Turun Ylioppilaslehti: Liberaali kirkon isä

Turun Ylioppilaslehti: Liberaali kirkon isä 14.10.2010

Mikaelin seurakunnan kirkkoherran Jouni Lehikoisen mielestä kansoilla on rajat, mutta ihmisyydellä ei.

Kolme vuotta sitten Mikaelin kirkon oveen koputti apua pyytävä turvapaikanhakija. Maan alla piileskellyt iranilainen nainen oli kuullut, että kirkko voisi auttaa.

”Minulle kerrottiin, että jos nainen palautettaisiin kotimaahansa, hän menettäisi mitä todennäköisimmin henkensä. Pakolaisuus ja turvapaikan haku olivat sijainneet ajatusteni periferiassa, ja yhtäkkiä minä olin osavastuussa tämän vieraan ihmisen tulevaisuudesta”, kirkkoherra Jouni Lehikoinen kertoo.

Lehikoisen arvomaailma ja oma uskonnollinen vakaumus joutuivat nopeasti tarkasteluun. Miten pitäisi toimia?

Uskon kultalusikka ei ole periytynyt Lehikoisen suvussa isältä pojalle. Työläisperheen kasvatti löysi kutsumuksensa 16-vuotiaana pari vuotta rippikoulun jälkeen. Uskonnollisen heräämisen saattelemana Lehikoinen päätti lähteä kirkolliselle uralle. Papin ammatissa kiehtoi sen ihmisläheisyys. ”Koin, että kirkon sisällä pappina pystyy parhaalla tavalla kohtaamaan erilaisia ihmisiä.”

Lehikoinen erottuu peruspapista monella tavalla. Hän on herättänyt huomiota esimerkiksi viemällä papit baanalle, eli jalkautumalla kollegoineen turkulaisten juottoloiden pöytiin. Vapaa-aikansa liberaali kirkonmies käyttää autojen ja mopojen rassaamiseen ja penkkiurheiluun.
Jääkiekon ohella häntä kiinnostaa kuitenkin myös ulkomaalaisten mummojen kohtalo.

Vastuu kuuluu kaikille

Kolmessa vuodessa turvapaikanhakijoiden yhteydenotot Mikaelin seurakuntaan ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti, eikä Lehikoinen osaa enää arvioida autettavien määrää. Kuukaudessa seurakuntaan saattaa tulla jopa 15 uutta avunpyyntöä. Se on yhden seurakunnan hoidettavaksi liikaa.

Osa turvapaikanhakijoista joudutaan ohjaamaan muihin seurakuntiin. Suomen sisällä eri kirkkojen käytännöt vaihtelevat kuitenkin rajusti. Osassa pakolaisia autetaan, osassa ei. ”Vastuu kuuluisi kaikille, mutta sitä ei jostain syystä uskalleta ottaa. On tietenkin helpompaa sanoa kiitos ei”, Lehikoinen sanoo.

Mikaelin seurakunnassa on turvapaikanhakijoihin erikoistunut ryhmä, johon kuuluu diakoniatyöntekijöitä ja muutama vapaaehtoinen maallikko. Päätökset tekee kuitenkin viime kädessä kirkkoherra itse.

Turvapaikanhakijoiden kanssa toimiminen tarkoittaa luonnollisesti useita viranomaiskontakteja. Kirkon ohjeiden mukaan seurakunta on velvollinen ilmoittamaan viranomaisille turvapaikanhakijoista. Kun Mikaelin kirkko ottaa turvapaikanhakijan suojiinsa, kerrotaan asiasta poliisille mahdollisimman pian, jottei ilmaan jäisi minkäänlaisia väärinkäsityksiä.

Ulkomaalaispoliisin kanssa suhde onkin kolmessa vuodessa kehittynyt alun jäykkyydestä myönteisemmäksi.

Kirkko ei halua kävellä lain yli, vaikka Raamatussa sanotaan, että viime kädessä Jumalan laki menee ihmisen päättämän lain ohitse. Lehikoisen mielestä auttamisen täytyy olla avointa.

”On turha lähteä kikkailemaan lain ja uskonnon välillä. Mitä enemmän asioita tehdään salassa ja piilossa, sitä vaikeampia ne ovat”, Lehikoinen sanoo.

