Kommentti: Miten voin vastustaa rasismia käytännössä?

Kommentti: Veronika Honkasalo: Miten voin vastustaa rasismia käytännössä? 18.5.2011

Elina Hirvonen: ”Tuleeko joku nyt vetämään meitä turpaan?”

Aicha Manai: Se on meistä kiinni

Julia Honkasalo: Miten tehdä asioita sanoilla? Rasistinen puhe rasistisena tekona

Rasismista keskustellaan kiivaasti juuri nyt. Maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta väitellessä todetaan usein, että kova kritiikki ei ole sama asia kuin rasismi. Teesi kuuluu, että maahanmuutosta on voitava keskustella niin kuin asiat ovat ja kaikkien on oikeus ilmaista mielipiteensä monikulttuurisuudesta.

Rasistiksi ei saa turhaan leimata ketään. Samalla kuitenkin näyttää yleistyneen käsitys siitä, että myös rasistiset mielipiteet kuuluvat sananvapauden piiriin ja jokamiehen oikeuksiin. Siksi nyt jos koskaan, on aiheellista keskustella siitä, mitä tarkoitamme rasismilla. Tiina Sotkasiira, Päivi Harinen ja Jussi Ronkainen kirjoittavat osuvasti: ”Rasisti yleistää esimerkiksi kansallisuuteen, etnisyyteen tai uskontoon liittyvissä asioissa ja sekoittaa maahanmuuttoa ja maahanmuuttajia koskevat mielipiteet. Ei-rasisti ei yleistä ja pyrkii kohtelemaan ihmisiä yksilöinä eikä tietyn ryhmän stereotyyppisinä edustajina.” (Sotkasiira, Harinen & Ronkainen 2011). Lisää rasismista myös täältä.

Samalla kun puolueet irtisanoutuvat rasismista ja esimerkiksi ihmisjoukot ilmaisevat sosiaalisessa mediassa vastustavansa rasismia, harva pohtii, mitä tämä käytännössä tarkoittaa. Riittääkö, että sanon vastustavani rasismia? Että sanoudun siitä ideologisesti irti? Mikä ero on rasistisilla sanoilla ja teoilla, vai ovatko ne sama asia? Tarkoittaako rasismin vastustaminen, että sitoudun eettisesti jonkinlaiseen toimintaan? Mitä hyötyä siitä on käytännössä, jos sanon vastustavani rasismia, ja suljen silmäni ja korvani tilanteissa, jossa näen ja kuulen sitä kadulla, koulussa tai työpaikalla?

Kouluttaessani lasten ja nuorten parissa toimivia ammattilaisia ja keskustellessani heidän kanssaan rasismista, huutava pula näyttää olevan nimenomaan käytännön työkaluista. ”Kerro meille, miten meidän pitäisi toimia toisin? Mitä tarkoittaa rasisminvastainen toiminta?”

Tässä kirjoitussarjassa kirjava joukko kirjoittajia kirjoittaa siitä, mitä rasismin vastustaminen heille merkitsee.

________________________________

Elina Hirvonen: ”Tuleeko joku nyt vetämään meitä turpaan?”

Maanantaina 18. huhtikuuta ystäväni seisoi Hakaniemen metroaseman tuulikaapissa, kun kolme teini-ikäistä, tummaihoista poikaa tuli hänen luokseen. Yksi pojista avasi keskustelun. Hän halusi tietää, mitä ystäväni ajatteli Suomen eduskuntavaalien tuloksista. Pojat olivat huolissaan siitä, mitä maahanmuuttokriittisyydestä tunnettujen Perussuomalaisen valtava vaalivoitto käytännössä tarkoittaisi. ”Voidaanko kaikki maahanmuuttajat nyt karkottaa Suomesta?” Ystävä selvitti, että lainsäädäntö on monipolvinen prosessi, jossa yksi, eduskunnassa kolmanneksi suurin puolue, ei lopulta voi muuttaa asioita kovin radikaalisti. Poika oli yhä huolissaan. Hän mietti, miten tiettyihin ihmisryhmiin kohdistuvaa vihaa lietsovien ihmisten nouseminen eduskuntaan vaikuttaisi muiden ihmisten asenteihiin ja tekoihin. ”Tuleeko joku nyt vetämään meitä turpaan siksi, että maahanmuuttoa vastustavat Perussuomalaiset voittivat vaalit?”

