Kulttuurivihkot: Kiasmassa kysyttiin, pitääkö vihapuhetta pelätä

Kulttuurivihkot: Kiasmassa kysyttiin, pitääkö vihapuhetta pelätä 2.9.2011

Onko sananvapaus tekosyy teoille vailla vastuuta? Missä kulkevat vihan, yllyttämisen ja kritiikin rajat? Viime eduskuntavaalien lietsoma keskustelu rasismista ja vihapuheesta kiihtyi Norjan tragedian myötä, mutta on populismisyytösten ja sananvapauden uudellenmääritysten tiimellyksessä jäänyt pienempään rooliin.

Helsingin Taiteiden Yön Café Kiasman Politiikkaa ja polemiikkia -keskustelusarja käsitteli muun muassa ajankohtaista vihapuheen teemaa. »Pitääkö vihapuhetta pelätä?» -paneelissa (26.8.) nähtiin Hallan vaara -pamfletin tekijä, toimittaja Jussi Förbom, Perussuomalaisten nuorten puheenjohtaja Simon Elo sekä sotahistorioitsija Jussi Jalonen. Keskustelua veti toimittaja Sanna Ukkola.

Panelistit jakoivat mielipiteen todellisen vihapuheen kiistattomasta olemassaolosta. Määrittely, reagointikynnys ja verkkomaailman etiketti irrottivat jo näkemykset moninaisempiin suuntiin. Esiin nousi myös Perussuomalaisten rooli keskustelussa.

Vihan määre

Blogikirjoittanakin tunnettu Elo tarttui vihapuheen määritelmään rasismin näkökulmasta.

”Terminä vihapuhetta uhkaa samankaltainen inflaatio kuin rasismia. Särähtää, kun puhutaan esimerkiksi ikärasismista, vaikka rasismi pohjaa etnisiin syihin. Vihapuheen määritys on vaikeaa: jos määreeksi rajataan vaikka yllyttäminen, mitä sanoa puolueista? Nekin yllyttävät: äänestämään, olemaan mieltä, ryhmittymään tietyn ideologisen suunnan taakse.”

”Vihapuheena pidän rasismia, ja sen kohdalle vedän rajan: jos puhe kohdistuu ihonväriin, se on vihapuhetta. Uskonnon tai ideologian kritisointi on sallittava.”


Elo katsoo Perussuomalaisten kohdanneen vihaa jälkimmäisen seikan vuoksi.

”Islam on tabu, johon ei saisi tarttua. Suomessa on nähty Hannu Salaman tapaus, melko äärimmäinen uskontokriittinen episodi. Kristinuskoa on saanut kritisoida myös kansanedustajana. Kommunismi taas on lähihistorian suurin vihapuheen levittäjä. Onko yksittäisen henkilön maahanmuuttoon kohdistama kritiikki vihapuhetta verratessa sitä vaikkapa luokkavihollisuutta agendanaan saarnaavaan poliittiseen suuntaukseen?”

Jalonen lähestyy varjoa verhon takana.

”Keskustelu keskittyy puheen retoriikkaan, vaikka todellinen ongelma on aatemaailma puheen takana. Onko vihapuheen takana kasvamassa uusi, äärimmäisyyksien ideologia? Jos, sellainen ei poistu kosmeettisilla kielenkäytön rajoituksilla. Vihapuhe pyrkii herättämään pelkoa, inhoa ja siten rekrytoimaan muita omien ajatusten taakse.”

”Valtaosaa maahanmuuttokritiikistä en näe vihapuheena. Sen takana on vihan sijaan pelkoa, paranoiaa, tietoisesti väärinluettuja tilastoja. Harhaluuloja. Se voi synnyttää vihaa, mutta lähtökohtana on tietämättömyys. Sitä ei poisteta kielloilla, vaan tiedolla, viemällä polttoaine. Disinformaatio ei ole kritiikkiä tai keskustelua.”

Kansalaispelkuruutta

Förbom puuttuu valtavirtaistumiseen.

”Äärisuuntaukset ovat vaivihkaa valtavirtaistuneet, lipsuneet yhä arkisemmaksi osaksi tiedonkulkua. Kyösti Tarvaisen Vieraskynä-kirjoitus ”Kantasuomalaisista voi tulla vähemmistö” Helsingin Sanomissa voidaan toki lukea median velvoitteeseen polarisoida keskustelua ja HS:n tapaan antaa palstatilaa myös erilaisille ilmiöille, mutta onko puheenvuoro keskustelua vai vainoharhan lietsomista? Tällaista vähittäistä lipsumista valinnoissa tarkoitan.»
»Viha tulee tiedostaa, kohdata ja puhua retoriikkaa vastaan. Ei vain politiikassa, vaan arkipäivässä. Hiljan joukko tamperelaisia maahanmuuttoaiheiden tutkijoita ilmoitti esiintyvänsä vastaisuudessa nimettöminä. Tällaista kutsun kansalaispelkuruudeksi. Vihapainotusten kärjistyessä tarvitaan selkärankaa ja asiantuntijuutta. Vastapainoa, ei pelkoa.»


Keskustelijat sivuavat nettihäiriköinnin, kiusanteon ja uhkailun vaikutusta asiantuntijakeskusteluun jatkossa. Kiihtyykö kehityssuunta, jossa asiantuntijat arastelevat julkisia puheenvuoroja vaikkapa maahanmuuttopolitiikasta tai rasismista, vai onko ympyrä mahdollista purkaa ennen muodostumistaan? Förbom täsmentää ”rohkeita, suoraselkäisiä yksilöitä” tarvittavan terveen keskustelun luomiseksi.
”Se miten Suomessa uskotaan mistä tahansa epämiellyttävästä päästävän säätämällä uusi laki, on tietynlainen kulttuuripiirre. Juridiikan sijaan tarvitaan kansalaiskeskustelua, joka nykyilmapiirissä on valitettavasti pitkälti mahdotonta.”

