Kansan Uutiset: Tuula-Liina Varis: Ihmisen arvo

Kansan Uutiset, kolumni: Tuula-Liina Varis: Ihmisen arvo 12.9.2011

”Ihmisarvopäivälle tilausta”, otsikoi maakuntalehti Karjalainen elokuun viimeisen viikonlopun numerossaan. Joensuun ev.lut. seurakuntien, Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulun ja eräiden kansalaisjärjestöjen järjestämä ihmisarvopäivän vetonaulaksi oli kutsuttu Hannu Taanila, joka ”ei pettänyt odotuksia vaan heitteli ilmaan kärjekkäitä ja paikoin humoristisiakin kommentteja globaalista kapitalismista, USA:sta ja Natosta”.

Tilaisuuden paneelikeskustelusta oli viiden palstan kuva. Siihen osallistui Hannun lisäksi kuusi muuta henkilöä, joukossa mm. Karjalaisen rikostoimittaja, kaupunginvaltuutettu halpaketjukauppias, eläköitynyt kaupungin sosiaalipuolen virkamies ja copywriter. Kaikki miehiä! Eikö vuosisatoja sukupuolensa takia sorron alla eläneillä ja yhäkin epätasa-arvoa kokevilla naisilla olisi ollut mitään sanottavaa ihmisarvopaneelissa?

Tärkeistä asioista toki puhuttiin: yhteiskunnan palveluista, netin merkityksestä ihmisten välisille kontakteille, 1990-luvun alun rasismiaallosta Joensuussa. Tekniikkakin voi olla ihmisarvokysymys, sikäli se kuin vähentää ihmiskontakteja esimerkiksi vanhuspalveluissa. Hannu Taanilan mielestä lypsyrobottinavetoissa elävät lehmätkin elävät paremmissa oloissa kuin suomalaiset vanhukset. Niillä on sentään pihatto, jossa ne voivat seurustella kavereidensa kanssa, hoivan varassa elävillä vanhuksilla ei sitäkään.

Miesten dominoima tai ei, ihmisarvopäivä Joensuussa on arvokas traditio, jolle kannattaa toivoa pitkää ikää. Ei tarvinnut kuin Karjalaisen sivua kääntää, kun sai todistuksen siitä, että ihmisarvopäiville olisi tilausta koko maassa. Siellä kerrottiin, miten kommandopipoiset mellakkapoliisit häätivät romanikerjäläiset taivasalle varhaissyksyn sateeseen, lapsia myöten. Kirkkoon pääsi hetkeksi, mutta Helsingin kaupunki pysyi tylynä: ei leiripaikkaa, ei kotimatkarahaa, ei hätämajoitusta.

Näin raakalaismaisen toiminnan liittää ennemmin natsi-Saksan kristalliyön tapaisten rasististen väkivaltaisuuksien aikaan kuin 2000-luvun Suomeen, EU:n jäsenmaahan, joka on allekirjoittanut kaikki EU-kansalaisten vapauksia koskevat sopimukset. Ja ollut edistämässä Romanian pääsyä unionin jäseneksi, vaikka hyvin on tiedetty, että Ceausescun diktatuurista hädin tuskin toipuva maa ei ole mikään kansalaisiaan tasapuolisesti kohteleva demokratia.

Vapaa liikkuvuus tarkoittaa muutakin liikettä kuin unionin köyhien maiden nöyrien työläisten kuskaamista alipalkattuihin halpa-arvoisiin töihin rikkaampiin jäsenmaihin.

Romanien epäinhimillinen kohtelu Suomessa on suuri häpeä. Viranomaisten indoktrinaatio heidän demonisoimisekseen on ollut härskiä. Tehokasta kyllä. Sen seurauksena ihmiset uskovat vaikka kuinka mielikuvituksellisiin salaliittoteorioihin voidakseen uskotella itselleen, että heidän kylmäsydämisyytensä on kestävä eettinen valinta.

