MTV3: KKO tuomitsi Halla-ahon sakkoihin

MTV3: KKO tuomitsi Halla-ahon sakkoihin 8.6.2012
Uusi Suomi: Jussi Halla-aho rikkoi lakia
Ilta-Sanomat: Korkein oikeus tuomitsi Halla-ahon sakkoihin islam-kirjoituksista
Svenska Yle: Strängare straff för Halla-aho

Tuomio: Korkein oikeus - KKO:2012:58

Korkein oikeus (KKO) on tuominnut nykyisin kansanedustajana toimivan Jussi Halla-ahon sakkorangaistukseen islaminuskoa loukanneesta ja kansanryhmää halventaneesta vuonna 2008 tapahtuneesta blogikirjoittelusta.

Halla-aho tuomittiin yhteiseen 50 päiväsakon suuruiseen sakkorangaistukseen uskonrauhan rikkomisesta ja kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Lisäksi Halla-aho määrättiin poistamaan osia blogikirjoituksestaan.

Halla-aho julkaisi islamia ja somaleita koskeneet väittämänsä blogikirjoituksessaan kesällä 2008.

Kirjoituksessaan hän muun muassa väitti, että islaminusko on pedofiliauskonto ja että ryöstely ja verovaroilla loisiminen on somalien kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre.

Helsingin käräjäoikeus oli tuominnut Halla-ahon uskonrauhan rikkomisesta 30 päiväsakon sakkorangaistukseen ja määrännyt osan blogikirjoituksesta poistettavaksi. Syyte kansanryhmää vastaan kiihottamisesta hylättiin. Helsingin hovioikeus piti käräjäoikeuden tuomion ennallaan.

KKO:n mukaan Halla-ahon islaminuskoa koskevat väitteet olivat sisällöltään ja ilmaisutavaltaan herjaavia ja häpäiseviä. Kuten käräjä- ja hovioikeus totesivat, Halla-ahon katsottiin toimineen loukkaamistarkoituksessa, mitä uskonrauhan rikkomista koskeva säännös edellyttää. Halla-aholla olisi halutessaan ollut mahdollisuus esittää arvostelunsa ilman islamin pyhinä pitämien arvojen häpäisemistä.

Käräjä- ja hovioikeus olivat hylänneet kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevan syytteen, joka perustui Halla-ahon luonnehdintoihin somaliyhteisöstä. KKO katsoi luonnehdintojen olevan somaleita kansanryhmänä panetteleva ja solvaava. Lausunnot olivat omiaan herättämään suvaitsemattomuutta, halveksuntaa ja mahdollisesti jopa vihaa niiden kohteena olevaa kansanryhmää kohtaan. Niin sanottujen vihapuheiden kaltaisina lausumina ne eivät nauttineet sananvapauden suojaa. KKO tuomitsi Halla-ahon myös kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja katsoi, että sakkorangaistusta oli pidettävä teoista sopivana rangaistuksena.

_________________________________________


Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

I Kysymyksenasettelu

1. A on internetissä olevalla sivustollaan www.A.com/scripta julkaissut 3.6.2008 kirjoituksen otsikolla ”Muutama täky Illmanin Mikalle”. Kirjoituksessa on esitetty jäljempänä selostetut kaksi lausumaa, joiden johdosta virallinen syyttäjä on vaatinut A:lle rangaistusta rikoslain 17 luvun 10 §:n nojalla uskonrauhan rikkomisesta ja rikoslain 11 luvun 10 §:n nojalla kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Syyttäjä on lisäksi vaatinut, että syytteessä tarkoitetut sisällöltään lainvastaiset verkkoviestit määrätään sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä annetun lain 22 §:n 3 momentin nojalla poistettaviksi yleisön saatavilta ja hävitettäviksi.

2. Käräjäoikeus on lukenut A:n syyksi uskonrauhan rikkomisen ja tuominnut hänet siitä 30 päiväsakon rangaistukseen. Syyte kiihottamisesta kansanryhmää vastaan on käräjäoikeudessa hylätty. Käräjäoikeus on määrännyt kirjoituksen tuomiolauselmassa yksilöidyin tavoin poistettavaksi yleisön saatavilta.

3. Hovioikeus on pysyttänyt käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen muutoin, mutta on määrännyt yleisön saatavilta poistettavaksi ja hävitettäväksi vain ne kirjoituksen kappaleet, joihin syyksilukeminen on kohdistunut.

4. Syyttäjän valituksen perusteella Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko A:n syyksi luettava myös kiihottaminen kansanryhmää vastaan ja määrättävä myös tämän lausuman sisältävät verkkoviestin osat poistettavaksi ja hävitettäväksi. A:n valituksen perusteella kysymys on siitä, onko syyte uskonrauhan rikkomisesta hylättävä. Lisäksi kysymys on rangaistuksen määräämisestä.

II Uskonrauhan rikkominen

II.1. Uskonrauhan rikkomista koskeva rangaistussäännös ja sen tulkinnan lähtökohdat

5. Rikoslain 17 luvun 10 §:n 1 kohdan mukaan uskonrauhan rikkomisesta tuomitaan se, joka julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa (267/1922) tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä.