Poliisi on luvannut seurakunnalle, ettei turvapaikasta haeta ketään väkisin. Kun kaikki voitava on tehty, kirkkokin nostaa kätensä pystyyn. Ketään ei piilotella viranomaisilta kirkon seinien sisällä.
Kirkonmieheksi Lehikoinen puolustelee toimintaansa yllättävän humanistisilla arvoilla.

”Kansoilla on olemassa rajat, mutta ihmisillä ja ihmisyydellä ei. Ihan samanlaisia ihmisiä löytyy Iranista, Afrikasta, kaikkialta maailmasta. Me suomalaiset emme aina tajua, ettei vieraiden auttaminen ole meiltä mitenkään pois.”

Epäinhimillinen turvapaikkapolitiikka

Lehikoisen mielestä turvapaikkalakia tulkitaan Suomessa epäinhimillisesti ja käännytyspäätöksiä tehdään epäselvin kriteerein. Joku henkensä kaupalla apua tarvitseva jää eittämättä ulkopuolelle.

”Monet turvapaikanhakijat joutuvat odottamaan päätökseen johtavaa haastattelua jopa kaksi vuotta, ja kun se lopulta koittaa, pitäisi virkailija vakuuttaa 20 minuutissa.”

Suurimmaksi epäkohdaksi nykyisessä turvapaikkapolitiikassa Lehikoinen nimeää vuonna 1990 allekirjoitetun Dublin-sopimuksen. Sopimuksen pääperiaate on, että turvapaikanhakijan on haettava turvapaikkaa ensimmäisestä YK:n pakolaissopimuksen allekirjoittamasta maasta, jossa hänen on mahdollisuus ottaa yhteyttä viranomaisiin.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pakolaiset palautetaan aina siihen maahan, jossa he ovat pyytäneet apua ensimmäistä kertaa. Useimmiten tämä maa on Kreikka tai Italia. ”Molemmissa maissa on täysi kaaos turvapaikanhakijoiden suhteen, eikä heitä välttämättä kohdella inhimillisellä tavalla”, Lehikoinen sanoo.

Valtioiden välillä päätökset saattavat vaihdella paljonkin. Lehikoinen tietää tapauksen, jossa albaanipoliisille ei myönnetty Suomesta turvapaikkaa, mutta tämän entinen autonkuljettaja sai turvapaikan Belgiasta. ”Eri maiden virkamiesten välillä on toisinaan jopa ironiaa lähenteleviä eroavaisuuksia.”

Suomen kirkko on joutunut kohtaamaan turvapaikkapolitiikan epäkohdat vasta viime vuosina. Muualla Euroopassa pakolaisongelmat ovat olleet arkipäivää jo paljon kauemmin. Esimerkiksi Saksassa käytäntöjä on koeteltu jo parinkymmenen vuoden ajan.

Lehikoinen vieraili pari vuotta sitten Saksan kirkon turvapaikka-auttamisen 25-vuotisjuhlissa. ”Maan hallituksen korkeimmat virkamiehet pitivät juhlissa kiitospuheita siitä, miten kirkko on omalta tehnyt erittäin hyvää työtä pakolaisten suhteen. Suomessa tällaiseen tilanteeseen on vielä pitkä matka.”

Saksassa tilanne on muutenkin erilainen. Turvapaikanhakijoille on rakennettu kirkkoihin omat asuintilat. Vierailullaan Lehikoinen tapasi turkkilaisen miehen, joka oli asunut kirkossa jo seitsemän vuotta. Kirkosta on tullut osa turvapaikkakoneistoa.

Yhdysvalloissa puolestaan on toiminut 1980-luvulta alkaen Sanctuary Movement -niminen foorumi, jossa kirkkokunnat auttavat Meksikosta tulleita pakolaisia.

Suomessa kukaan ei odota rajalla Jeesuksen nimessä pakettiauton kanssa. Ainakaan vielä.

Kiitos painaa kritiikkiä enemmän

Mikaelin seurakunta on kolmessa vuodessa profiloitunut niin sanotuksi auttaja-kirkoksi. Kaikkia Lehikoisen pakolaishyysäys ei kuitenkaan aina miellytä.