Sitten tulivat uutiset. Maahanmuuttajataustainen bussikuski pahoinpideltiin Helsingin keskustassa. Kanadalaisnainen pahoinpideltiin metrossa, koska hän oli Kanadasta. ”Me ei leikitä neekereiden kanssa”, ilmoitti lapsijoukko leikkikentällä. Tuttavani kertoi nähdeensä Kätilöopistolla raskaana olevan naisen, jota kantasuomalainen mies oli potkaissut vatsaan siksi, että hän oli somali. Viharikokset lisääntyivät Suomessa poliisin tietojen mukaan jo vuonna 2009. Samaan aikaan kriittinen keskustelu maahanmuutosta oli hiljalleen tullut yleisemmäksi ja hyväksytymmäksi. Tiedotusvälineet olivat viharikosten lisäntymisestä hämmentävän hiljaa silloin ja nyt vaalien alla ja niiden jälkeen. Kun Helsingin Sanomien uutispäällikkö Matti Mielonen kirjoitti aiheesta kolumnin otsikolla ”Nyt riittää!” moni oli kiitollinen. Vihdoinkin joku Suomen suurimmassa lehdessä tuomitsi rasistiset teot selkein sanoin.

Miten noin VOI tapahtua? Miksi kukaan ei tehnyt mitään? Kysymykset nousevat esiin aina, kun puhutaan joskus toiste tai jossain muualla tapahtuneista hirmuteoista, joiden taustalla on ollut tietyn ihmisryhmän arvon mitätöiminen. Puhuin kaksi vuotta sitten Etelä-Afrikassa iäkkään valkoisen naisen kanssa, joka oli elänyt suurimman osan elämästään apartheid-järjestelmän aikaan. Hän oli sivistynyt, hauska, älykäs ja ystävällinen. Ja hänestä oli, yhä edelleen, omituinen ajatus, että mustat ja valkoiset ihmiset viettäisivät aikaa samoissa paikoissa. Ei hän tarkoittanut sitä pahalla. Hänelle ihmiset ihonvärin perusteella erotteleva järjestelmä oli normaalia, muu hämmentävää poikkeusta. Uskon, että suurimmat julmuudet maailmassa tapahtuvat juuri silloin, kun paha muuttuu normaaliksi. Suurimpiin julmuuksiin liittyy lähes aina ajatus julmuuden kohteista radikaalisti erilaisina kuin me. Ja ajatukseen radikaalista, perustavanlaatuisesta erilaisuudesta liittyy hyvin helposti, vaikka sitä ei ääneen lausuttaisi, ajatus erilaisesta arvosta.

Suomessa eri vähemmistöihin kuuluvat ihmiset ovat kertoneet pelon ja uhkaavien tilanteiden lisääntymisestä, ja poliisin tilastot kertovat viharikosten lisääntymisestä. Samaan aikaan meillä on kansanedustaja, joka on kirjoituksissaan yhdistänyt pedofilian yhteen uskontoon ja rötöstelyn ja verovaroilla loisimisen yhden vähemmistön piirteeksi. Kun rasismin lietsojat pääsevät valtaan, tapahtuu myös muuta. Kun kansanedustaja puhuu lehdessä halveksivasti ”neekeriukoista”, myös muilla on pienempi kynnys puhua niin. Ja kun tietyistä ihmisryhmistä on lupa puhua julkisesti halveksivasti, joillakin on pienempi kynnys kohdistaa lyöntinsä ja potkunsa toisiin ihmisiin juuri siksi, että he kuuluvat väärään ryhmään. Kun rasistit pääsevät valtaan, rasismista uhkaa tulla normaalia ja hyväksyttyä. Ja kun niin tapahtuu, raskaana oleva nainen saa potkun vatsaansa siksi, että hän kuuluu jonkun mielestä väärään ihmisryhmään.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Miten ne, joilla on mahdollisuus puhua julkisesti, esimerkiksi toimittajat ja taiteilijat, voisivat vastustaa sitä, että eri väriset ja muuta kieltä kuin suomea puhuvat ihmiset joutuvat nyt Suomessa pelkäämään? Ja sitä, että ihmisryhmiin liittyvien stereotypioiden ja vihan lietsonnasta on tullut asia, jonka avulla saa valtaa, ja josta vallassa olevia ei voi kritisoida? Ja sitä, että kykymme havaita rasismia heikkenee sitä mukaa, kun rasismista tulee normaalia ja hyväksyttyä?