6. Lainkohdan säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä on todettu, että uskonnollisen yhteisön asiallinen arvostelu ei toteuta uskonrauhan rikkomisen tunnusmerkistöä. Sitä ei toteuta myöskään ivallisessa sävyssä tapahtuva arvostelu, johon sisältyy asiallisia perusteita. Säännöksen soveltaminen edellyttää, että on ilmaistu pyhänä pidettävään seikkaan kohdistuva käsitys, joka on omiaan halventamaan kohteen arvoa toisen ihmisen silmissä. Teon rangaistavuus edellyttää myös, että teko tapahtuu loukkaamistarkoituksessa. Loukkaus voidaan katsoa näin tehdyksi, kun herjaamisen tai häpäisemisen loukkaavuuden käsittävät myös sellaiset henkilöt, jotka kenties itse eivät pidä herjaamisen tai häpäisemisen kohdetta pyhänä, mutta antavat arvoa toisella tavalla ajattelevien ihmisten vakaumukselle (HE 6/1997 vp s. 128).

7. Niin kuin perustuslakivaliokunnan lausunnossa (PeVL 23/1997 vp s. 3) on todettu, rangaistussäännöksen suojelukohteina ovat kansalaisten uskonnolliset vakaumukset ja tunteet sekä uskonrauha yhteiskunnassa. Säännöksen taustalla on siten sekä yleinen järjestys että toinen perusoikeus, yksilön uskonnonvapaus.

8. Uskonnonvapautta turvataan nykyisin perustuslain 11 §:ssä ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 9 artiklassa. Rangaistussäännöksen tulkinnassa on lisäksi otettava huomioon perustuslain 12 §:ssä ja ihmisoikeussopimuksen 10 artiklassa turvattu sananvapauden suoja. Ihmisoikeussopimuksen 9 artiklan 2 kohdan ja 10 artiklan 2 kohdan mukaan sekä uskonnonvapautta että sananvapautta voidaan lailla rajoittaa, jos se on demokraattisessa yhteiskunnassa välttämätöntä muun muassa yleisen turvallisuuden, yleisen järjestyksen tai muiden henkilöiden oikeuksien turvaamiseksi. Perustuslakivaliokunta on edellä mainitussa lausunnossaan todennut, että uskonrauhan rikkomista koskevan rangaistussäännöksen taustalla olevia, kohdassa 6 mainittuja perusteita sananvapauden rajoittamiselle voitiin pitää tuolloisen hallitusmuodon 10 §:n ja ihmisoikeussopimuksen 10 artiklan 2 kappaleen mukaisina (PeVL 23/1997 vp s. 3).

9. Uskonrauhan rikkomista koskevan rangaistussäännöksen sisällössä on siten pyritty ottamaan huomioon vastakkain olevat perusoikeudet. Ne on myös säännöstä sovellettaessa sovitettava yhteen ja pyrittävä toteuttamaan rinnakkain. Perusoikeuksien keskinäinen punninta on tapauskohtaista, ja siinä on otettava huomioon muun muassa se, millaisesta, missä asiayhteydessä ja tarkoituksessa tehdystä ja kuinka voimakkaasta uskonnollisia arvoja vastaan kohdistuneesta loukkauksesta sananvapauden käyttämisessä on kysymys sekä muut olosuhteet. Tältä pohjalta on arvioitava, kuinka välttämättömänä sananvapauteen puuttumista on pidettävä.

II.2. A:n kirjoituksen sisältö

10. Kirjoituksessa on tuotu aluksi esille Tampereen käräjäoikeuden muutama päivä aikaisemmin antama tuomio, jolla eräs henkilö oli tuomittu vankeusrangaistukseen muun ohella uskonrauhan rikkomisesta sillä perusteella, että hän oli pilkannut profeetta Muhammadia. Kirjoituksen mukaan valtionsyyttäjä Mika Illmanin ja käräjäoikeuden kanta oli, että profeetta Muhammadin loukkaaminen oli laitonta, koska Muhammad on muslimeille pyhä, minkä seikan kirjoituksessa mainittu professori oli vahvistanut. Kirjoituksessa on edelleen todettu, että ”toisaalta professori osaisi varmasti vahvistaa senkin, että kristinuskossa Jeesus ja Jumala ovat pyhiä hahmoja. Tämä ei tietenkään estä ketään pilkkaamasta Jeesusta ja Jumalaa vapaasti valitsemallaan tavalla”.

11. Tämän jälkeen kirjoituksessa on esitetty: ”Aion seuraavaksi heittää Mikalle syötin: Profeetta Muhammad oli pedofiili, ja islam on pedofilian pyhittävä uskonto, siis pedofiiliuskonto. Pedofilia on Allahin tahto.” Tässä kappaleessa mainittu virke on merkitty kirjoitukseen vahvennetulla tekstityypillä.

