Kotimaa24: Tutkija: Kirkolla avainrooli muukalaisvihamielisyyden vastustamisessa

Kotimaa24: Tutkija: Kirkolla avainrooli muukalaisvihamielisyyden vastustamisessa 19.10.2011
Ville Jalovaara: Vihapuhe ja kirkko (alustus)

Luterilaisella kirkolla voisi olla avainrooli arkipäivän muukalaisvihamielisyyden vastustamisessa, uskoo kirkon yhteiskuntasuhteita tutkinut teologian tohtori Ville Jalovaara. Hän alustaa tiistaina illalla Erkki Niinivaara -seuran tilaisuudessa otsikolla Vihapuhe ja kirkko.

Jalovaaran mukaan luterilainen kirkko on suhtautunut rasismiin viime vuosikymmeninä selkeän kielteisesti. Hän mainitsee esimerkkinä arkkipiispa John Vikströmin rasisminvastaiset kannanotot 1980-luvulta ja kiittelee myös joidenkin piispojen viime aikojen puheenvuoroja. Hän kuitenkin kysyy alustuksessaan onko kirkon kanta tullut kansalaisille riittävän selväksi ja pohtii voisiko kirkko nostaa profiiliaan muun muassa aloittamalla oman rasisminvastaisen kampanjansa.

- Luterilainen kirkko on yhä yksi maan laajimmista yhteisöistä. Se toimii Suomessa jokaisella paikkakunnalla. Sillä on tehokas tiedotusorganisaatio. Uskon, että kirkolla voisi olla 2010-luvun alun Suomessa avainrooli vastustaa arkipäivän muukalaisvihamielisyyttä tässä maassa, Jalovaara sanoo.

Jalovaaran mukaan kirkon johdon painavalle muukalaisvihamielisyyden vastaiselle puheenvuorolle voisi olla tarvetta, vaikka se herättäisikin ristiriitoja.

____________________________________________

Ville Jalovaara: Vihapuhe ja kirkko (alustus)

Vihapuheen lisääntymisestä suomalaisessa yhteiskunnassa on monia hälyttäviä esimerkkejä. Etiikan ohella vihapuheiden torjumisessa on kyse arjen turvallisuudesta Suomessa ja myös yhteiskuntarauhan ylläpitämisestä. Siitä, että Suomi olisi myös jatkossa hyvä maa asua aivan kaikille sen asukkaille. Miten kirkko on reagoinut tähän ilmiöön. Onko se tehnyt riittävästi vihapuheiden vastustamiseksi?

Jo ennen Norjan heinäkuun lopun surullisia tapahtumia alkukesästä Amnesty Internationalin 50-vuotisjuhlassa Helsingissä puhunut presidentti Tarja Halonen painotti, että viranomaisten, puolueiden tiedotusvälineiden ja kirkon antamat esimerkit suhtautumisesta sukupuolten tasa-arvoon ja vähemmistöjen oikeuksiin vaikuttavat yleisiin asenteisiin ja sen takia edellä mainittujen tahojen vastuu erityisen suuri. On huomionarvoista, että presidentti nosti puheessaan esille myös kirkon.

Yhteiskunnan ilmapiiri on viime vuosien aikana koventunut. Vihapuheet tuntuvat kohdistuvan erityisesti maahanmuuttajiin. Suomessa asui 1970-luvun alussa suurin piirtein yhtä vähän ulkomaalaisia kuin Albaniassa, joka oli Euroopan suljetuimpia valtioita. Tästäkö johtuu se, että meille suomalaisille on ollut niin vaikea toivottaa tänne nyt viimeisen parin kymmenen vuoden aikana tervetulleeksi asumaan ihmisiä toisista kulttuureista? Suomesta on aina 1800-luvun lopulta sankoin joukoin muutettu asumaan ulkomaille siirtolaisiksi, mutta toiseen suuntaan maahanmuutto pysyi varsin marginaalisena ilmiönä aina 1990-luvun alkuun asti. Suomalaiset on pääosin otettu hyvin vastaan eripuolilla maailmaa.