Ainakin tätä. Olemalla tässäkin asiassa vallan vahtikoira. ”Neekeriukoista” puhuva kansanedustaja ei ole hassunhauska junttura, vaan valtaan äänestetty ja valtaa käyttävä ihminen, jonka puheilla on seurauksia. Puoluejohtaja, joka hyväksyy puolueensa ehdokkaiksi rasismia lietsovat ihmiset ei ole vain kansan äänellä jyrisevä hassukka, vaan suurta valtaa käyttävä ihminen, jonka teoilla on todellisia seurauksia todellisten ihmisten elämässä. Jos hän ei tuomitse rasismia puolueessaan, hän hyväksyy sen. Jos näin on, se on sanottava julkisesti.

Muistuttaa, että ihmisryhmiä ei ole, on vain yksilöitä. Silloin sekä sanoilla että sisällöllä on väliä. Pohjois-Afrikasta ei pyri Eurooppaan ihmistulvaa, vaan oikeita ihmisiä, joilla on unelmia, pelkoja, tarinoita, lempiasioita, erilaisia mielipiteitä ja hauras, ainutkertainen elämä. Asioiden yksinkertaistaminen ryhmien kohdalla on helppoa, yksilöiden vaikeaa. Kirjoittaa ja puhua monimutkaisista asioista juuri sellaisina kuin ne ovat – monimutkaisina, vaikeina ja sävyjä täynnä, ei yksinkertaisina ja mustavalkoisina.

Ja ennen kaikkea, kuunnella. Suomessa ei ole yhtäkään näkyvää maahanmuuttajataustaista toimittajaa. Tämä tarkoittaa, että maahanmuuttajien asioista puhuvat suurimmaksi osaksi kaikki muut paitsi maahanmuuttajat itse, ja keskustelua käydään niin kuin maahanmuuttajat eivät olisi edes läsnä. Iranilaissyntyinen lääkäri ja kirjailija Alexis Kouros erosi viime vuonna Taiteen keskustoimikunnan monikulttuurisuusjaostosta protestiksi sille, että hän oli jaoston ainoa etnistä vähemmistöä edustava ihminen. Jaoston kokoonpanossa ei varmasti tarkoitettu pahaa, mutta siinä on jotain oireellista. Jostain syystä etnisten vähemmistöjen asioista päättämään ja niistä julkisesti puhumaan päätyy useimmiten kantasuomalaisia, jotka ”tuntevat” nämä asiat, ei ihmisiä, joita asiat koskettavat suoraan. Olen huomannut myös omassa työssäni, miten heppoisesti Suomessa pääsee ”asiantuntijaksi” tiettyjen ihmisryhmien tai kokonaisen maanosan asioissa. Sen jälkeen, kun asuin kaksi vuotta eteläisen Afrikan Sambiassa ja kirjoitin eteläiseen Afrikkaan sijoittuvan romaanin, olen saanut lukemattomia pyyntöjä osallistua keskusteluihin sellaisista aiheista kuin ”mitä Afrikka on ja mitä sille pitäisi tehdä.” Yhdessäkään näistä keskusteluista ei ole ollut mukana ketään Suomessa asuvaa afrikkalaista.

Riittääkö tämä? Ei varmasti.

”Tuleeko joku vetämään meitä nyt turpaan?” kysyi nuori maahanmuuttajapoika ystävältäni. Ystävä ei tiennyt, mitä vastata. Nyt uutiset kertovat vastausta uudestaan ja uudestaan. Se on: kyllä tulee. Sen bussikuskin, ja sen raskaana olevan naisen, ja monen muun kohdalla tuli jo. Suomessa ei nyt keskustella vain abstraktilla tasolla ”maahanmuuttokriittisyydestä” tai siitä onko täällä elettävä ”maan tavalla”, vaan määritellään hyvin konkreettisesti, onko tämä maa, jossa kaikkiin vähemmistöihin kuuluvilla ihmisillä on oikeus elää turvassa ja rauhassa. Mitä minä vastaisin nuorelle, huolestuneelle pojalle? Mitä tekisin, jotta hänen ei tarvitsisi pelätä? Sitä on pakko miettiä joka päivä.

