HS: Multikulturalismin "painajainen"

Helsingin Sanomat: Multikulturalismin "painajainen" 1.8.2015

Viime tiistaina kymmenet tuhannet kokoontuivat eri puolilla Suomea toreille ja erilaisiin somemielenilmauksiin osoittamaan mieltä monikulttuurisen yhteiskunnan puolesta. Samalla kansalaistapahtumiin kokoontuneet vastustivat kansanedustaja Olli Immosen (ps) kirjoittamaa englanninkielistä Facebook-viestiä, jossa kutsuttiin taisteluun monikulttuurisuuden painajaista vastaan.

Kertauksen vuoksi vielä kyseinen kohta sekä englanniksi että suomeksi, niin kuin se suomennettiin muun muassa Helsingin Sanomissa.

"Unelmoin vahvasta, urheasta kansakunnasta, joka voittaa tämän painajaisen, jota kutsutaan monikulttuurisuudeksi."
"This nightmare called multiculturalism."

Eli puhuiko Immonen monikulttuurisuudesta vai multikuralISMISTA? Uskon, ja toivon, että hän tarkoitti jälkimmäistä, multikulturalismia poliittisena käsitteenä ja aatteena.

Euroopasta tuli toisen maailmansodan jälkeen entistä monikulttuurisempi. Ranskassa ja Englannissa monikulttuurisuus, niin kuin se nykyään ymmärretään, on siirtomaa-ajan jälkeisen ajan tulosta. Isäntämaiden ovet aukenivat 1950-luvulta lähtien siirtomaiden asukkaille, osittain huonon omantunnon vuoksi, mutta pääasiassa teollisuuden tarvitseman työvoiman hankkimiseksi.

1970- ja 80-luvuille tultaessa Britanniassa syttyi rotumellakoita vastauksena brittiläisen yhteiskunnan muualta tulleita kohtaan harjoittamaan syrjintään, poliisiväkivaltaan, työttömyyteen ja rasismiin.

Mellakoinnin ja vastakkainasettelun lieventämiseen etsittiin poliittisia ratkaisuja.

Britanniassa ja muualla Länsi-Euroopan maissa ratkaisuksi nähtiin multikulturalismi, politiikka, joka tunnisti ja tunnusti eri etnisten ja kulttuuristen ryhmien olemassaolon ja otti yhteisöt mukaan poliittiseen toimintaan.

Multikulturalismin ideologia ankkuroidaan yleensä Stuart Halliin, jamaikalaisyntyiseen sosiologiin, jota pidetään yhtenä Britannian arvostetuimmista vasemmistointellektuelleista. Multikulturalistinen politiikka omaksuttiinkin usein vasemmiston johdolla.

Yksi kuuluisimmista aktiivisen monikulttuurisuuspolitiikan harjoittajista on Kanada, joka kirjasi monikulttuurisuuden perustuslakiin vuonna 1971.

Tarkoitus oli hyvä: rakentaa siltoja erityisesti muslimiyhteisöjen ja kantaväestön välille, muun muassa ohjaamalla varoja eri etnisten yhteisöjen toimintaan ja valitsemalla sieltä mallikansalaisia edustamaan omia yhteisöjään kunnalliseen ja valtion tason politiikkaan.

2000-luvulla mellakat alkoivat jälleen. Se, minkä piti olla lääke sosiaalisiin ongelmiin, näyttikin olevan yhteiskunnallisen konfliktin polttoainetta.

Oikeiston poliittinen johtopäätös oli, että multikulturalistinen politiikkaa oli epäonnistunut, ja johtanut samalla äärioikeistolaisten puolueiden ja populistien menestykseen.

Kun Hall viime vuonna kuoli, tapaus uutisoitiin otsikolla "Multikulturalismin kummisetä on kuollut", vaikka hän oli itsekin vanhemmiten kääntynyt multikulturalistisen politiikan kriitikoksi.

Samaa tautia on viime vuosina hoidettu eri lääkkein. Ranskassa on siirrytty multikulturalismista täysin päinvastaiseen eli niin sanottuun assimilationistiseen politiikkaan: Ranskalla on hienoja ajatuksia kaikkien kansalaisten tasa-arvoisuudesta, mutta etnisten ja kulttuuristen ryhmien ei anneta enää elää vapaasti.

Viime vuosina on alettu vaatia entistä "ranskalaisempaa" käytöstä. Näkyvimmin tämä on ilmennyt esimerkiksi huivin ja burkan kieltämisenä. Harjoitettu politiikka ei kuitenkaan ole estänyt sen enempää ulkomaalaisten kohtaamaa syrjintää kuin etnisten yhteisöjen radikalisoitumista.

Lopputulos: Islamistien hyökkäys pilalehti Charlie Hebdon toimitukseen ja juutalaiseen kauppaan.

Kaksitoista kuollutta.

Intialaissyntyinen brittikirjailija ja toimittaja, Hallin perillinen, Kenan Malik analysoi eurooppalaisen multikulturalismin epäonnistumista hiljattain arvostetussa, amerikkalaisessa Foreign Affairs -lehdessä.

