Husein Muhammed: Kotoutuksesta ja maahanmuuttokeskustelusta Suomessa

Husein Muhammed: Kotoutuksesta ja maahanmuuttokeskustelusta Suomessa 9.4.2010

Heti alkuun on syytä myöntää, että maahanmuuttajien kotoutus ja sopeutuminen Suomeen ei onnistu kovinkaan hyvin. Kunnat ovat olleet velvollisia toteuttamaan kotoutuksen tietyssä kolmen vuoden ajassa. Ne ovat viime aikoina valittaneet kovin resurssien puutetta. Muutenkin, kotoutusta on leimannut vaihteleva taso, sekä suuret jonot ja kotoutuksen alkamisen viivästyminen.

Nyt sisäasianministeriö on ehdottanut poikkihallinnollista kokeilulakia. Kokeilun pitäisi alkaa tänä vuonna ja siihen osallistuisi 6-10 kuntaa. Tavoitteena on löytää innovatiivisia kotoutuskeinoja. Puhutaan kolmen polun kotoutuksesta; se alkaa maahanmuuttajan tarve- ja osaamiskartoituksella.

Keskeistä on vuoden kestävä alkukoulutus, jonka sisältö vaihtelee kohderyhmittäin. Painopiste on kieli- ja yhteiskuntakoulutuksessa. Työelämän polun maahanmuuttajille haetaan nopeaa työllistymistä. Erityistukea tarvitsevat voivat kokeilla uusia ja joustavia oppimismalleja esim. päiväkodeissa ja kouluissa. Kolmas polku on lapsille ja nuorille, jossa pyritään turvaamaan varhaisella ”puuttumisella ongelmiin” sama jatkokoulutuskelpoisuus kuin suomalaisille nuorille.

Tavoite on, että hallitus antaa esityksen kokeilulaista alkuvuodesta 2010. Onkin viimeinen hetki alkaa parantaa kotoutusta. Hyvä kysymys onkin, miksi näin myöhään ja miksi kyseessä on vain kokeilulaki, johon osallistuu vain rajattu määrä kuntia.

Edelleen, kotoutus kaipaisi jonkinlaista systemaattista, yleistä ja yhtäläistä otetta; siis aivan suomalaisen peruskoulun tapaisesti. Syrjäytymisen kustannukset kasvavat nopeasti kotoutuksen kustannuksia isommiksi, ja ns. hyvän kotoutuksen saaneet myös työllistyvät muita helpommin.

Olisi hyvin monen osapuolen etu, että kotoutuksen ”maine” tuottaisi samankaltaisen perusmaineen, kuin esim. peruskoulun suorittaminen. Lisäksi, koska kotoutuksen tavoite on myös tapojen ja yhteiskunnallisten funktioiden omaksuminen, vain systemaattinen ja määrätietoinen opetussuunnitelma, mielellään yleisesti ja yhtäläisesti, auttaisi eniten.

Maahanmuuttokeskustelu puolestaan ”kotouttaa” suomalaisia muuttuvaan tilanteeseen, maahanmuuttajien kotoutus jää puolitiehen, ellei muu yhteiskunta tule hieman vastaan. Suomessa keskustelu tuntuu juuttuneen kahden leirin nahisteluun, kumpikin leimaa toisiaan, ja todellisuudessa kumpaankaan leiriin ei täysin ”puhdasverisesti” kuulu enemmistö ihmisistä. Media auttaa tuossa asetelman muodostamisessa, omista lähtökohdistaan, ja korostaa dramaattisimpia mielipiteitä.

”Kriittiset” ovat tietenkin se ensimmäinen leiri. He pelaavat mielipiteillä, jotka taloustilanteen myötä kovenevat. He eivät tunnu tunnustavan tai ymmärtävän sellaista lähtökohtaa, että voimassa oleva laki on pohja, jolta keskustelun tulisi lähteä. Uskomukset ja oletukset risteilevät kilvan fobioiden ja vihan kanssa. Maahanmuuttokritiikki on sekoittunut maahanmuuttajakritiikkiin, siis rasismiin. Useimmin kuultu keskustelun avaus on: ”En ole rasisti, mutta…”

Leimallista kriittiselle keskustelulle on sen lähtökohtien asettaminen taloudellisille premisseille tai tilastojen kuvaus liioitellussa muodossa. Kumpikaan lähtökohta ei tee oikeutta pakolaisuudelle tai humanitaariselle maahanmuutolle; ihmisten hädänalaista asemaa ei korjata noin, kun sekä kansainvälinen laki että Suomen omat lait harmonisoituina niihin turvaavat statukset. Tilastotieto ei koskaan ole ollut yleistyksen peruste; yksilöt elävät omanlaisinaan tilastoista huolimatta.

Lisäksi, kriittiset ovat kriittisiä myös jokaista parannusehdotusta kohtaan, ja esim. kotoutuksen parannuksesta puhuminen on heille vain suuri ongelma rahan takia. Syrjäytynyt maahanmuuttaja on heille se vallitseva totuus, ja jokainen keskiluokkainen ja esim. työssä käyvä tummaihoinen ”poikkeustapaus”, joka sotkee suomalaisten omat mahdollisuudet työllistyä.

Kriittisessä leirissä on myös niitä fiksumpiakin, mutta heidän äänensä jää usein nimenomaan leimallisen fobia- ja vihapuheen jalkoihin. Useiden kriittisten erityispiirre on tämän lisäksi olla kriittinen myös suomalaista erilaisuutta kohtaan; seksuaaliset vähemmistöt, naiset ja eri tavoin ajattelevat suomalaiset kelpaavat vihanpidon ja leimaavan puheen kohteeksi.