Elina Hirvonen
Kirjoittaja on kirjailija, dokumentaristi ja toimittaja.
_________________________________

Aicha Manai: Se on meistä kiinni

Syrjinnän vastustaminen alkaa ihmisestä itsestään. Yksilön täytyy ensin sisäistää, mitä rasismi merkitsee, mitä se on saanut aikaan kautta historian ja miten sitä esiintyy ympärillämme. Muuten on vaikea argumentoida rasisminvastaisuuden tärkeydestä ja kannustaa siitä avoimesti puhumista. Aloittakaamme siis pienestä. Tutustutaan aiheeseen ja kannustetaan keskustelua ympärillämme missä tahansa olemmekin. Kun kuulemme jonkun tuttavan tai miksei tuntemattomankin puhuvan rasistiseen sävyyn, avataan suumme ja pistetään hänet hiljaiseksi.

Nykypäivänä ei riitä todeta, että rasismi on väärin ja sitä pitää vastustaa, vaikka sen luulisi olevan itsestäänselvyys jokaiselle. Jos osaat siis järkevästi perustella kantasi, luulisi sen menevän kovimmankin tajunnan läpi, tai edes kolauttavan pintaa. On vaikea vastustaa rasismia suurella mittakaavalla, jos sitä ei pysty tekemään edes omassa lähipiirissään.

Asioista keskusteleminen on aina tärkeää, mutta siirtykäämme myös sanoista tekoihin.
Liitytään suvaitsevaisuuden puolesta kamppaileviin järjestöihin. Otetaan osaa politiikkaan. Ollaan mukana mielenosoituksissa. Järjestetään omia! Kirjoitetaan blogeja. Ollaan aktiivisia vastustamaan syrintää myös omissa nettiyhteisöissämme, Facebookissa, Twitterissä ja muissa mediakanavissa. Tutustutaan erinäisiin rasisminvastaisiin projekteihin ja otetaan sisäasiainministeriön laatima yhdessä tekemisen haaste vastaan (www.meistaonmoneksi.fi).

Viedään vastustuksemme vielä korkeammalle taholle. Kirjoitetaan omille kunnallisvaltuutetuillemme ja vaaditaan, että rasismin ennaltaehkäiseminen otetaan entistä suurempaan rooliin kunnallispolitiikassa. Kirjoitetaan lehtien mielipidepalsotille ja tuomitaan rohkeasti syrjinnän kaikki muodot. Rasistiksi ei synnytä, rasistiksi opitaan; miksi emme voisi myös ottaa yhteyttä alakouluihin ja päiväkoteihin; innostaa heitä puhumaan suvaitsevaisuuden ja tasa-arvon puolesta. Pienillä teoilla on usein suuria seurauksia.

Muukalaisvihamielisyys on Suomessa vahvasti esillä, emmekä me voi enää istua sivussa ja katsella kun maatamme viedään vaarallisille vesille. Ihminen on ihminen, alkuperästään riipumatta; tämä muuttumaton totuus on päässsyt monelta unohtumaan tai jäänyt kokonaan ymmärtämättä. Valistetaan siis niitä, jotka ovat eksyksissä. Harjoitellaan rohkeutta, löydetään aikaa, avataan suumme ja lähdetään vaikuttamaan.

Aicha Manai
opiskelija
_________________________________

Julia Honkasalo: Miten tehdä asioita sanoilla? Rasistinen puhe rasistisena tekona

Englantilainen filosofi J.L Austin esitti Harvardin Yliopistossa vuonna 1955 pitämillä kutsuvierasluennoillaan, että kielenkäyttö on eräänlaista performatiivista toimintaa. Toisin sanoin, kaikki lauseet eivät välttämättä kuvaile sitä, millainen maailma todellisuudessa on, vaan ne saattavat myös toimia puhe-akteina. Austinin luennot julkaistiin teoksena, joka sai nimen How to do Things With Words (”Miten tehdään asioita sanoilla”).

Puhumalla emme siis ainoastaan esitä tosia tai epätosia väitteitä maailmasta, vaan myös tuotamme uusia merkityksiä. Austinin ajatus juontuu Ludwig Wittgensteinin kieltä käsittelevistä filosofisista tutkimuksista, joissa Wittgenstein esittää, että sanojen merkitys on aina kontekstisidonnaista. Samat sanat voivat tarkoittaa eri asioita riippuen siitä, missä yhteydessä niitä käytetään. Kielifilosofisesti muotoiltuna ”sanan merkitys on sen käyttö kielessä”.

