Anna Kontula: Nälkälakko

Anna Kontula: Nälkälakko 12.10.2012

Syyskuun kymmenes päivä päätti kolme afganistanilaista turvapaikanhakijaa ryhtyä nälkälakkoon eduskuntatalon edessä. He olivat saaneet maahanmuuttovirastolta kielteisen turvapaikkapäätöksen ja pelkäsivät nyt palautusta kotimaahan. Mitä sitten tapahtui?



5. päivänä poliisi käy kertomassa mielenosoittajille, että teltta on purettava, koska leiriytyminen vahingoittaa nurmikkoa. Miehet jatkavat ilman telttaa.
6. päivänä suurin osa kansanedustajista on huomannut mielenosoituksen. Monet kiertävät töihin nykyään lisärakennuksen kautta, kun ei ole kiva nähdä nälkää.
9. päivänä ensimmäinen kansanedustaja käy kysymässä, mitä täällä tapahtuu. Varmuuden vuoksi hän puhuu vain suomalaisille tukijoille, koska on lukenut uutisvälineistä, että miehet puhuvat suomea huonosti.

10. päivänä kuulen huhun, että Helsingin Sanomat on päättänyt vaieta nälkälakosta, ettei median huomio innoittaisi muitakin syömättömyyteen.

11. päivänä jätän aloitteen maahanmuuttoviraston maatietoyksikön itsenäistämiseksi, vaikka tiedän, ettei aloitteilla ikinä mitään oikeasti voi muuttaa. Se on vain sellainen symbolinen myötätunnon osoitus. Huolestuneet kansalaiset järjestävät miesten tueksi mielenosoituksen, mutta valitettavasti on perjantai-iltapäivä ja paikalle ehtii vain yksi kansanedustaja.
15. päivänä kollega tilittää kuppilassa, että jotain pitäisi tehdä. Että tuommoinen nälkälakko tuntuu pahalta, kun ei meillä oikein ole totuttu. Eivätkö ne voisi vain lähettää asiansa siistillä A4-arkilla?

22. päivänä lähes neljäsataa pappia vetoaa nälkälakkolaisten puolesta. He toivovat, että toimivaltainen viranomainen yrittäisi neuvotella asiaan ratkaisua. Sisäministeri Räsänen pesee asiassa kätensä, mutta paheksuu kuitenkin miesten yritystä painostaa maamme oikeuslaitosta.

24. päivänä kansliatoimikuntaan saapuu pyyntö, että jo varsin heikossa kunnossa olevat miehet saisivat pystyttää teltan. Lämpötila on jo pitkään ollut kymmenen asteen tienoilla. Kansliatoimikunta ei käsittele asiaa.

25. päivänä yksi miehistä luovuttaa ja palaa vastaanottokeskukseen odottamaan oikeuden päätöstä. eräs kansanedustaja tekee asiasta kirjallisen kysymyksen, johon ministerin tulee vastata kolmen viikon määräajassa. Vastauksen saapuessa miehet ovat todennäköisesti joko kuolleet tai luovuttaneet.

En vieläkään tarkalleen tiedä, miksi nämä miehet päättivät lopettaa syömisen. Heidän turvapaikkahakemuksistaan oli asianmukaisesti vireillä kantelu, joten välitöntä käännytysvaaraa ei ollut. Ehkä epävakaista oloista tulevat miehet eivät vain luottaneet viranomaisiin. Tai sitten he eivät jaksaneet epävarmuutta. Jos joutuu vuodesta toiseen kiertämään vainottuna, rahatta ja kodittomana, käy joskus niin, että ihminen alkaa pitää kuolemaa pienempänä pahana.

Eniten tapauksessa suren kuitenkin sitä voimatonta hiljaisuutta, jolla asiaan eduskunnassa suhtauduttiin. Jokainen näihin asioihin perehtynyt kansanedustaja tietää, että maahanmuuttovirasto on valtio valtiossa, että sen päätöksiin ei poliitikolla ole sanan sijaa. Yksittäiset aloitteet, kannanotot ja kyselyt ehkä lievensivät poliitikkojen oloa, mutta näiden miesten asemaan niillä ei ole vaikutusta. Ja kuitenkin: päätöksen tehneellä viranomaisella on milloin tahansa oikeus ottaa ratkaisunsa uudelleen käsittelyyn. Välttämättä päätöksenoikaisua ei edes tarvita, jo kuulluksi tulemisen kokemus voi riittää. Tietojeni mukaan kukaan maahanmuuttoviranomainen ei kuitenkaan ole edes yrittänyt keskustella miesten kanssa.

Tämän syksyn jälkeen olen kuitenkin vakuuttunut, että Suomen eduskunnan rappusilla saa kenenkään häiritsemättä kuolla nälkään. Kunhan ei pystytä telttaa, sillä se voisi vahingoittaa istutuksia.