Äärikonservatiivisuus tarkoittaa siis hyvin ahdasta ”univormua” – tätä ei tosin voi pitää kaikkien kriittisten ominaisuutena. Osa kriittistä potee myös vainoharhaista islamofobiaa, ja korostaa samalla omaa kristillisyyttään, tosin lähimmäisenrakkauden siinä unohtaen. He sekoittavat jatkuvasti uskonnon ja sen poliittisen siiven, islamismin. Suurin osa muslimeista ei ole islamismin kannattajia.

Toinen, edellistä vastustava leiri, on antirasistinen, ja leimallisesti kulttuurirelativistinen. Heille maahanmuutto on rikkaus, ja kaikkea kulttuurisesti erilaista tulee arvostaa. He leimaavat nopeasti maahanmuuttokriittisetkin rasisteiksi, ja suhde esim. tasa-arvoisuuteen on ambivalentti; oma tasa-arvo on hyvin tärkeää, mutta esim. muslimikulttuurin tasa-arvo ei niin tärkeää, koska se on ”kulttuurista”.

Kulttuurirelativisteille maahanmuuttaja on aina yhteiskunnan ”koristaja” tai ”rikastaja”, huolimatta siitä, kuinka monta sukupolvea sitten yksilön vanhemmat tai isovanhemmat tulivat uuteen maahan. Tällainen asenne on ollut todellisen integraation este, siinä kuin rasismikin. Moni maahanmuuttaja pyrkii itse olemaan ”kunnon suomalainen” ja työskentelee kovasti saavuttaakseen ”normaaliuden”. Kulttuurirelativisti turvaa mielellään erityisoikeuksia maahanmuuttajille, myös siinä vaiheessa, kun he ovat jo hyvin kotoutuneet, ja sallii myös islamismin soluttautumisyritykset yhteiskuntaan.

Tämän joukon inspiraatio lienee Euroopassa toteutetussa monikulttuurisuuspolitiikassa (2000-l:n alkuun asti). Moni maa lähti seuraamaan mallia, ja on ollut Suomessakin monelle jonkinlainen roolimalli yleisestä hyvästä. Kriittisten nimitykset vihervasemmistolaisesta eliitistä saattavat pitää osin paikkaansa; vasemmistolaiset agendat Euroopassa sodan jälkeen loivat politiikkaa maahanmuuttoasioissakin, ja ”hippiaate” kyllä aikanaan eli myös tätä agendaa. Mutta Suomessa, jossa on kahden leirin vallitseva hegemonia; suuri osa antirasisteista ei edusta tätäkään leiriä.

On olemassa ainakin kolmas ja neljäs ”leiri”; siis tietenkin kriittisten hiljainen vähemmistö, maltillisia, joiden ääntä ei tahdo kuulla; heidän sanomansa on enemmän huoli kuin fobia ja viha- ja kritiikki kohdistuu hallintoon. On myös iso joukko ”suvaitsevaisia”, jotka haluavat integroitumisen tapahtuvan mahdollisimman hyvin, ja yhteiskunnan itsensä noudattavan yhdenvertaisuuslakia. Kumpaakaan tällaista leiriä ei kahden äänekkään leirin nimittely tavoita, ja nämä leirit kykenevät kommunikoimaan keskenään.

Suvaitsevaisten maltillisille Suomen laki on määräävä kattokäsite, ja ”kulttuurinen” alistuu yhdelle laille. Euroopasta saatujen kokemuksien mukaan se turvaa parhaiten yhdenvertaisuuden, mutta sallii monimuotoisuuden. On kiinnitettävä erityisesti huomiota myös sellaiseen kysymykseen, mitä esim. lailla voidaan määrätä. Nyt Euroopassa, kuten myös varmaan tulevaisuudessa Suomessakin, tapellaan kangaspalasesta; burka saadaan kyllä pois katukuvasta ”häiritsemästä” tasa-arvoisuutta, mutta tapahtuuko todellinen tasa-arvo silloin – tapahtuuko sitten jotain pahempaa? Islamismia vastaan ei voida taistella vain symbolien poistamisella.

Siis, juuri tämänkin vuoksi, korostan yleisen ja yhtäläisen, systematisoidun kotoutuksen merkitystä, sen funktio esim. tasa-arvon kouluttajan on tärkeä, ja sen pariin voitaisiin luonnollisesti ja mutkattomasti saada myös naiset, joita kontrolloidaan. Suomen laki turvaa uskonnonvapauden, ja sekularisaatio etenee muslimien parissa, samaan tapaan kuin suomalaisten keskuudessakin. Suurin osa maahanmuuttajista tulee omaksumaan uudet tavat ja lait varsin mutkattomasti. Pieni osa ei, ja sen kanssa pitää tehdä erityisesti töitä. Ja koskaan ei pidä unohtaa, että vain osa maahanmuuttajista on erityistuen tarpeessa; suuri osa on työkykyistä ja koulutettua. Maahanmuuttajien roolia ei saa sitoa yhteen luokkaan.

Ja kuten sanottu, maahanmuuttajat tarvitsevat kotouttamista ja tasa-arvon ymmärtämistä, mutta valtaväestö tarvitsee myös asiallista ja hyvää maahanmuuttokeskustelua ja syvällisempää yhdenvertaisuuden ymmärtämistä. Ja esim. juuri yhdenvertaisuuden ymmärtäminen koituu myös suomalaisten omaksi eduksi, siksi tavoitteet ovat tärkeitä yhteiskunnan kehittymisen takia.

Husein Muhammed

Kirjoittaja on vihreä lakimies, joka valmistelee parhaillaan työnsä ohella kirjaa muslimien kotoutumisesta Suomeen. Blogi osoitteessa http://huseinmuhammed.blogit.uusisuomi.fi/