12. Kirjoituksessa on kysytty, ovatko nämä lauseet laittomia, ja todettu niiden varmasti loukkaavan muslimin uskonnollisia tuntoja. Tämän jälkeen kirjoituksessa on ilmoitettu asiaa lähestyttävän loogisten ketjujen avulla ja tuotu esille ”viisikymppisen” Muhammadin ja hänen kihlaamansa 6- tai 7-vuotiaan Aishan aviosuhde sekä sen ”täyttyminen” tytön ollessa 9-vuotias. Edelleen kirjoituksessa on todettu, että vahvennetulla esitetyt väitteet eivät pitäisi paikkaansa vain, jos väitetään, että ”a) Koraani ei ole kirjaimellisesti totta (ts. Muhammad ei yhtynyt 9-vuotiaaseen tyttöön). Tämä ei käy, koska islamilaisen doktriinin ja muslimien näkemyksen mukaan Koraani on kirjaimellisesti otettavaa Jumalan sanaa. Yhtymistä ja Aishan ikää ei siis voitu kiistää loukkaamatta muslimeja. b) Muhammadin toiminta ei ollut kaikilta osin hyväksyttävää. Tämäkään ei käy, koska muslimien (ja Tampereen käräjäoikeuden) näkemyksen mukaan Muhammadin kritisointi on Jumalan kritisointia ja siten pyhäinhäpäisyä. Rangaistus on kuolema. Muslimit uskovat, että Muhammadin teot olivat Jumalan tahdon mukaisia. Koska lapseen yhtyminen oli Muhammadin teko, myös se oli Jumalan tahdon mukainen.”

13. Tämän jälkeen kirjoituksessa on todettu, että kaikki argumentatiiviset väylät vahvennetulla tekstityypillä esitettyjen väitteiden kumoamiseksi oli teologisesti tukittu ja että Muhammadin pedofiiliys ja muslimien sekä Allahin pedofiliamyönteisyys voitiin kiistää vain kiistämällä Koraanin kirjaimellinen totuudellisuus tai Muhammadin asema Jumalan lähettiläänä, jonka teot ovat Jumalan tahdon mukaisia. Lopuksi kirjoituksessa on toistettu vahvennetulla tekstityypillä aiemmin esitetty väite, tällä kertaa myös alleviivattuna.

II.3. Hovioikeuden tuomio ja A:n keskeiset perusteet syytteen kiistämiselle

14. Hovioikeuden hyväksymä syyte uskonrauhan rikkomisesta on perustunut siihen, että A oli edellä kohdassa 11 mainitulla kirjoituksessa korostetulla tekstityypillä kahdesti esittämällään lausumalla loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjannut ja häpäissyt sitä, mitä uskonnonvapauslaissa tarkoitetut islamilaiset uskonnolliset yhdyskunnat pitävät pyhänä. Syytteessä on katsottu, että lausuman esittäminen loukkaa Suomessa asuvien muslimien uskonnollisia vakaumuksia ja vaarantaa yhteiskunnassa vallitsevan uskonrauhan.

15. A on esittänyt, että syytteenalaiset lausumat olivat olleet osa hänen sananvapaudesta käymäänsä keskustelua ja syyttäjäviranomaisiin kohdistuvaa arvostelua, jonka tarkoituksena on ollut osoittaa viranomaistoiminnan linjattomuus ja sananvapauden rajojen vaihteleminen eri uskonnoista keskusteltaessa. A:n mukaan väitteet eivät asiayhteydessään ole olleet loukkaavia, eikä hänellä ole ollut väitteet esittäessään lain edellyttämää loukkaamistarkoitusta. Hän on lisäksi todennut, että hänen esittämänsä väitteet ovat islamin omiin lähteisiin nojautuvina tosia.

II.4. Korkeimman oikeuden arviointi

16. Korkein oikeus toteaa, että A on kirjoituksensa julkaistessaan toiminut kunnallispoliitikkona. Vaikka A ei ole esittänyt kysymyksessä olevia kirjoituksia varsinaisessa poliittisessa keskustelussa vaan ylläpitämässään blogissa, blogi ja hänen siinä käsittelemänsä aiheet ovat liittyneet hänen poliittiseen toimintaansa ja siinä esiin nostettuihin kysymyksiin. Tämä seikka on otettava huomioon punnittaessa sananvapauden ulottuvuutta ja sen rajoittamisen välttämättömyyttä esillä olevassa tapauksessa.

