjassa ja Saksassa kehitys on samansuuntainen.
Jos hedelmällisyys pysyy Italiassa nykyisellään eikä maahanmuutto lisäänny, maan väkiluku vähenee Pearcen laskelmien mukaan 86 prosenttia vuosisadan loppuun mennessä. Espanjassa vastaava luku on 85 ja Saksassa 83 prosenttia. Suomen kestävyysvaje näyttää pieneltä verrattuna eteläisen Euroopan vajeisiin.
Samaan aikaan väestö vanhenee. Maailmassa lienee historian aikana elänyt noin sata miljardia ihmistä, eli kaikista maailmassa koskaan eläneistä on nyt elossa noin seitsemän prosenttia. Kaikista koskaan 65 vuotta täyttäneistä ihmisistä elää tällä hetkellä noin joka toinen.
Pearce ei esittele selviytymiskeinoja väestökadon uhkaamille eurooppalaismaille. Hän kuitenkin korostaa pohjoismaisen hyvinvointimallin – työmarkkinoiden ja sukupuoliroolien joustavuuden sekä valtion tuen – merkitystä alhaisen syntyvyyden nostamiseksi. Väestötieteilijöiden mukaan pohjoismainen hyvinvointimalli kohottaa hedelmällisyyttä noin 10–15 prosenttia.
Syntyvyys tuskin silti saavuttaa Euroopassa rajaa, joka takaisi väestön luonnollisen uusiutumisen. Siirtolaisuus on siis ainoa jäljelle jäävä keino vakauttaa maanosan väestökehitystä. Pohjois-Afrikan nivominen tiukemmin EU:n yhteyteen olisi luontevaa, sillä jo nyt moni muuttaa alueelta Eurooppaan laittomana tai laillisena siirtolaisena.
Maahanmuuton erääksi menestystarinaksi Pearce nostaa Yhdysvaltain Ohion osavaltion pääkaupungin Columbuksen, jonne on kymmenen viime vuoden aikana muuttanut noin 40 000 Somaliasta paennutta.
Somalialaiset ovat perustaneet kaupunkiin 400 yritystä, ja 2 000 somalinuorta opiskelee alueen korkeakouluissa. ”Me tulimme tänne sodan repimästä maasta emmekä luottaneet toisiimme. Mutta täällä meillä ei ole klaaneja. Me yritämme elää yhteisönä, amerikkalaisina”, toteaa eräs haastateltavista.
Maahanmuuttajat voivat siis kotoutua ilman varsinaista kotouttamispolitiikkaa, kunhan kokevat tulomaan toimintaympäristön tukevan heidän pyrkimyksiään.
Pearce ei tosin kerro mitään Columbukseen muuttaneiden pakolaisten koulutus- tai ammattitaustasta. Yhdysvaltalaisviranomaiset suosivat yleensä koulutettuja maahanmuuttajia, kun taas suomalainen pakolais- ja turvapaikkapolitiikka huomioi kaikki väestöryhmät tasapuolisesti. Työ on joka tapauksessa paras kotouttaja, joten toivoa sopii, että uusi hallituksemme takaa kotouttamistyöhön riittävät resurssit.
Pearcen kirja on tärkeä synteesi maailman keskeisistä väestökysymyksistä. Alaan vihkiytyneelle teos on paikoin liian populaari, mutta kirjoittajan perehtyneisyys ja sujuva kynä antavat tekstille kantavuutta. Teoksen soisi kuluvan opiskelijoiden, media-alan ammattilaisten ja päätöksentekijöiden käsissä.
Kirjoittaja on Siirtolaisuusinstituutin johtaja.
Tekstit