Provokaatiota vai vihapuhetta?

Ukkola muistuttaa monen kollegan kertoneen ryhtyneensä varovaisemmaksi sanavalintojen suhteen erityisesti maahanmuuttoa käsittelevissä töissä. Jussi Halla-ahoa käsitelleistä teksteistään runsasta palautetta saanut Ukkola kertoo, ettei enää googlaa itseään.

”Kaikki keskustelijoista ovat varmasti löytäneet itsestään värikkäitäkin nimityksiä. Myös minä, ’toimittajan irvikuva, joka tulisi pudottaa painot jalassa Suomenlahteen’.”

Jalonen havainnoi samaa poliittisella kentällä.

”Moni varoo sanomista peläten populismisyytöksiä, joilla hutkien pyritään aggressiivisestikin peittämään keskusteluun haluttavia seikkoja. Mikael Jungnerin reaktio Norjan tapahtumien jälkeen oli ymmärrettävä, muttei poliittisesti viisas. Miksi debatoidaan vasta kun jotakin tapahtuu, ei etukäteen? Esimerkiksi Halla-ahon nimitys hallintovaliokunnan puheenjohtajaksi herätti demariryhmässä kovaa kritiikkiä jälkikäteen, mutta ennen nimitystä aihe ei noussut keskusteluun. Viharetoriikan hiljaisesta valtavirtaistumisesta puhuttaessa voidaan hyvällä syyllä kysyä, millä perustein tällaista kieltä käyttävä ihminen on tässä asemassa.”

Keskustelu versoo halla-aholaisen retoriikan, poliittisen ryhmävastuun sekä yksittäisen puhujan vastuun aihelmissa, irtoaa nimetystä henkilöstä ja toteaa Halla-ahon kaltaisten kirjoittajien pyrkivänkin tietoiseen provokaatioon. Provokaatiolla ja retoriikan arkipäiväistämisellä on yhteiskunnan keskusteluilmapiiriä mahdollista muokata vaikkapa julkisemmalle rasismille tai vihan ideologioille myönteisemmäksi sekä hämärtää rajoja vihapuheen ja provokatorisen puheen välillä. Todetaan, että verkkomaailman ja keskusteluetikettien jouston testaaminen jää harmittomimmillaan anonyymiin herjaamiseen, mutta voi mahdollistaa kasvuväylän vakavampaankin, yksilöön kohdistuvaan häiriköintiin tai jopa viharetoriikalla motivoituun väkivaltaan.

Perussuomalaisten rooli

”Meidät on asetettu kollektiiviseksi syylliseksi, vaikka puolue on julkilausumassaan yksiselitteisesti irtisanoutunut rasistista teoista ja arvoista. Mitä enempää voisimme tehdä? Aihe on meille kaput, käsitelty”, Elo avaa. Kysyttäessä, kenen toimesta Perussuomalaisista on tehty syyllinen, Elo viittaa mediaan, hiljenee ja osoittaa Ukkolaa.

”Koen, että olemme myös uhka uusille puolueille. Siksi meitä pyritäänkin lyömään joka laidalta, milloin populismilla, milloin rasismilla.”

”Irtisanoutuminen lopettaa keskustelun”, Jalonen huomauttaa.

”Ja penäämme, tarvitsemme keskustelua. On uskomatonta, ettei Perussuomalaisissa ole nähty tarvetta ryhmän keskustelulle siitä, millaisia arvoja siinä esiintyy, mitä sallitaan, millaisia henkilökohtaisia projekteja toimijoilla on ja missä linjassa nämä keskenään ovat?”
Förbom kommentoi poliittisen vihollisuuden tematiikkaa.

”Perussuomalaisia ei tule nostaa kollektiiviseksi syylliseksi. Siitä ei kuitenkaan päästä, että löytyy ääritoimijoita, jotka ammentavat samoilta ideologisilta laareilta. Kun ideologia äärimmäistyy, syntyy ääri-ilmiöitä, vaikkapa Breivikin tai Baader–Meinhof-ryhmän muodossa. Elolle huomauttaisin Halla-ahon käyttävän juuri luokkavihollisuuden retoriikkaa. Hän on myös ilmoittanut pyrkivänsä herättämään kirjoituksillaan esimerkiksi islaminvastaisia mielipiteitä.”

Avoimuutta ja selkärankaa

Loppusanoikseen panelistit tiivistävät oman näkemyksensä vihapuheen uhkien käsittelyyn sopivista keinoista. Internetsensuuria tai uusia lakipykäliä ei suosita, niiden koetaan olevan oireeseen puuttuvaa kosmetiikkaa.

Förbom peräänkuuluttaa avointa kansalaiskeskustelua ja selkärankaa seistä vihapuhetta vastaan. Elo muistuttaa kieltojen rakentavan lisäpaineita.

”Vapaan keskustelun puutteessa paine kasvaa ja lopulta pato murtuu. Silloin esiintyy väistämättä epäkorrektejakin puheenvuoroja.”
Jalonen muistuttaa maalaisjärjestä.

”Tulee ymmärtää, että sana on teko. Juridiikka ei ole ensisijainen keino, mutta tarvittaessa siitä voidaan muistuttaa. Kiihotus kansanryhmää vastaan on todellinen rikoslain pykälä.”