Kjell Westö: Maailman kasvot

Yhteishyvä 9/2010: Kjell Westö: Maailman kasvot 15.9.2010

Olen kirjoittanut näitä kolumneja kohta neljä vuotta. Koskaan ennen palautetta ei ole tullut niin runsaasti kuin kirjoittaessani kesäkuussa hyväksyvästi maahanmuutosta. Palaute oli pääosin negatiivista. Jotkut viestit olivat tylyjä.

Maahanmuutto on muutenkin ollut kuuma puheenaihe kaikilla kutsuilla, joilla olen tänä vuonna käynyt, mitä erilaisimmissa piireissä. Elämme murrosvaihetta. Tällä uudella kirjoituksella en halua loiventaa enkä kärjistää omia näkemyksiäni, vaan syventää keskustelua.

Eräs tuntemani poliitikko on suruissaan. Hän sanoo, että on syntymässä kahtiajako, jossa jotkut painottavat oman maan köyhien puolustamista, toiset koko maailman köyhimpien ja sorretuimpien ihmisten puolustamista. Nämä osapuolet syyttävät sitten tosiaan välinpitämättömyydestä, ja kaksi jo heikoilla olevaa ryhmää (oman maan köyhät ja muun maailman köyhät) joutuvat ikään kuin vastakkain. Ystäväni pitää tätä kahtiajakoa valheellisena. Se, joka välittää maailman sorretuista, välittää myös oman maan sorretuista, ja päinvastoin. Olisi löydettävä politiikka, joka ilmaisee tämän. Muuten epäkohdat, jotka johtuvat pohjimmiltaan maailman taloudellisten rakenteiden julmuudesta, muuttuvat kulttuurien törmäyspisteiksi.

Yhtenäiskulttuurin puolestapuhujat haukkuvat monikulttuurisuuden ystäviä sinisilmäisiksi. Monikulttuurisuuden ja rinnakkaiselon puolustaminen ei kuitenkaan tarkoita kaikkien tapojen automaattista hyväksymistä. Itse en esimerkiksi osaa nähdä burkaa enkä nikabia muina kuin naisten alistamisen välineinä. Olen myös avointen kasvojen yhteiskunnan kasvatti: ihminen, josta näkyy korkeintaan silmät ja kapeat kaistaleet niiden ympärillä, pelottaa minua.

Vien viime vuonna päivän Ellis Islandin maahanmuuttomuseossa New Yorkissa. Se oli opettavaista. 1900-luvun alun USA oli suuri valkoisten kansojen sulatusuuni. Maahanmuuttajat eristäytyivät kuitenkin helposti omiin yhteisöihinsä ja noudattivat siellä omia sääntöjään, ääriesimerkkinä italialaisten mafia. Viranomaiset ymmärsivät, että jotain yhteistäkin piti olla. Nämä yhteiset asiat olivat englannin kieli ja maan kuuluisa perustuslaki, the constitution. Maahanmuuttajia painostettiin opettelemaan näitä.

Sulatusuunissakin piti siis mukautua emämaan kulttuuriin. Maassa maan tavalla -tyyppiset lausahdukset ovat silti vaarallisia. Ennen kaikkea siksi, että ne ovat niin yleistäviä, että ne voivat kireän ilmapiirin vallitessa toimia perusteluina epäoikeudenmukaisille kielloille ja pakkomenetelmille. Unohdamme helposti myös sen, että elävä kulttuuri ei junnaa paikallaan, vaan on myös liikkeessä koko ajan. Kun kulttuuri vastaanottaa virikkeitä, se muuttuu. Juuri se tekee siitä elävän.

Useat menestyneet ja pitkään Suomessa asuneet maahanmuuttajat ovat tänä vuonna kirjoittaneet maamme ilmapiiristä. Heidän kirjoituksistaan on paistanut syvä pessimismi: suomalaiset eivät pidä ulkomaalaisista, eikä maamme ole valmis moniarvoisuuteen. Toivon, etteivät he ole oikeassa.

Olisikohan niin, että kaiken riitelyn ja faktojen esittämisen jälkeen kysymys on kuitenkin yksilön valinnasta, jossa on aina mukana sekä järki että tunne. Maailmaa nähnyt ihminen tietää, että rehtejä ihmisiä löytyy kaikkialta, kuin myös huijareita. (Ja viisas tietää, että hyvin moni meistä sijoittuu moraaliseen välimaastoon.) Maailma on sekä hyvä että paha paikka, täynnä mahdollisuuksia ja riskejä. On siis itse valittava maailmalle kasvot.