HS: Annika Teppo: Kaikki uskonnot kuuluvat kaupunkikuvaan

Helsingin Sanomat, vieraskynä: Annika Teppo: Kaikki uskonnot kuuluvat kaupunkikuvaan 7.8.2010

Monissa maailman suurkaupungeissa eri uskontojen kirkot, moskeijat ja temppelit toimivat rinnan. Asukkaat ovat tottuneet jakamaan kaupunkitilan keskenään, eikä taivas ole pudonnut heidän niskaansa, vaan tilaa riittää kaikille.

Muuttuvassa Euroopassa uskontojen näkyvyys ja kuuluvuus kaupungeissa herättää suuria tunteita. Siitä on tullut myös tärkeä avoimen ja demokraattisen yhteiskunnan symboli. Uskonnonvapaus on ihmisoikeus, joka kuuluu todelliseen demokratiaan.

Monissa Euroopan suurkaupungeissa taistellaan nykyisin kiivaasti muslimien oikeudesta harjoittaa uskoaan asianmukaisella tavalla ja islamin näkyvyydestä kaupunkikuvassa.

Saksan Kölnissä käytiin pitkähkö taistelu moskeijan saamisesta kaupunkiin. Hanketta vastusti äärioikeistolaisista yhteyksistään tunnettu Pro-Köln-liike, joka hyödynsi kampanjassaan islamisaation pelkoa.

Kansalaisten enemmistö kuitenkin vastusti liikettä, ja nyt kaupunkiin rakennetaan moskeijaa. Pro-Köln-liikettä tuki Itävallassa natsiretoriikallaan mainetta saavuttanut suosittu Vapauspuolue FPÖ, joka on toistuvasti pyrkinyt pysäyttämään moskeijahankkeet omassa maassaan.

Rotterdamissa Hollannissa on parhaillaan käynnissä suuren moskeijan rakennushanke, joka on ollut vastatuulessa rahoitusongelmien vuoksi. Moskeijasta on tullut Rotterdamin monikulttuurisuuskehityksen vaikeuksien symboli.

Sveitsissä kiellettiin hiljattain kansanäänestyksellä uusien minareettien rakentaminen. Kaupungin siluettiin kohoavien minareettien pelättiin yllyttävän ääri-islamiin – maan oikeusministerin mukaan tarkoitus oli estää fundamentalismin leviäminen. Ongelmana pidettiin siis minareettien näkyvyyttä, ei rukouskutsuja, sillä maan minareetit ovat niin sanottuja hiljaisia minareetteja, kun taas kirkonkelloja soitetaan joka päivä.

Kysymys uskontojen näkyvyydestä on tullut Suomessakin ajankohtaiseksi maahanmuuttajien määrän kasvaessa. YK:n ihmisoikeuksien julistuksen mukaan ihmisillä pitäisi olla uskontoon katsomatta samat oikeudet. Suomi on sitoutunut näihin periaatteisiin myös juridisesti allekirjoittamalla muun muassa Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen. Silti suomalainen lainsäädäntö ja käytäntö asettavat osan väestöstä parempaan asemaan kuin toiset.

Erityisen selvästi tämä näkyy kaupungeissa, joista puuttuu uskontojen harjoittamiseen tarkoitettuja tiloja. Monissa kaupungeissa on tultu uudenlaisten kysymysten eteen, kun vähemmistöt ovat tuoneet esille kaupunkitilaan kohdistuvia uskonnollisia tarpeitaan.

Näihin tarpeisiin vastaaminen näyttää olevan kovin verkkaista. Suomessa on arvioitu olevan noin 35 000–40 000 muslimia. Heiltä puuttuu riittävän suuri päämoskeija. Suomen 61 000 ortodoksin asemaan ja näiden lukuisiin kirkkoihin verrattuna islam näkyy kaupunkikuvassa toistaiseksi hyvin vähän.

Suomen ainoa varsinaisesti moskeijaksi rakennettu tila sijaitsee Järvenpäässä ja palvelee lähinnä tataareja. Helsingin moskeijahankkeesta on puhuttu paljon, mutta käytännössä se ei juuri etene.

Vieläkin polttavampi ongelma on se, että muslimien hautausmaat alkavat olla täynnä. Ratkaisun löytäminen tähänkin ongelmaan kestänee pitkään.

Vastustajat sen sijaan eivät aikaile. Turussa paikallisen puuhamiehen vetämä kansanliike vastustaa voimakkaasti islamilaisen kulttuurikeskuksen rakentamista – kuten kahdesti aiemminkin.

Kieltämällä uskonnollisilta yhteisöiltä oikeus omiin pyhiin tiloihin estetään uskonnonvapautta toteutumasta ja edistetään uskonnollisten vähemmistöjen syrjintää. Uskontojen tasa-arvoa on viimeistään nyt syytä pohtia vakavasti. Millaisen viestin suomalainen yhteiskunta lähettää muille kuin valtion virallisia uskontoja harjoittaville?

Kysymys on myös taloudellinen. Suomen valtio ohjaa sekä kirkon jäseniltä perittävät kirkollisverot että yhteisöveron tuoton valtion virallisille eli luterilaiselle ja ortodoksiselle kirkolle. Käytäntö on vanhentunut.

Ratkaisuja tilanteen korjaamiseksi on useita. Kirkot voisivat alkaa periä veronsa itse, tai muutkin uskonnolliset ryhmät voitaisiin huomioida verotuksessa. Esimerkiksi Italiassa verotettava saa valita seitsemästä eri uskonnollisesta yhteisöstä sen, jolle hänen kirkollisveronsa suunnataan, ja uskonnottomat voivat ohjata rahansa valtion sosiaaliturvaohjelmaan.

Suomen muslimit, lähinnä tataarit, ovat aiemmin olleet pieni ja vauras vähemmistö, joka on rahoittanut moskeijansa itse. Juutalaiset puolestaan ovat rakentaneet upean synagogan keskeiselle paikalle Helsingin keskustaan – omin varoin.

Aina 1990-luvun alkuun saakka uskonnolliseen vähemmistöön kuuluvat sulautuivat yleensä täysin valtaväestöön. Tilanne on kuitenkin muuttunut.

Lisäksi monilla Suomeen tulevilla on nykyisin traumaattisia kokemuksia sodista ja vainoista. Kärsimykset voivat jatkua uudessa kotimaassa, jossa he joutuvat kokemaan herjauksia ja jatkuvaa väkivallan uhkaa.

Näissä oloissa uskonnolla on tärkeä merkitys ihmisen henkiselle hyvinvoinnille ja identiteetille. Se voi helpottaa asettumista uuteen yhteiskuntaan. Kärjistäen voisi sanoa, että yksi kunnon moskeija vastaa kymmentä kotouttamisohjelmaa.

Nyt moskeijat ja rukoushuoneet toimivat kellareissa ja kerhohuoneissa muun yhteiskunnan näkymättömissä sen sijaan että ne olisivat toimiva osa kaupunkikuvaa.

Pariisin Suuri moskeija on vihreä keidas kahviloineen ja kylpylöineen. Mikä estäisi Helsinkiä tekemästä kuten Tukholma, jossa entinen voimalaitos Södermalmilta luovutettiin moskeijaksi?

Visuaalisesti ja arkkitehtonisesti vaikuttava moskeija voisi Kampin synagogan tavoin olla paitsi hieno lisä pääkaupunkimme kaupunkikuvaan myös osoitus siitä, että uskonnollinen moninaisuus ei välttämättä ole ongelma vaan voi olla voimavara.