Opettaja-lehti: Vihaa lähimmäistäsi

Opettaja-lehti: Vihaa lähimmäistäsi 4.11.2011

Vihapuhe on syksyn sanoja. Äidinkielen opettajien liiton puheenjohtaja Minna Harmanen kertoi Helsingin Sanomissa 2.8., että opettajat törmäävät melko usein työssään vihapuheeseen. Oppilaat saattavat arvostella teksteissään Harmasen mukaan ankarin sanoin esimerkiksi etnisiä vähemmistöjä.

Vihapuhetta on tietysti ollut maailman sivu. Nyt vihapuheesta näyttää tulleen aiempaa näkyvämpää ja myös sallitumpaa. Muistelen lukeneeni jostain, että suomalaisten kevyen musiikin kappaleiden sanoituksissa yleisin verbi ei enää ole ’rakastaa’ vaan ’vihata’.

Olen vaatimattomalta osaltani yrittänyt kantaa korteni vihapuheen vastaiseen kekoon.

Uudessa esipuheessa kymmenen vuotta sitten ilmestyneeseen Syyskuun yhdennentoista merkitys -kirjaan kirjoitin: ”Jos Oslon tragedian toistuminen halutaan estää, kaikenlainen äärioikeistolainen vihanlietsonta on syytä torjua yhteisvoimin.” Sekä vuonna 2001 ilmestynyt kirja että uusi esipuhe ovat luettavissa osoitteessa www.vastapaino.fi.

Uuden Suomen verkkolehden haastattelussa 14.9. korostin, että ”hommalaisia vastaan täytyy esittää vakavia vastaväitteitä”. Muutamassa tunnissa lehden keskustelupalstalle ilmestyi lukuisia vihaviestejä, joissa minua tituleerattiin ”neekerimunan lutkuttajaksi”, ”stalinistiksi” ja ”natsiksi”. Tampereen yliopiston rehtoria kehotettiin erottamaan minut tehtävistäni.

Vihapuheen levittäjät väittävät, että termiä vihapuhe ei voi määritellä. Jätän esimerkit pois, mutta tiedätte kyllä, mistä ne löysin. He ovat väärässä. Hyvän määritelmän vihapuheesta esitti filosofi Panu Raatikainen Fifi-verkkolehdessä:

”Vihapuhe on Euroopan neuvoston ministerikomitean mukaan sellaista ilmaisua, jolla levitetään, yllytetään, edistetään tai oikeutetaan rotuviha, muukalaisviha, antisemitismi tai muunlainen viha, joka perustuu suvaitsemattomuuteen. Vihapuhe on sellaista puhetta, jossa kansanryhmää halvennetaan tai uhkaillaan rodun, ihonvärin, kansallisuuden, uskonnon, seksuaalisen suuntautumisen tai muun senkaltaisen ominaisuuden pohjalta. Vihapuhe on puhetta, joka lietsoo väkivaltaa tai yllyttää syrjivään toimintaan jotain ihmisryhmää kohtaan; se yllyttää ns. “viharikoksiin”. Suomen rikoslaissa vihapuhe tunnetaan kiihottamisena kansanryhmää vastaan.”

Vuoden 2004 hyväksytyissä opetussuunnitelman perusteissa todetaan: ”Perusopetuksen arvopohjana ovat ihmisoikeudet, tasa-arvo, demokratia, luonnon monimuotoisuuden ja ympäristön elinkelpoisuuden säilyttäminen sekä monikulttuurisuuden hyväksyminen. Perusopetus edistää yhteisöllisyyttä, vastuullisuutta sekä yksilön oikeuksien ja vapauksien kunnioittamista.” Vihapuhe ei tähän arvopohjaan tietenkään sovi.

Vihapuheeseen tarvitaan tilaisuus ja motiivi. Internet tarjoaa tietenkin uusia tilaisuuksia. Vihapuheen ymmärtämiseksi, mikä ei tietenkään tarkoita sen hyväksymistä, ei kuitenkaan kannata tuijottaa vain tätä välinettä. On pohdittava myös motiiveja.

Mistä vihapuhe kumpuaa? ”Vääränlaisiin” maahanmuuttajiin kohdistuva vihapuhe kumpuaa tietysti muukalaispelosta. Vihapuheen leviämisen ymmärtämiseksi on kuitenkin syytä miettiä myös muita motiiveja.

Vihapuheen lisääntymistä näyttää saattelevan se, että elämme minujen aikaa. Tavistumisen myötä me ollaan sankareita kaikki, kun oikein silmin katsotaan. Yhden esimerkin ottaakseni: Vuoden 2002 seurakuntavaaleissa evankelisluterilainen kirkko aktivoi jäseniään uurnille tunnuksella ”Sinä olet tärkeä”. Ei siis ”Jumala on tärkeä”, ”Jeesus on tärkeä” tai ”Lähimmäinen on tärkeä”. Jos keskeinen yhteisvastuuta yhteiskunnassa korostava taho lähti mukaan, kuinka sitten muut voisivat olla immuuneja minäpuheelle?

Minäpuhetta lietsoo kaikenlainen ihmisten puhutteleminen kuluttajina, jotka ovat omien valintojensa herroja. Kun emme sitten kuitenkaan ole kaikissa asioissa oman elämämme ohjaksissa, tämä voi tuottaa myös katkeruutta. Minunhan piti olla sankari eikä luuseri!

Toinen vihapuhetta edesauttava ilmiö saattaa olla tunteiden korostaminen mediassa. Erilaisten tositelevisio-ohjelmien varsinaisia rahaotoksia (money shot) ovat ne, joissa osanottajat eivät kykene peittelemään kyyneleitään. Näinä keinotekoisuuden aikoina on vielä jotain autenttista: tunteet! Vihaan, siis olen.

Kun erilaisuus ei näkyvissä olevassa tulevaisuudessa Suomessakaan vähene, on vihapuheelle jo kansallisen itsesuojelun nimissä saatava nollatoleranssi. Kasvattajille tämä on tietysti aivan erityinen haaste. Yksi lähtökohta voisi olla sen pohtiminen yhdessä nousevan polven kanssa, onko ihmiselämän peruspronomini ”minä” vaiko sittenkin kenties ”me”.