17. Ihmisoikeustuomioistuin on useassa yhteydessä todennut, että ihmisoikeussopimuksen 10 artiklan 2 kohta ei juurikaan antanut mahdollisuutta rajoittaa poliittista puhetta tai keskustelua yleisesti kiinnostavista kysymyksistä ja että poliittisen keskustelun vapautta voitiin rajoittaa vain pakottavin perustein. Ihmisoikeustuomioistuin on toisaalta korostanut sitä, että poliittisenkaan keskustelun vapaus ei ollut rajoittamaton ja että demokraattinen ja pluralistinen yhteiskunta perustui suvaitsevuuteen ja ihmisten tasa-arvoon. Sen vuoksi oikeasuhtaisia seuraamuksia saattoi olla tarpeen määrätä silloin, kun luotiin muun muassa uskonnolliseen suvaitsemattomuuteen perustuvaa vihaa tai siihen yllytettiin taikka sitä yritettiin perustella (esimerkiksi Müslüm Gündüz v. Turkki, 4.12.2003, kohdat 40 ja 41, Erbakan v. Turkki 6.7.2006 kohdat 55.iv ja 56, Karatepe v. Turkki 31.7.2007 kohta 25 ja Féret v. Belgia 16.7.2009 kohdat 63 ja 64). Kun kaiken suvaitsemattomuuden vastustaminen kuului olennaisena osana ihmisoikeuksien suojeluun, oli erittäin tärkeää, että poliitikot välttivät puheissaan lausumia, jotka saattoivat ruokkia suvaitsemattomuutta (Erbakan v. Turkki kohta 64).

18. Uskonnollisia kysymyksiä koskevan sananvapauden osalta ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä on todettu muun muassa, että uskonnonharjoittajien tuli suvaita ja hyväksyä se, että toiset torjuivat heidän uskonnolliset käsityksensä tai jopa levittivät heidän uskolleen vihamielisiä oppeja. Uskonnollisten mielipiteiden yhteydessä sananvapauden käyttämiseen liittyviin vastuisiin kuitenkin sisältyi velvollisuus mahdollisimman pitkälle välttää aiheettoman hyökkääviä ja siten toisten oikeuksia loukkaavia ilmaisuja, jotka eivät mitenkään edistäneet ihmisoikeuksista käytävää julkista keskustelua. Näin ollen saattoi olla välttämätöntä kieltää tai säätää rangaistaviksi uskonnollisen kunnioituksen kohteisiin kohdistuvat sopimattomat hyökkäykset edellyttäen kuitenkin, että toimenpiteet olivat suhteessa hyväksyttäviin päämääriin. Sananvapauden rajoitusten välttämättömyys tuli perustella vakuuttavasti (Otto-Preminger-Institut v. Itävalta 20.9.1994 kohdat 47, 49 ja 50 sekä I.A. v. Turkki 13.9.2005 kohdat 24 – 28).

19. Korkein oikeus kiinnittää lisäksi huomiota siihen, että Euroopan neuvoston yleiskokous on vuonna 2006 antanut päätöslauselman ilmaisunvapaudesta ja uskonnollisten vakaumusten kunnioittamisesta (Resolution 1510(2006) Freedom of expression and respect for religious beliefs) sekä vuonna 2007 suosituksen koskien jumalanpilkkaa, uskonnollisia loukkauksia ja vihanlietsontaa henkilöitä vastaan heidän uskonnollisen vakaumuksensa perusteella (Recommendation 1805(2007) Blasphemy, religious insults and hate speech against persons on grounds of their religion). Päätöslauselma ja suositus kuvastavat pyrkimystä korostaa ilmaisunvapautta uskonnollisten aiheiden kriittisenkin käsittelyn yhteydessä ja ohjata kansallista lainsäädäntöä niin, että rangaistavaksi säädettäisiin lähinnä sellaiset uskonnollisiin aiheisiin liittyvät loukkaavat ilmaisut, jotka ovat rinnastettavissa uskonnollista ryhmää vastaan suunnattuun kiihottamiseen, väkivallan tai vihan lietsontaan taikka jotka vakavasti häiritsevät yleistä järjestystä.

20. Korkein oikeus toteaa, että A:n tarkoituksena väitteet esittäessään on saattanut sinänsä osaltaan olla arvostella viranomaisten toimintaa eri uskontoihin liittyvissä sananvapauskysymyksissä. Niin kuin A:kin on todennut, uskonnosta ja sen opista on voitava käydä kriittistä keskustelua. Uskontoja ja niiden oppeja koskeva kärkevä, pisteliäs ja jopa loukkaavaksikin koettavissa oleva arvostelu on siten sananvapauteen kuuluvana oikeutena lähtökohtaisesti sallittua. Näin on asia varsinkin silloin, kun tällaista keskustelua käydään tai arvostelua esitetään yhteiskunnallisesti merkityksellisessä asiayhteydessä, kuten sananvapaudesta tai viranomaistoiminnasta käytävän asiallisen keskustelun yhteydessä. Niin kuin edellä viitatusta ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstäkin ilmenee, sananvapaus ei kuitenkaan ole edes tällöin rajoittamaton.