Austinin ja Wittgensteinin ajatukset ovat kiinnostavia erityisesti, kun tutkitaan poliittista kielenkäyttöa. Koska retoriikka on olennainen osa politiikkaa, voidaan poliittista kielenkäyttöä tarkastella asioiden tekemisenä ja luomisena sanojen avulla. Kun esimerkiksi George W. Bushin hallitus risti Syyskuun 11. jälkeiset sotaoperaatiot sodaksi terrorismia vastaan, eikä esimerkiksi kansainväliseksi taisteluksi järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan, luotiin samalla kuva yksittäisistä terroristi-iskujen tekijöistä sotilaina ja siviilikaupungeista sota-tantereina. Tällä oli merkittäviä juridisia seurauksia, koska julistamalla sodan ja poikkeustilan, luotiin myös vapauksia suhteessa normaaliin kansainväliseen lainsäädäntöön.

Kuka tahansa, missä tahansa saattoi olla vihollinen, eikä tällä abstraktilla sodan ja vihollisen määritelmällä ollut mitään konkreettista aikataulua tai paikkaa. Sota-operaatioita terrorismia vastaan saatettiin aloittaa missä tahansa ja koska tahansa. Sotaa saattoivat käydä niin armeijat kuin poliisitkin. Erityisesti sanan ”terroristi” merkityksestä tuli täysin liukuva ja kontekstisidonnainen. Yksi tällaisen sota-kielipelin vakavimmista seurauksista on Guantanamo Bayn vankileiri.

Seuraukset näkyvät konkreettisemmalla ja arkisemmallakin tasolla. Yhdysvaltalaisen Sarah Ahmedin mukaan terrorismia käsittelevässä kielenkäytössä luodaan uudenlaisia totuuksia puhumalla siten, että esimerkiksi sanojen ”muslimi”, ”arabi”, ”fundamentalisti”, ”primitiivi” ja ”terroristi” eri merkitykset liukuvat ja sulautuvat toisiinsa. Tällaisella turvallisuuden nimissä käytävällä ”pelon politiikalla” (politics of fear) luodan samalla raja sen välillä, minkälaiset ja minkänäköiset ihmiset kuuluvat ”meihin” ja ketkä kuuluvat ”toisiin”. Tietynlaiset ihmiset eivät saa ylittää tätä rajaa, koska yhtäkkiä he muodostavat turvallisuusuhan, mikä näkyy yhä kireämmässä maahanmuuttopolitiikassa esimerkiksi Euroopassa. Yhdysvaloissa taas terroristilait eivät alunperinkaan koskeneet kaikkia ihmisiä samalla tavoin. Ahmedin mukaan niistä 1147:stä ihmisestä, jotka pidätettiin Yhdysvalloissa syyskuun 11. ja marraskuun 2001 välillä, suurin osa oli alkuperältään Lähi-idästa ja pidätetty epämääräisten vihjeiden avulla tai esimerkiksi niinkin yksinkertaisten asioiden kuin liikennerikkomusten takia.

Rasistinen kielenkäyttö on tekemista siinä missä muunlainenkin kielenkäyttö. Tämän takia on tärkeää muistaa, että sananvapauden vaalimiseen kuluu myös vastuu. Kolikolla on kaksi puolta: oikeus ja velvollisuus. Enemmistön ja yksilön oikeudet eivät saa toimia siten, että ne polkevat tai aktiivisesti sortavat vähemmistöjen tai heikko-osaisten oikeuksia. Vihapuhe ei kuulu sananvapauteen. Rasistiseen kielenkäyttöön on voitava puuttua muulloinkin kuin sillon kun on kyse rikoslaissa määriteltävästä ”kiihottamisesta kansanryhmää vastaan”, koska sillon rikos on jo tapahtunut.

Poliittisesti korrekti kielenkäyttö, sekä erilaisten totuus-pelien paljastaminen ovat tasa-arvoisen yhteiskunnan peruspilareita. Niiden avulla voidaan vastustaa rasismia sanojen ja tekojen tasolla.

Julia Honkasalo
Filosofian jatko-opiskelija, New School for Social Research, New York