Miten luterilainen kirkko on suhtautunut vihapuuseeseen ja rasismiin menneinä aikoina? En nyt mene tässä kovin pitkälle historiaan. Sekä Suomen evankelisluterilaisen kirkon että Kirkkojen maailmanneuvoston virallinen asenne rasismiin on vuosikymmenten ajan ollut virallisissa kannanotoissa selkeän kielteinen.

Suomessa arkkipiispa John Vikström profiloitui 1980-luvulla sekä Etelä-Afrikan apartheidin että muutenkin muukalaisvihamielisyyden vastustajana. Käytän tässä omien tutkimusteni ohelle lähteenä Mikko Riipin tuoretta poliittisen historian gradua Ihmisoikeusperusteista ulkopolitiikkaa: Kansalaisjärjestöjen vaikutus Suomen suhtautumiseen Etelä-Afrikan järjestelmälliseen rotuerotteluun vuosina 1985–1987. Aihetta on sivuttu myös eräissä teologisen tiedekunnan graduissa ja muissa tutkimuksissa.

Vikström kertoo Riipin gradussa, että hän lähti apartheidin vastaiseen työhön kristillisen etiikkansa johdosta. Vikströmin mielestä kirkon oli Suomessakin rohkaistava valtiovaltaa konkreettisiin toimiin, sillä apartheidin kannattajat olivat Etelä-Afrikassa vetäneet kristilliset arvot rotuerottelun tueksi.

Suomessa keskusteltiin pakolalaispolitiikasta jo 1980-luvun alussa. Kyse oli tuolloin varsin pienistä pakolaismääristä, mutta siitä huolimatta vastaanotto oli meillä varautunutta. Vuonna 1984 Vikström tuomitsi Suomessa esiintyneen varautuneisuuden pakolaisia kohtaan synniksi, minkä johdosta häneen kohdistui puolestaan kritiikkiä.

Vuonna 1985 Vikström arvosteli ulkoministeri Paavo Väyrysen Etelä-Afrikkaan kaavailemaan investointikieltoa riittämättömäksi. Elokuussa 1985 vietetyssä Namibia-päivässä olivat puhujina Vikström ja Väyrynen. Piispa epäili, että hallitus aikoi kieltää vain sellaiset Etelä-Afrikka suhteet, joita yrityksillä ei ennestään ollut. Tilanne oli Väyryselle kiusallinen ja ulkoministeriö perusteli hallituksen linjauksia pian lehdistötiedotteella. Kuten kansainväliset vaikutussuhteet usein, tämäkin asia oli varsin moniulotteinen. Muutama viikko myöhemmin nimittäin ilmeni puolestaan kirkon kannalta kiusallinen asia, että kirkon eläkerahastolla oli itse miljoonasijoituksia Etelä-Afrikassa liiketoimintaa harjoittavissa yrityksissä.

Väyrynen kutsui Vikströmin seuraavana keväänä ulkoministeriöön keskustelemaan kirkon ja valtiovallan suhteista. Tapaamisen luonteesta on hieman kahtalaista käsitystä. Oliko se puhuttelu vai leppoisa juttutuokio? Joka tapauksessa kirkon johdolla oli 1980-luvun puolivälissä ilmeistä pyrkimystä haastaa valtiovalta ainakin tietyissä kysymyksissä. Aika oli ehkä myös sellainen, että kirkko kuunneltiin nykyistä tarkemmalla korvalla. Monet kansalaiset näkivät arkkipiispan toiminnan myönteisessä valossa ja Vikström oli korkealla sijalla, kun tehtiin suosituimman suomalaisen gallupeja. En nyt tässä mene syvemmälle 1980-luvun tilanteeseen. Se voidaan todetta, että kirkoilla oli sekä kansainvälisesti että itse Etelä-Afrikassa keskeinen rooli siinä, että rotusorto maassa päättyi.

Esimerkillä halusin herättää kysymyksen, onko rasismi helpompi tuomita, jos sitä harjoitetaan toisella puolen maailmaa kuin jos sitä ilmenee omassa kaupungissa, omalla kadulla, oman kirkon lähellä? Etelä-Afrikan kohdalla oli kysymys maasta, jossa kristinusko oli ja on valta-uskonto ja rasismia pyrittiin myös legitimoimaan uskonnolla. Asiaan puuttuminen oli tässä mielessä jotenkin selkeämpää. Entä, kun rasismi kohdistuu jonkun toisen uskontokunnan edustajiin? Ovat kirkot ja kristityt silloin yhtä valmiita puuttumaan ja tuomitsemaan sen?

