Demari: Hellä Halla-aho ja hyvä Hakkarainen pahassa maailmassa

Demari: Hellä Halla-aho ja hyvä Hakkarainen pahassa maailmassa 27.4.2013

Näyttämön lattiaan on piirretty Suomen kartta. Kuopio, Pitkäniemi, Tampere ja Viitasaari on pistetty sinne päin. Seinäjoki sen sijaan on asetettu näyttävän harkitusti Helsingin kohdalle. Pitkäniemen päällä seisoo rumpu. Jussi Halla-aho (Mika Tikka) ja Teuvo Hakkarainen (Ville Pakarainen) astuvat lavalle. Halla-aho rummuttaa. Paikalle syöksyvä mamujen kammottava lauma aloittaa veret seisauttavan piiritanssin. Hakkarainen hyppää betonipylvään kylkeen ja päästää huudon, jossa imaamille osoitettu pilkka muuttuu kauhuksi ja epätoivoksi.

Don Quijote ja Sancho Panza

Näytelmän alaotsikko lupaa "kertomuksia rasismista ja eriarvoisuudesta". Kertomukset ovat työryhmän kirjoittamia ja muutamilta osiltaan sen jäsenten kokemia. Työryhmä on koottu syrjäytymisvaarassa elävistä tamperelaisista nuorista suurimmilta osiltaan tämän vuoden alussa. Timo Seppälän ja Jyri Piekäisen ohjaustyö noudattaa Legioonateatterin linjaa. Esitys on läpikäyvästi hyväntuulinen ja hyvää tekevästi humoristinen.

Huumori luo Legioonateatterissa ilmapiirin, jossa elämän sattumuksiin voi suhtautua ehdottoman vakavasti. Hyvä tuuli yleensä terävöittää politiikkaan ja talouteen kohdistettua satiiria. Nyt herroja Halla-aho ja Hakkarainen käsitellään hellästi, melkein pelottavan lempeästi.

Legioonateatterissa Halla-Aho ja Hakkarainen eivät ole pahoja ihmisiä. He eivät ole edes tyhmiä. Eivätkä he ole samanlaisia, vaan muodostavat kiinnostavalla tavalla toisiaan täydentävän parin. Halla-aho on Don Quijote. Hakkarainen on Sancho Panza.

Halla-aho ei luo hourekuviaan Quijoten tapaan vanhoja kirjoja lukemalla, vaan rummuttaa ne esiin omalla rummullaan. Hän ei siis ole jymäytyksen uhri, vaan teoistaan vastuussa oleva ihminen. Muutoin hän on espanjalaisen esikuvansa mukaisesti jalo ja ylevä, pyyteettömällä tavalla mielevä sankari. Hakkarainen on virheetön Sancho. Hän toisaalta innostuu vilpittömästi herransa aatteellisesta hulluttelusta, toisaalta horjuttaa niitä terveellä työläisjärjellään Hakkarainen on kansanmies, toisin kuin jalo Halla-aho.

Cervantesin romaanin suosio maailman kansanjoukkojen keskuudessa syntyy siitä musertavasta myötätunnosta, jota sen sankaripari lukijoissa aiheuttaa. Kun Legioonateatteri asentaa Cervantesin myötätuntomoottorin Halla-ahoon ja Hakkaraiseen, se tekee hirmuisen ihmiskokeen. Tikan tekemä näyttämön Halla-aho synnyttää meissä myötätuntoa. Voisimmeko siis tuntea samaa myös eduskunnan ja oikeistolaisten järjestöjen Halla-ahoa kohtaan?

Näyttämön Halla-Aho ja Hakkarainen eivät ole kansanedustajien näköiskuvia. Keksintö on joka tapauksessa hauska. Johdattelu näköistarkistuksiin ei kuulu teatterin tärkeimpiin tehtäviin.

Herrat ja kansa

"Kansa" on harvinaisen arveluttava sana. Legioonateatteri rehabilitoi kansaa tuomalla sen katsomoonsa ja näyttämölleen. Huomamme, että samoin kuin herroissa ei välttämättä ole mitään vihattavaa, ei meissä kansan ihmisissäkään ole välttämättä aina mitään ihailtavaa. Seppälä osoittaa vahvalla kansanhuumorin tajullaan, että olemme suunnattoman lahjakasta väkeä. Valitettavasti vain käy ilmi, että myös melkoinen osa maailman pahuudesta on meistä kansan ihmisistä peräisin.

Legioonan työpajassa suuri piiritanssin mylläkkä pyörittää dialogien sarjaa, jossa kansan uskalias ja osuva sana juhlii yhä uusia voittoja. Dokumentaarinen monologi keskeyttää fiktiivisten dialogien sarjan silloin tällöin tylysti.

Tarmokkaasti näyttelevästä Nina Koivukankaasta näkee, että hän on nyt juuri siellä, missä hänen pitää olla ja että hän tekee täsmälleen sitä, mitä hänen pitää tehdä. Koivukangas kertoo, miten hän joutui 17-vuotiaana joukkoraiskauksen uhriksi. Raiskaajat olivat arabeja.

Rasistit valittavat alituiseen julkisuudessa, että ulkomaalaisten pahoista teoista ei puhuta maassamme mitään. He ovat väärässä. Ainakin Legioonateatterissa puhutaan. Naisen sukupuolielimien silpomista koskeva kuvaelma herättää voimatonta kuvotusta. Tosin dokumenttimonologi huomauttaa siinä sivussa, että suomalaisetkin voivat olla aika oksettavia vaikkapa silloin, kun kuuluvat natsijärjestöihin ja uhkailevat tummaihoisten lasten äitejä arjalaisilla joukkoraiskauksilla.

Mutta aivan varmasti arabit tekevät kaikenlaista kamalaa. Samaan syyllistyvät juutalaiset, mestitsit ja norjalaiset. Ehkä jopa romanit ja ruotsalaiset! Mutta aika höhlää on syyttää raiskauksista sellaisia arabeja, jotka eivät raiskaa tai ampumisesta sellaisia norjalaisia, jotka eivät ammu. On surullista ratsastaa itse keksityillä aiheettomilla peloilla, kun aiheellisiakin on olemassa riittävästi.