Suurin kritiikki tuntuu tulevan monesti kirkon sisältä. ”Ihmiset eivät ymmärrä, että lähimmäisenrakkaus koskee myös niitä kaukaisimpia lähimmäisiä. Kirkossa on helppo saarnata lähimmäisenrakkaudesta, mutta sama ei päde todelliseen uskonkoetukseen kirkon seinien ulkopuolella”

Osa kritiikistä on aggressiivista. Mikaelin kirkon seinään on muun muassa teipattu julisteita, joissa turbaanipäiset miehet leikkaavat naiselta kurkkua auki.

Stereotypiat ovat Lehikoisen mielestä surullisia ja vääristyneitä. Erilaisuus pelottaa ja sitä on helppo syyttää. ”On totta, että jotkut ulkomaalaistaustaiset syyllistyvät Suomessa asuessaan rikoksiin. Kyse on kuitenkin vain pienestä marginaaliryhmästä”, hän muistuttaa.

Osa kritisoijista taas kokee, että kirkko ylittää oikeutensa kyseenalaistaessaan Suomen lainsäädännön. Monet saattavat jopa ajatella, että kirkko yrittää asettua lain yläpuolelle piilottelemalla turvapaikanhakijoita kirkon seinien suojissa.

Rehellisimmät toisinajattelijat tulevat kertomaan mielipiteensä kasvotusten.
Palautetta tulee kuitenkin myös nimettömien puhelinsoittojen tai kirjeiden muodossa. Erään lehtihaastattelun jälkeen Lehikoinen sai katkeran tilityskirjeen, jossa sanottiin: ”tekisit kaikille palveluksen, jos ampuisit itsesi ja sitä ennen pyytäisit anteeksi toimintaa, jota olet harjoittanut.”

Lehikoinen suhtautuu uhkailuihin ja haista paska -mentaliteettiin yllättävän suopeasti. ”Jokaisella on oikeus sanoa mielipiteensä, ja vastakkainen palaute kuuluu luonnollisena osana tähän pakettiin. Itse autettavilta saan niin suurta kiitosta, että se painaa vaakakupissa enemmän kuin kritiikki ja siitä murehtiminen.”

Kirkosta politiikkaan

Jokaista turvapaikanhakijaa ei odota kotimaassaan kuolema. Osa heistä tulee Suomeen paremman elämän toivossa, vaikka asiat olisivat kotimaassakin suhteellisen hyvin. Lehikoinen myöntää, että joukosta löytyy myös keinottelijoita. Kahdessa tapauksessa Mikaelin seurakunnan hyväuskoisuutta on käytetty hyväksi. Kirkon on kuitenkin pakko uskaltaa luottaa turvapaikan hakijan tarinaan.

”Järjestelmää pitäisi yrittää kehittää siihen suuntaan, ettei kuka tahansa voisi tipahtaa valtion sosiaaliturvaan. Niin sanottujen kullankaivajien palautusta Suomesta voisi jopa nopeuttaa. Kaikkien etu on se, että ne, joilla on todellinen hädän ja avun tarve, sen myös saavat.”

Lehikoinen on ollut kolmen vuoden aikana useaan otteeseen julkisuudessa keskustelemassa turvapaikkapolitiikasta. Pitkät jonot ja resurssipula eivät kuitenkaan helpotu pelkästään hyvällä tahdolla.

Lehikoinen on toiminut Paimion kaupunginhallituksessa vuodesta 2004 ja oli ehdokkaana arkkipiispavaaleissa. Ensi huhtikuussa käytäviin eduskuntavaaleihin Lehikoinen ponnistaa sitoutumattomana Keskustan riveistä. ”En halua sitoa itseäni mihinkään puolueeseen. Keskusta pyysi minua ensimmäisenä mukaan vaaleihin, ja koen puolueen elävän yhteiskunnan muutoksen keskellä.”

Lehikoinen on vaikuttanut ruohonjuuritasolla jo niin kauan, että uskoo pystyvänsä tekemään hyvää työtä myös valtakunnanpolitiikassa. Hänen vaaliteemansa asettuvat pitkälti inhimillisyyden ympärille.

Jääkö kirkollinen ura siis kokonaan taakse?

”Pappi on aina pappi. Jos minut valitaan eduskuntaan, jään mitä todennäköisemmin virkavapaalle. Tulevaisuudesta en osaa sen kummemmin vielä sanoa”, Lehikoinen sanoo mystisesti.