Mitä tulee vielä 1980-luvun ja koko kylmän sodan ajan tilanteeseen, jo silloin ja myöhemminkin on kyselty, miksei Suomen luterilainen kirkko puuttunut itärajan takaisiin uskonnonvainoihin samalla aktiivisuudella kuin Etelä-Afrikan apartheidiin? Mikko Juva argumentoi 1970-luvulla eroa sillä, että Etelä-Afrikan kirkot itse pyysivät apua ja toivoivat ulkoista puuttumista. Kun taas Itä-Euroopan kirkon eivät niin tehneet, vaan pyysivät, ettei uskonnon tukalaan asemaan maissa puututtaisi ulkoa. Kirkot pelkäsivät sen vaikeuttavan heidän toimintaansa kommunistimaiden valtionvallan taholta. Suomen ja sen kirkon osalta vaikutusta oli myös maamme ulkopoliittisella asemalla suhteessa Neuvostoliittoon. Etelä-Afrikka oli enemmän suurvalta konfliktin ulkopuolinen valtio ja siinä mielessä Suomen oli helpompi tuomita sen toimet kuin jonkun sosialistisen maan uskonnonvainot. Tähän ei ole nyt aikaa pitemmin mennä. Tarkastelen niitä enemmän marraskuun alussa SKHS:ltä ilmestyvässä uudessa kirjassani Kirkko, Kekkonen ja politiikka 1962–1982.

Siirrytään nykypäivään. Tänä päivänä asenne ilmaston kovenemisesta ja arkipäivän rasismin lisääntymisestä on paljon merkkejä. Jokin aika sitten oli uutisissa ikävä tapaus, jossa talonmiehen työsuhde oli purettu ihonvärin takia. Monesta tuntui käsittämättömältä kuulla, että näin oli tapahtunut Suomessa vuonna 2011. Asian nostaminen julkisuuteen kuitenkin vaikutti ja mies pyydettiin takaisin töihin.

Tämä ja monet muut tapaukset osoittavat, että julkiselle keskustelulla on suuri vaikutus asenteisiin. Median rooli on ollut vihapuhe keskustelussa hieman kaksinainen. Toisaalta se on saattanut kärjistää vastakkainasettelua maassamme, toisaalta se on nostanut esille edellä mainitun kaltaisia tapauksia. Monille kirkollisille lehdille, esimerkiksi Kotimaalle ja Kirkko ja kaupungille voi minusta antaa tunnustusta muukalaisvihamielisyyden vastustamisesta. Helsingissä olen kuullut viimeaikoina tapauksista, joissa aikuiset ihmiset ovat suunnanneet rasistisia puheita maahanmuuttaja lapsiin ilman, että sivulliset ovat mitenkään puuttuneet tilanteeseen. Vastakkaisiakin esimerkkejä tosin löytyy.

Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri näytti alkusyksystä esimerkkiä siitä, miten vihapuheeseen voi puuttua ohjaamalla maahanmuuttaja perhettä häiriköineen miehen pois raitiovaunusta. Hän kehotti myös muita toimimaan samoin ilman väkivaltaa. Useat meistä, jotka käytämme julkisia liikennevälineitä, olemme nähneet vastaavia tilanteita. Jos liikkuu pelkästään autolla, jää paljon näkemättä siitä, miten tässä kaupungissa oikeasti voidaan. Siksi suosittelisin kaikille kuntapäättäjille matkakortin hankkimista. Sama koskee julkista terveydenhuoltoa. Päättäjien olisi hyvä käyttää sitä, jotta tietävät miten siellä asiat ovat. Terveysasemalla olen nähnyt joskus jonotustilanteessa, että rasismi voi nousta helposti pintaan, jos jonotusaika venyy. Jokaisen meistä olisi hyvä jo etukäteen pohtia, että miten toimimme, jos satumme silminnäkijäksi tilanteeseen, jossa esiintyy arkipäivän muukalaisvihamielisyyttä.

