Akuliina Saarikoski: Rasistinen vihapuhe toimii

Akuliina Saarikoski: Rasistinen vihapuhe toimii 15.9.2011

Viha synnyttää vihaa. Kaikki vihaisuus on pahaa. All we need is love! Tässä kolme teesiä, jotka eivät auta meitä tällä hetkellä eteenpäin.

Viha on vaarallista kun se leimahtaa tuhoavaksi väkivallaksi. Yksittäisiä leimahduksia vaarallisempi on kuitenkin järjestelmällisen alistamisen politiikka, jota ympärillämme harjoitetaan.

Koska olen kuullut kuuluvani yhteiskunnallisiin ”ääriliikkeisiin”, ja koska yhä useammat vihapuhesyytökset satavat tällä hetkellä vastarintaista politiikkaa tekevien ylle, on meidän hyvä avata poliittisten liikkeiden, yhteiskunnan, vihan ja väkivallan suhteita.

Olin pitkään väärässä. Ajattelin, että yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuden, rakenteellisen vääryyden, luokkayhteiskunnan, rasismin, antifeminismin ja homovastaisuuden takana olisi hirvittävästi vihaa.

Vasta vähän aikaa sitten oivalsin, ettei asia välttämättä ole näin. Katsokaa vaikka maamme keskeisimpiä rasisteja: eivät he vaikuta erityisen vihaisilta. He vain ajattelevat, että tämä yhteiskunta kuuluu tietyille harvoille, ja muut saavat heidän puolestaan vaikka kuolla. Kun minä luen heidän ajatuksiaan, on sanomattakin selvää että tulen todella vihaiseksi.

Vihalla voi siis olla erilaisia merkityksiä. Se voi toimia vastarintaan kannustavana tai sitä vastustavana voimana. Parhaat tämän hetken kirjoitukset vihan järjestyksestä löytyvät muuten Megafoni-lehdestä ja Queers mot kapitalism -blogista. Lukekaa.

Tällä hetkellä vihasta puhuminen vie meitä kauemmaksi sieltä, mistä järjestelmällisin väkivalta yhteiskunnassamme löytyy. Näemme konflikteja kaikkialla, mutta emme hahmota niiden keskinäisiä suhteita ja järjestelmällisyyttä. Kaikki syyttelevät toisiaan vihaamisesta, eikä kukaan enää tiedä mistä puhumme.

Keskustelu vihapuheesta ja viharikoksista on kuuma aihe, mutta kertooko se pyrkimyksestä yhdenvertaisempaan yhteiskuntaan?

Ei välttämättä. Viharikoksista ja vihapuheesta innostuminen voi yhtä hyvin kertoa liberaalista pyrkimyksestä siivota pois liian ilmiselvät pahikset, kuten äärioikeiston ja sen rasistit, jotta itse vääryyden rakenteisiin ei tarvitsisi kajota. Näin kaikki voi jatkua kuten ennenkin.

Alistamisen ja erottelemisen järjestelmät, kuten rasismi, ovat kauan arvostettuja yhteiskunnallisia traditioita eikä yksittäisiä tunnepuuskia. Jos siis haluamme muutosta, meidän on tehtävä muutakin kuin vaadittava vihaamisen lopettamista.

Viha ja vihaisuus ovat tunteita. Niistä voi seurata tuhoisia tekoja, mutta syy-seuraussuhde ensimmäisestä jälkimmäiseen ei ole varma.

Varmojakin asioita on. Kuten se, että valtiomme, yhteiskuntamme ja kulttuurinen perintömme perustuu erotteluun, ja väestön ”puhtaana pitämiseen” väärän värisistä, köyhistä, rikollisista ja hylkiöistä. Näin toimii sekä valtioiden rajapolitiikka, terrorisminvastainen sota, että tällä hetkellä kotimainen ”maahanmuuttopoliittinen keskustelu”.

Osa vihapuheesta tietysti toimii. Sanojen voima tulee niiden toistosta ja niiden yhteiskunnallisista kytköksistä. Sanat ovat tekoja jos niillä on tarpeeksi kulttuurista, institutionaalista ja rakenteellista back-uppia.

Rasistinen vihapuhe toimii, koska sillä on tukenaan koko yhteiskunnan rasismi: mahdollisuuksien epääminen, historiallinen traditio ja konkreettinen väkivalta.

Käänteisesti alistavaan järjestykseen kohdistettu vihainenkaan kritiikki ei saa ketään tekemään väkivaltaisia tekoja. Vihainen vastarinta ei ole väärin. Parhaimmillaan se rikkoo ja haastaa vallitsevaa järjestystä.

Suunta voisi siis olla tunteiden ääreltä peruskysymysten pariin: Missä väkivalta on? Miksi politiikka perustuu alistamisen kautta itsensä puhdistamiseen? Ja missä me itse olemme suhteessa erottelun järjestykseen. Olemmeko in vai out?