Malik muistuttaa, että Euroopan keskiluokka on aina pelännyt muukalaisia, mutta enemmän siitä syystä, että he edustivat alaluokkaa ja köyhyyttä, yhteiskunnan pimeitä nurkkia. Sotienjälkeisen vaurastumisen myötä luokan merkitys poliittisena kategoriana väheni ja tilalle alkoi 1900-luvun loppupuolella tulla kulttuurinen ja uskonnollinen erottelu. Keskiluokka alkoi pelätä erilaisuutta.

Saksa on harjoittanut Britanniasta ja Ranskasta erottautuvaa politiikkaa, joka on sekin johtanut suohon. Saksa on rakentanut monikulttuurisen paralleeliyhteiskunnan, jossa siirtolaiset ovat olleet toisen luokan ihmisiä, vierastyöläisiä Gastarbeitereita, ilman kansalaisuutta.

2000-luvulla saksalaispoliitikot ovat viimein tunnustaneet, että siirtolaiset ovat jääneet, ja heitä on alettu hyväksyä kansalaisiksi. Liian myöhään. Erityisesti turkkilaiset ovat tänä aikana tulleet aiempaa uskonnollisemmiksi, eivätkä opiskele saksaa.

Ruotsi on seurannut Länsi-Eurooppaa ja on nyt monikulttuurinen maa, jossa koetaan samaa krapulaa kuin muuallakin.

Suomi sen sijaan on kaikki nämä vuodet ollut kehityksestä sivussa. Tässä asiassa kuuluimme vuosikymmenet Itäblokkiin. Ovet suljettiin toisen maailmansodan jälkeen, ja syntyi se 1970- ja 1980-lukujen Suomi, Eila Kännön Suomi, jossa ei asunut juuri yhtään ulkomaalaista, ja johon siirtolaisuutta inhoavat tuntuvat nyt viittaavan suomalaisen yhteiskunnan kulta-aikana.

Meillä on omat vähemmistömme ja evakkohistoriamme. Ja nyt yhä kasvava siirtolaisjoukko. Mutta vieläkään ei ole käyty minkäänlaista asiallista poliittista keskustelua siitä, että maamme muuttuu yhä monikulttuurisemmaksi ja siitä seuraa erilaisia asioita, kivoja ja vähemmän kivoja.

Viimeksi vuonna 2013 silloinen kulttuuri ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki (vas) myönsi kulttuurirahaa monikulttuurisuuden tukemiseen, mutta en muista, että multikulturalismia olisi meillä koskaan omaksuttu politiikan välineeksi.

Monikulttuurisuus on meille uutta. Moni tuntee Yhdysvaltain kansalaisoikeustaistelut ja holokaustin.

Monet ovat törmänneet monikulttuurisuuteen asumalla ulkomailla, juuri niissä maissa, joissa siirtolaisuus on ollut koko teollistumisen perusta. Siellä he ovat nähneet monikulttuurisuuden hyvät ja huonot puolet, ja oppineet sanomaan, keskieurooppalaisen keskiluokan tapaan:

"En ole rasisti, mutta – "

Mutta kun itseään avoimen ja multikulttuurisen yhteiskunnan kannattajina pitävät kokoontuvat torille, tietävätkö he mitä oikeastaan kannattavat? Onko suomalaisilla intellektuelleilla ja poliitikoilla jokin näkemys siitä, millaista monikulttuurisuutta haluamme, ja kuinka se tehdään?

Malikin mukaan multikulturalismi poliittisena työkaluna ei ole kuollut, vaan korjattavissa. Minusta hänen ohjeitaan kannattaa kuunnella.

Ensiksikin multikulturalismin politiikka ja monikulttuurisuus pitää erottaa toisistaan käsitteinä.

Lisäksi on ymmärrettävä, että valkoisella ja mustalla kristityllä saattaa olla enemmän yhteistä kuin kahdella mustalla, eli vähemmistöjä ei saa kohdella monoliitteinä, vaan täytyy oppia näkemään erilaisuutta myös yhteisöjen sisällä.

Kaikkia tulee kohdella tasa-arvoisina ja huolehtia oikeasti siitä, ettei syrjintää sallita. – Kansalaisuudesta ei ole mitään iloa, jos samalla joutuu kokemaan rasismia, Malik sanoo.

Monikulttuurisuuden puolustajien ja liberaalien pitää hylätä relativistiset asenteensa ja alkaa jälleen ylpeinä kannattaa universaaleja arvojaan, kuten sanavapautta.

Valtion ei pidä ohjata liikaa, vaan vahvistaa kansalaisyhteiskuntaa. Integraatio onnistuu parhaiten vahvan kansalaisyhteiskunnan sisällä.

Oma näkemykseni on, että monikulttuurista yhteiskuntaa kannattavien täytyy vihdoin opiskella asiaa ja ryhtyä sanoista tekoihin. Pelkkä puolesta ja vastaan huutelu ei enää riitä.

Ja tunnustan: en mennyt torille. Olen kyllästynyt oikeassaolemiseen.



Lähteitä: Patrick Butler: "Godfather of Multiculturalism, Stuart Hall, dies aged 82." The Guardian 10. 4. 2014
Kenan Malik: "The Failure of multiculturalism", Foreign Affairs 1. 3. 2015

Kristiina Markkanen
kristiina.markkanen@hs.fi
Kirjoittaja on HS:n toimittaja.