Onko rasismi Suomessa lisääntynyt vai onko vain niin, että nyt on jotenkin aikaisempaa luvallisempaa näyttää julkisesti mitä mieltä on? Mikä oli viime kevään eduskuntavaalien tuloksen vaikutus tähän kehitykseen? Itse pyrin näkemään perussuomalaisten voiton heti sen jälkeen enemmän vuoden 1970 SMP:n vaalimenestyksen kaltaisena köyhän kansan esiinmarssina ja protestina vaalirahasotkuja ja EU:ta kohtaan. Oliko siitä kuitenkaan kysymys? On hyvin valitettavaa, jos joku kokee perussuomalaisten vaalivoiton varjolla, että nyt on jotenkin enemmän ”ok” suunnata vihapuhetta vähemmistöryhmiin. Poliittisessa elämässä mukana olevien vastuuta ei tietenkään voi tässä liiaksi olla korostamatta.

Mitä luterilainen kirkko ja myös muut kirkot ja uskontokunnat voisivat tehdä yhteiskunnan ilmapiirin parantamiseksi? Luterilainen kirkko on yhä yksi maan laajimmista yhteisöistä. Se toimii Suomessa jokaisella paikkakunnalla. Sillä on tehokas tiedotusorganisaatio. Uskon, että kirkolla voisi olla 2010-luvun alun Suomessa avainrooli vastustaa arkipäivän muukalaisvihamielisyyttä tässä maassa. Voisiko kirkko aloittaa esimerkiksi oman rasisminvastaisen kampanjan? Eikö tämä olisi kristinuskon ydinsanoman, rakkauden kaksoiskäskyn, mukaista? Kampanjoiden ohella kaikki kirkon työntekijät, voivat olla päivittäin näyttämässä esimerkkiä, että he eivät hyväksy rasismia missään muodoissa.

Piispojen monissa yksittäisissä puheenvuoroissa on esiintynyt suvaitsemattomuuden vaarasta varoittelua. Arkkipiispa Kari Mäkinen korosti jokin aika sitten Helsingin Sanomissa, ettei pahaa voi torjua muureja rakentamalla. Tämä ja esimerkiksi monet Helsingin piispan puheenvuorot, ovat olleet tärkeitä kannanottoja. Vuosi sitten joulukuussa kirkkohallitus järjesti maailman ihmisoikeuksien päivänä vihapuhetta käsittelevän seminaarin. Asiasta on siis keskusteltu, mutta onko riittävästi ja niin, että kirkon näkemykset tulisivat koko kansan tietoisuuteen?

Olen tutkinut kirkon poliittisia suhteita Suomessa 1950-luvulta 1980-luvun alkuun. Tutkimuksestani ilmenee, että aikaisemmin kirkon johto antoi usein julkilausumia tärkeistä kotimaan ja maailmapoliittisista tilanteista. Viisikymmentä vuotta sitten marraskuussa 1961 piispat antoivat julkilausuman noottikriisistä. Pian sen jälkeen piispat ottivat kantaa satovahinkoihin, mikä osoittaa, että kirkko oli vahvasti ihmisten arjessa mukana. Kolmekymmentä kolme vuotta sitten he ottivat kantaa työttömyyteen. Kolmekymmentä vuotta sitten joulukuussa 1981 he ottivat kantaa Puolan sotatilaan. Syksyllä 1999 piispat julkaisivat ”Kohti yhteistä hyvää” kannanoton hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudesta.

Maailma on muuttunut, Suomi on muuttunut, eikä kirkon julkilausumilla ehkä ole samassa määrin yhteiskunnallista paino-arvoa kuin vielä jokin aika sitten. Siitä huolimatta ajassamme olisi ehkä tarvetta kirkon johdon painavalle julkiselle puheenvuorolle muukalaisvihamielisyyden lisääntymistä vastaan. Kaikki eivät välttämättä siitä pitäisi, mutta pitäisikö siitä huolimatta kirkon tehdä kantansa tässä asiassa yksiselitteisen selväksi? Mitä mieltä olette? Tästä ja näistä muista esille nostamistani kysymyksistä toivon nyt vilkasta keskustelua.

– Ville Jalovaara –

Kirjoittaja on teologian tohtori. Kirjoitus Erkki Niinivaara -seurassa Helsingissä 18.10.2011 pidetty alustus