Sirpa Pietikäinen: Syrjinnän nollatoleranssi

Ajankohtaisen Ykkösen kolumni: Sirpa Pietikäinen: Syrjinnän nollatoleranssi 21.9.2010

Hollantilainen Teun van Dijk määritteli rasismin alistamiseen perustuvaksi sosiaaliseksi järjestelmäksi, joka on yhden ryhmän erityistä vallankäyttöä toisen ryhmän alistamiseksi. Alistaminen on puolestaan van Dijkin mukaan vallan väärinkäytön muoto, joka sisältää järjestelmällistä perusoikeuksien ja sosiaalisten oikeuksien loukkaamista.

Rasistisen alistamisen seurauksena on yleensä sosiaalinen epätasa-arvo, joka johtaa siihen että alistetuilla vähemmistöillä on muita ryhmiä heikommat mahdollisuudet saavuttaa ja kontrolloida yhteiskunnan resursseja. Rasismissa ja kaikessa syrjinnässä on siis pohjimmiltaan kyse kontrollista ja kiistasta niukkojen resurssien jakamisesta. Mitä niukempia resurssit ovat, sitä voimakkaammaksi myös syrjinnän ja rasismin tendenssit nousevat.

Sen takia melkein poikkeuksetta niin kriisialueilla kuin myös hyvinvointiyhteiskunnissa taloudellisen taantuman aikana erilaiset rasistiset piirteet ja erilainen syrjintä korostuu. Niin nytkin. Poliittisessa nousussa, oikeastaan ympäri maailmaa ja Euroopassakin, on populismin, nationalismin ja muukalaisvihan äänenpainoja. Tästä kertoo tietysti poliittinen kannatus sellaisille puolueille – niin Ruotsin viimeaikaisissa vaaleissa tai vaikkapa Yhdysvalloissa ”teekutsulaisten” poliittisessa nousussa republikaanien kärkeen – jotka ratsastavat tällä kielteisyyden ja syrjinnän aallonharjalla.

Mutta kosiskeluun ja opportunismiin on aika suuri houkutus myös valtapuolueissa. Suomessakin näitä piirteitä on nähty. Kun kielteinen mieliala lisääntyy ihmisten mielissä ja rasistit näyttävät saavan poliittista kannatusta, saattaa vihjailu vähän sinne päin tuoda minullekin tai puolueelle kannatusta.

Ja pahinta ei olekaan ääripopulististen liikkeiden poliittinen nousu, vaan pahinta on hiljainen enemmistö, joka ei puutu siihen. Pahinta on poliittinen kosiskelu. Ja pahinta on se, että me totumme pikku hiljaa tähän ilmiöön – silloin rajaa ei tule. Kerjäys kielletään, romanit palautetaan takaisin, polttopulloja heitellään erilaisiin kulkueisiin. Alkkikset, vammaiset, naiset, ikäihmiset, laiskat, nuoret, itse aiheutetut sairaudet – syrjittävää riittää.

Tälle kaikelle on yhteistä se, että ”minä olen oikeassa ja parempi”. Se, että ”minulla on oikeus ”määritellä toisen oikeuksia ja toisen mahdollisuuksia resursseihin jonkun satunnaisen tunnusmerkin – iän, ihonvärin, sukupuolen, uskonnon, elämäntavan tai jonkin muun – mukaan. Ja ihmisoikeuksien rapautuminen etenee hiljaa. Syrjinnästä tulee ikään kuin hyväksyttyä.

Demokratia ei ole haavoittumaton. Natsismi nousi demokraattisesti. Juutalaisvainot alkoivat pikku hiljaa, ja sielläkin oli kärjistyneiden mielipiteiden takana talous. Ja kun riittävän pitkälle mentiin, kaasukammioon joutuivat muutkin kuin juutalaiset: homot, toisinajattelijat ja vammaiset. Ja se juuri kertoo syrjinnän ytimen. Se laajenee ja supistaa etuoikeutettujen joukkoa. Ja se on yhteistä joka puolella. Ei vain historiassa, ei vain Saksassa, vaan Neuvostoliitossa, Sudanissa, Yhdysvalloissa, Kiinassa ja jopa meilläkin.

Kaikkien kauheuksien jälkeen tulee stoppi. Natsipuolueet kiellettiin ja syrjintää ei sallittu. Mutta kun aikaa kuluu ja järkytys unohtuu, niin pikku hiljaa samanlaiset äänenpainot eri puolilla nousevat. Ja resurssien rajallisuus tulee itse asiassa pahenemaan, niin ilmastonmuutoksen, öljyn kuin ruokavarojen ja taloudenkin osalta. Kukaan meistä ei siis ole turvassa tällaisessa ajattelussa. Jokainen meistä on vähemmistö suhteessa muihin. Ja silloin jokainen meistä saattaa jossain vaiheessa olla vallassa olevien mielivallan uhkaamia. Sen takia syrjintään ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin nollatoleranssi.

On toimittava hyvän sään aikana. Juuri silloin kun se vielä ei ole aivan pakollista. Minkäänlainen syrjintä, kenenkään pois heittäminen tai rasistiset mielipiteet eivät ole sallittuja.