Vaikka yhteiskunta olisi sosiaalisesti kuinka kehittynyt ja tasa-arvoinen, ihmisten välistä myötätuntoa ja armeliaisuutta tarvitaan aina. Hirmuista on ajatella yhteiskuntaa, jossa ihminen ei ojenna ihmiselle almua tai auttavaa kättä, koska hänet on saatu uskomaan, että se on väärin, epäeettistä, kenties jopa rikoksen suosimista.

Joensuun ihmisarvopäivänä olin Tampereella viettämässä Työväen kirjallisuuden päivää. Osallistuin paneeliin, joka keskusteli aiheesta Luokka ja sukupuoli. Paljon puhuttiin feminismistä, mutta sivuttiin työväenkirjallisuuttakin.

Tilaisuus oli antoisa, mutta jätti miettimään, mitä työväenkirjallisuus ja työväenkirjailija nyky-Suomessa voisivat olla.

Jotkut (mies)kirjailijat saavat vieläkin kantaa työläiskirjailijan titteliä, jotkut – kuten Alpo Ruuth – jopa viimeisen työläiskirjailijan titteliä. Mutta ketkä oikeastaan kuuluvat työväkeen? Eivätkö ainakin ammattiliittoon järjestäytyneet, kohtalaisen hyvin palkatut perinteisten alojen työntekijät kuulu ennemminkin keskiluokkaan? Siihen yhteiskunnalle kullan arvoiseen työtä tekevään, ahkeraan väestönosaan, joka kaiken maksaa.

”Kansa kaiken maksaa”, kirjoitti Erno Paasilinna. Mutta ei koko kansa maksa. Köyhimmät elävät yhteiskunnan tuella, ja rikkaimmat lintsaavat veroista. Uuttera keskiluokka ei saa tukia eikä pääse lintsaamaan mistään. Sen veronmaksukyvyn varassa maa seisoo ja kaatuu.

Perinteinen työväenkirjallisuus on syntynyt työväen piirissä. Se on enemmän tai vähemmän tendenssikirjallisuutta, jonka tarkoituksena on näyttää, miten yhteiskunnan huono-osaiset elävät ja esittää vaatimus heidän olojensa parantamisesta. Sillä onkin ollut yhteiskunnallisesti suuri merkitys.

Ketkä ovat nyky-yhteiskunnan huono-osaisia? Työttömät, ”paskaduuneja” tekevät pätkätyöläiset, myös ylikoulutetut ja alipalkatut akateemiset, nälkäpalkoilla työskentelevät vierastyöläiset ja muut maahanmuuttajat. Kokonaan osattomia ovat koulutuksen drop outit, mieleltään järkkyneet ja päihderiippuvaiset. Ja kyllä, kyllä, huono-osaisiin kuuluu myös prostituutiota harjoittava tai muin tavoin seksuaalisuutensa myynnillä elävä naissukupuolen ”narttuosasto”, ihmisten halveksunnan ja pilkan ikuinen kohde.

Outoa sivistysmaana itseään pitävässä valtiossa on se, että joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta myös kaikkien alojen taiteilijat kuuluvat huono-osaisiin. Heidän tulonsa ovat hyvin vähäiset, ammatillinen asema epävarma eikä heillä vieläkään ole kaikkia kansalaisoikeuksia sosiaaliturvan suhteen. Heidän ekonominen asemansa on häkellyttävässä ristiriidassa sen arvostuksen kanssa, jota he kuitenkin nauttivat.

Miltä suunnalta voisi odottaa modernista ”työväestä” itsestään lähtevää, yhteiskunnallisen eetoksen läpitunkemaa ”työväenkirjallisuuden” nousua? Joitakin merkkejä siitä on olemassa, mutta ennustan, että aikaa kuluu enemmän kuin hoi kotvanen ennen kuin esimerkiksi maahanmuuttajakirjallisuus pääsee meillä esiin samaan malliin kuin Ruotsissa.

Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.