21. Korkein oikeus toteaa, että kysymyksessä olevat väitteet, joiden mukaan profeetta Muhammad oli pedofiili, islam pedofilian pyhittävä pedofiiliuskonto ja pedofilia Allahin tahto, ovat sekä sisällöltään että erityisesti ilmaisutavaltaan voimakkaan herjaavia ja häpäiseviä. Tämä ilmaisujen luonne on ilmeinen sellaisellekin, joille niiden kohteet eivät ole pyhiä. Kysymys ei siten ole ollut pelkästään uskonnon ja siihen liittyvien ilmiöiden asiallisesta arvostelusta kärjekkäitä, loukkaavia tai provosoivia ilmaisuja käyttäen, vaan sen laatuisesta herjaavasta hyökkäyksestä islamia ja sen pyhänä pitämiä kohtaan, jonka johdosta muslimit ovat voineet perustellusti tuntea joutuneensa oikeudettoman ja loukkaavan hyökkäyksen kohteeksi (I.A. v. Turkki 13.9.2005 kohta 29). Nykyislamiin ja sen pyhinä pitämiin uskonnollisen kunnioituksen kohteisiin kohdistuvien väitteiden herjaavuutta ei ole ollut omiaan vähentämään se A:n esiin nostama seikka, että kirjoituksessa on pyritty todistelemaan sanottujen väitteiden paikkansapitävyyttä viittaamalla profeetta Muhammadin elämästä koraanissa kerrottuun.

22. Korkein oikeus katsoo, että sanotun kaltaisten herjaavien väitteiden esittämiseen ei ole oikeuttanut A:n väittämä tarkoitus selvittää sananvapauden rajoja tai osoittaa viranomaistoiminnan epäjohdonmukaisuutta. Näihin kysymyksiin liittyvän, voimakkaankin arvostelun esittäminen olisi ollut mahdollista ilman islamin pyhänä pitämien arvojen häpäisemistä. Kyseessä olevan kaltaiset, koko uskontokunnan ja sen pyhät kunnioituksen kohteet voimakkaan kielteisesti leimaavat herjaavat iskulauseet eivät edistä uskonnoista tai yhteiskunnallisista kysymyksistä käytävää keskustelua, vaan ne ovat päinvastoin omiaan herättämään ja vahvistamaan uskonnollista suvaitsemattomuutta ja ennakkoluuloja. Näistä syistä sekä yleisen järjestyksen ja yhteiskuntarauhan säilyttämistavoitteen kannalta on perusteltua, että tällaisten väitteiden esittäjän sananvapauden suojaan puututaan rikosoikeudellisin seuraamuksin.

23. Kysymyksessä olevien lausumien sisältö ja esitystapa huomioon ottaen A on epäilyksittä käsittänyt niiden herjaavan ja häpäisevän luonteen. Myös A:n väittämä pyrkimys koetella sananvapauden rajoja ”heittämällä” syyttäjälle ”syötti” osaltaan osoittaa sen, että hän on mieltänyt esittämiensä väitteiden loukkaavan muslimien uskonnollisia tunteita tunnusmerkistön täyttävällä tavalla. Tietoiseen loukkaamistarkoitukseen viittaa sekin, että ilmaisut on esitetty kirjoituksessa kahdesti muusta tekstistä selvästi erottuvalla tekstityypillä. A on siten ne esittäessään toiminut rikoslain 17 luvun 10 §:ssä tarkoitetussa loukkaamistarkoituksessa.

24. Korkein oikeus päätyy edellä mainituilla perusteilla siihen, ettei hovioikeuden tuomion lopputuloksen muuttamiseen ole uskonrauhan rikkomista koskevan syyksilukemisen osalta aihetta.

III Kiihottaminen kansanryhmää vastaan

III.1. Kansanryhmää vastaan kiihottamista koskeva rangaistussäännös ja sen tulkinnan lähtökohdat

25. Tekoaikana 3.6.2008 voimassa olleen rikoslain 11 luvun 10 §:n (212/2008) mukaan kiihottamisesta kansanryhmää vastaan tuomitaan se, joka yleisön keskuuteen levittää lausuntoja tai muita tiedonantoja, joissa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin kansallista, etnistä, rodullista tai uskonnollista ryhmää taikka niihin rinnastettavaa muuta kansanryhmää. Säännös perustuu vuonna 1965 tehtyyn kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskevaan yleissopimukseen sekä vuonna 1966 hyväksyttyyn kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevaan kansainväliseen yleissopimukseen, jotka ovat tulleet Suomessa voimaan 1970-luvulla (HE 19/1970 vp s. 1 ja HE 94/1993 vp s. 32). Ihmisoikeustuomioistuin on hyväksynyt, että syrjinnän poistamista koskeva yleissopimus otetaan huomioon tulkittaessa ihmisoikeussopimuksen sananvapautta koskevaa 10 artiklaa (ks. Jersild v. Tanska, 23.9.1994, kohta 30).

26. Mainittua rangaistussäännöstä on sovellettava tässä asiassa, koska 1.6.2011 voimaan tulleen rikoslain 11 luvun 10 §:n (511/2011) soveltaminen ei johda lievempään lopputulokseen. Sanotulla lainmuutoksella, jolla Suomen lainsäädäntö on saatettu vastaamaan Euroopan Unionin neuvoston rasismin ja muukalaisvihan tiettyjen muotojen ja ilmaisujen torjumiseksi rikosoikeudellisin keinoin annettua puitepäätöstä (2008/913/YOS) sekä Euroopan neuvoston jäsenmaiden 28.1.2003 tekemää Euroopan neuvoston tietoverkkorikollisuutta koskevan yleissopimuksen lisäpöytäkirjaa (ETS 189), on pyritty täsmentämään tässä asiassa sovellettavaksi tulevaa säännöstä.

27. Niin kuin myös voimassa olevaa säännöstä koskevissa esitöissä (HE 317/2010 vp s. 42) on todettu, tämänkin rangaistussäännöksen soveltamisessa ja rangaistavuuden rajaamisessa on tärkeää ottaa huomioon säännöksen suhde perustuslain ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen suojaamaan sananvapauteen. Viestintään ei saa puuttua enempää kuin on välttämätöntä ottaen huomioon sananvapauden merkitys kansanvaltaisessa oikeusvaltiossa. Niinpä esimerkiksi maahanmuutto- ja ulkomaalaispolitiikan tai siitä vastuussa olevien ankarakaan arvostelu ei sellaisenaan täytä rikoksen tunnusmerkistöä. Rangaistavaa kuitenkin on kansanryhmien uhkaaminen, solvaaminen tai panettelu.

III.2. A:n kirjoituksen sisältö

28. Kohdassa 1 mainitussa A:n blogikirjoituksessa on tältä osin todettu seuraavaa. ”Seuraava täky kuuluu: Ohikulkijoiden ryöstely ja verovaroilla loisiminen on somalien kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre.” Virke on esitetty vahvennetulla tekstityypillä ja alleviivattuna.

29. Kirjoituksessa on kysytty, onko edellä mainittu väite sopimaton, ja sen jälkeen todettu, että Julkisen Sanan Neuvostolle oli tehty kantelu Kaleva-lehden pääkirjoituksesta, jossa ”päissään tappamisen arveltiin olevan suomalaisten kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre”. Kirjoituksessa on todettu, että neuvosto ei ollut ottanut kantelua käsiteltäväkseen, ja siteerattu neuvoston sihteerin seuraava lausuma: ”Kirjoittaja viitannee selvityksiin, joissa humalajuominen on havaittu suomalaisen alkoholikulttuurin erityispiirteeksi. Myös humalan ja väkivallan välillä on todettu yhteyksiä. Ongelman geneettistä taustaa kirjoittaja ei käsittele faktana vaan esittää siitä oman arvelunsa.”

30. Kirjoituksessa on tämän jälkeen esitetty, että koska kiihottaminen kansanryhmää vastaan on virallisen syytteen alainen rikos ja koska valtionsyyttäjä Illman ei ollut viran puolesta puuttunut Kalevan juttuun, voitaneen tehdä johtopäätös, että negatiivisia, kansallis-geneettisiä stereotypioita saa julkaista, kunhan niitä ei käsitellä faktana.

31. Kirjoituksessa on edelleen lausuttu, että kaikki somalit eivät tietenkään ryöstä tai loisi verovaroilla, mutta eivät toisaalta kaikki suomalaisetkaan tapa päissään. Tämän jälkeen kirjoituksessa on esitetty tilastotietoja somalien ryöstörikoksista ja työssä käymisestä sekä todettu, että ryöstely ja loisiminen ovat somalien lukumäärään suhteutettuina paljon tavallisempia ilmiöitä kuin humalassa tappaminen suomalaisten keskuudessa. Kirjoitus päättyy seuraavaan toteamukseen. ”Niinpä esitän uudelleen arvioni (jota en käsittele faktana): Ohikulkijoiden ryöstely ja verovaroilla loisiminen on somalien kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre.” Viimeksi mainittu virke on esitetty vahvennetulla tekstityypillä.

III.3. Syyte, A:n keskeiset perusteet syytteen kiistämiselle ja hovioikeuden tuomio

32. Syyte on tältä osin perustunut siihen, että A oli levittänyt yleisön keskuuteen lausunnon ja tiedonannon, joissa panetellaan ja solvataan somaleista koostuvaa kansallista tai siihen rinnastettavaa ryhmää esittämällä, että ryöstely ja verovaroilla loisiminen on somalien kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre. Syytteen mukaan lausuma sisältää asiallisesti väitteen, että kysymyksessä olevaan ryhmään kuuluvilla ihmisillä on ominaispiirre, joka ennalta määrätysti johtaa heidän kohdallaan yleiseen rikollisuuteen ja verovaroilla loisimiseen. Sanottu syrjivä ja vahvasti yleistävä väite on siten sanottua ihmisryhmää solvaava ja panetteleva, koska siinä kerrotuin tavoin kuvattiin kokonaiseen ihmisryhmään kuuluvat ihmiset rikollisina ja yhteiskunnan loisina ja muihin nähden ala-arvoisina. Syytteen mukaan lausunto loukkaa näiden ihmisten ihmisarvoa. Syyttäjä on katsonut väitteen niin sanotuksi vihapuheeksi, joka ei nauti sananvapauden suojaa.

33. A on katsonut, ettei teko ole ollut oikeudenvastainen ja rangaistava sen vuoksi, että väitteen esittämisessä on sen asiayhteys huomioon ottaen ollut kysymys Julkisen Sanan Neuvoston ja valtionsyyttäjän toiminnan sarkastisesta arvostelusta. Väitettä ei ollut esitetty kirjoituksessa tosiasiana, vaan tarkoituksena oli osoittaa, että eri etniset ryhmät nauttivat eriasteista suojaa ja olivat eriarvoisia lain edessä sen suhteen, miten näihin ryhmiin kohdistettuihin solvaaviin ja panetteleviin ilmauksiin suhtaudutaan ja reagoidaan muun muassa viranomaistoiminnassa.

34. Hovioikeus on hylännyt syytteen. Hovioikeus on katsonut, että A:n väite, joka oli sellaisenaan ollut somaleja panetteleva ja loukkaava, oli liittynyt välittömästi sanomalehti Kalevan pääkirjoitukseen sekä Julkisen Sanan Neuvoston ja syyttäjäviranomaisen ratkaisuihin kohdistuneeseen arvosteluun. Hovioikeuden mukaan A:n ilmeisenä pyrkimyksenä oli ollut osoittaa julkisuudessa suomalaisista esitetyn väitteen loukkaavuus rinnastamalla se suoraan toiseen kansanryhmään kohdistuvaan vastaavaan kärjekkääseen väitteeseen ja tällä tavoin kritisoida viranomaistoimintaa. Hovioikeus on katsonut, että kirjoituksessa oli tältä osin pysytty sallitun liioittelun ja provokaation rajoissa.

III.4. Korkeimman oikeuden arviointi

35. Arvioinnin lähtökohtien osalta Korkein oikeus viittaa siihen, mitä edellä kohdissa 16 ja 17 on todettu A:n kirjoituksen liittymisestä hänen poliittiseen toimintaansa ja ihmisoikeustuomioistuimen tulkinnoista sananvapauden rajoittamisesta tämän kaltaisissa yhteyksissä. Ihmisoikeustuomioistuimen käytännön perusteella voidaan päätellä, että rikosoikeudelliseen seuraamukseen tuomitseminen on tullut kysymykseen sananvapauden suojasta huolimatta lähinnä silloin, kun voidaan katsoa ihmis- ja perusoikeuksia loukatun vihaan tai väkivaltaan yllyttämisen muodossa. Vihapuheiden, jotka saattoivat loukata henkilöitä tai henkilöryhmiä, ei ole katsottu ansaitsevan sananvapauden suojaa (esimerkiksi Karatepe v. Turkki, 31.7.2007, kohta 25, Erbakan v. Turkki, 6.7.2006, kohdat 56 ja 57 ja Müslüm Gündüz v. Turkki, 4.12.2003, kohdat 40 ja 41).

36. Sananvapauden rajoja maahanmuuttoon liittyvässä poliittisessa kirjoittelussa koskee ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisu asiassa Feret v. Belgia, 16.7.2009. Ihmisoikeustuomioistuin on katsonut, että kansallismielisen puolueen puheenjohtajan ja parlamentin jäsenen tuomitseminen kiihottamisrikoksesta vankeusrangaistukseen ja menettämään vaalikelpoisuutensa hänen maahanmuuttajiin kohdistamansa poliittisen arvostelun johdosta ei ollut rikkonut sananvapautta koskevaa ihmisoikeussopimuksen 10 artiklaa. Poliitikko oli kirjoituksillaan pitänyt maahan muuttaneita ulkomaalaisia rikollisina, jotka tulivat maahan käyttääkseen hyväkseen maahan asettumisestaan johtuneita etuuksia. Ratkaisun mukaan tällaiset puheet olivat omiaan herättämään yleisössä, varsinkin asioihin vähemmin perehtyneissä henkilöissä, halveksuntaa ja eräissä jopa vihaa ulkomaalaisia kohtaan. Rasistista syrjintää ja ulkomaalaisvihaa tuli vastustaa niiden kaikissa muodoissaan niin pitkälle kuin mahdollista ja silloinkin, kun puheella ei kehotettu ryhtymään mihinkään tiettyyn väkivaltaiseen tai muutoin rikolliseen tekoon. Ratkaisussa katsottiin, että valittajan asema parlamentaarikkona ei vähentänyt hänen vastuutaan ja että oli olennaisen tärkeää, että poliitikot välttivät julkisissa puheissaan ilmaisuja, jotka olivat omiaan herättämään ja ylläpitämään suvaitsemattomuutta. Käytetyt stereotyyppiset iskulauseet tai ilmaisut olivat omiaan saattamaan keskustelun järkevän väittelyn ulkopuolelle, mikä lisäsi rasististen puheiden haitallisia vaikutuksia.

37. Korkein oikeus toteaa, että A:n kirjoituksessa esitetyssä väitteessä, jonka mukaan ohikulkijoiden ryöstely ja verovaroilla loisiminen on somalien kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre, somalit kuvataan kansanryhmänä rikollisiksi ja yhteiskuntamoraaliltaan muihin nähden ala-arvoisiksi. Väite on siten somaleja kansanryhmänä panetteleva ja solvaava. Voimassa olevan rangaistussäännöksen perusteluissa (HE 317/2010 vp s. 42) tämän sisältöisten lausumien levittämistä on pidetty esimerkkinä rangaistavasta menettelystä.

38. A:n esittämien kiistämisperusteiden johdosta Korkein oikeus toteaa, että A:n tarkoituksena on saattanut sinänsä osaltaan olla esittää väittämäänsä kritiikkiä tiedotusvälineitä ja viranomaistoimintaa kohtaan. Korkein oikeus katsoo, että tällainen tarkoitus ei kuitenkaan ole oikeuttanut panettelemaan ja solvaamaan somaleita kansanryhmänä. Arvostelun esittäminen – sarkastisessakaan tyylilajissa – ei ole edellyttänyt somaleiden leimaamista rikollisiksi ja loisiksi. Sarkastiseksi kirjoituksessa on lähinnä ymmärrettävissä väitteeseen liitetty maininta siitä, että sitä ”ei käsitelty faktana”. Ainakin osa blogin lukijoita on myös voinut ymmärtää väitteen tosiasiassa tarkoitetun vakavasti otettavaksi varsinkin, kun väite on kirjoituksessa toistettu sen jälkeen, kun sen paikkansa pitävyyttä on pyritty tukemaan tilastotiedoin. A joka tapauksessa on epäilyksittä ymmärtänyt väitteensä panettelevan ja solvaavan luonteen, mitä osoittaa sekin, että tämäkin väite on kirjoituksen mukaan ollut ”täky” syyttäjälle. Teon tahallisuuden kannalta merkitystä ei ole sillä, onko A itse pitänyt väitettään totena.

39. Korkein oikeus katsoo, että kysymyksessä olevan kaltaiset panettelevat ja herjaavat lausumat ovat omiaan herättämään suvaitsemattomuutta, halveksuntaa ja mahdollisesti jopa vihaa niiden kohteena olevaa kansanryhmää kohtaan. Ne ovat siten ymmärrettävissä niin sanotun vihapuheen kaltaisiksi lausumiksi, jotka eivät nauti sananvapauden suojaa. Tällaisten lausumien esittäjään on perusteltua kohdistaa rikosoikeudellisia seuraamuksia.

40. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo A:n syyllistyneen siihen kiihottamiseen kansanryhmää vastaan, mistä hänelle on vaadittu rangaistusta.

Rangaistuksen määrääminen

41. A on syyllistynyt jo hovioikeuden hänen syykseen lukeman rikoslain 17 luvun 10 §:ssä tarkoitetun uskonrauhan rikkomisen lisäksi rikoslain 11 luvun 10 §:ssä tarkoitettuun kiihottamiseen kansanryhmää vastaan. Koska uskonrauhan rikkomisesta tuomittava rangaistus on sakkoa tai vankeutta enintään kuusi kuukautta ja kiihottamisesta kansanryhmää vastaan tuomittava rangaistus on sakkoa tai enintään kaksi vuotta vankeutta, yhteisen rangaistuksen mittaamisen lähtökohdaksi on rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan otettava viimeksi mainitusta rikoksesta tuomittava rangaistus. Syyttäjä on vaatinut, että A tuomitaan hänen syykseen luetuista rikoksista yhteiseen ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

42. Rikoslain 6 luvun 3 §:n mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Sanotun luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

43. Korkein oikeus toteaa, että A:n syyksi luettava kiihottamisrikos on tiettyyn kansanryhmään kuuluvien ihmisten ihmisarvoa loukkaavana luonteeltaan verraten vakava. Syyksi lukemisen perusteena oleva kirjoitus ei kuitenkaan ole sisältänyt kiihottamista väkivaltaan tai siihen rinnastettavaa uhkauksenomaista vihan lietsomista. Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisukäytännössään tuomitun rangaistusseuraamuksen oikeasuhtaisuutta arvioidessaan kiinnittänyt huomiota käytettyjen ilmaisujen laatuun ja luonteeseen (ks. esimerkiksi Kutlular v. Turkki, 29.4.2008, kohdat 49 - 52).

44. Korkein oikeus katsoo, että oikeansuhtaisena seuraamuksena A:n teoista on pidettävä sakkorangaistusta. A tuomitaan yhteiseen 50 päiväsakkoa vastaavaan sakkorangaistukseen. Päiväsakon rahamäärä on vahvistettu viimeksi toimitetun verotuksen mukaisten tietojen perusteella.

Verkkoviestin hävittämismääräys

45. Myös ne lausumat, joiden on edellä todettu täyttävän kiihottamisrikoksen tunnusmerkistön, on määrättävä sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä annetun lain 22 §:n 3 momentin nojalla poistettavaksi yleisön saatavilta ja hävitettäväksi.