Li Andersson: Epäjohdonmukaisen maahanmuuttopolitiikan maa

Li Andersson: Epäjohdonmukaisen maahanmuuttopolitiikan maa (blogi) 17.5.2015

Keskiviikkona 13.5. julkaistiin Suomen tulevan oikeistokonservatiivihallituksen hallitusneuvottelujen kolmen työryhmän tuotoksia. EU-, maahanmuutto- ja ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa käsiteltävät työryhmät aloittivat työnsä ensimmäisinä, mikä kielii näiden aihepiirien poliittisesta painoarvosta kyseisille puolueille. Maahanmuuttopoliittisen työryhmän linjapaperi herätti näistä etukäteen eniten jännitystä. Vaikka vaalitenttien puheenaiheet käsittelivät ennen kaikkea taloutta, työllisyyttä, koulutusta ja ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, keskittyi perussuomalaisten oma vaalikampanja voimakkaasti maahanmuuttoon. Puolueen tv-mainoksissa kehotettiin dramaattisen musiikin säestämänä äänestämään suomalaisten puolesta. Toinen selvästi esille nostettu uhkakuva oli EU.

Perussuomalaiset jättäydyttyä viime kaudella oppositioon, puolueen kannattajat odottavat puoluelta nyt osallistumista hallitukseen. Samalla perussuomalaisten poliittisen johdon on osoitettava äänestäjille, että puolue kykenee saamaan aikaan muutoksia heille keskeisissä poliittisissa kysymyksissä. Maahanmuuttopoliittisen neuvotteluryhmän johtoon nimitettiin perussuomalaisten nuivaan osastoon kuuluva Juho Eerola. Eerola oli yksi niistä, jotka syyttivät allekirjoittanutta Jyväskylän puutoksen lavastamisesta, ja silloin kehotti patriootteja Facebooksivullaan seuraavasti “Älkää seuraavan kerran näyttäkö ‘patriooteilta’, kun pyritte tuollaiseen tilaisuuteen sisään. Älkää myöskään menkö ryhmässä, vaan muina miehinä muiden joukossa.”

Työryhmän paperin tultua julki keskiviikkona, moni poliitikko ja päätoimittaja kiirehti kiittämään siitä, että heikennyksiä oli torjuttu. Päivi Räsänen kommentoi Helsingin Sanomille, että Perussuomalaiset “pettivät maahanmuuttoasioihin liittyneet vaalilupauksensa hallitusneuvotteluissa”. Paavo Arhinmäki kommentoi omassa blogauksessaan kirjausta siitä, että kiintiöpakolaisten määrä pidetään ainakin viime vuosien tasolla sekä kirjausta siitä, että kotouttamiseen osoitetaan lisää resursseja. Arhinmäki piti näitä myönteisiä kirjauksia osoituksina siitä, että perussuomalaiset epäonnistuivat kahdessa keskeisimmissä tavoitteissaan: kiintiöpakolaisten määrän vähentämisessä sekä maahanmuuttoon liittyvien kustannusten vähentämisessä.

Mielenkiintoista kyllä, myös perussuomalaisten Jussi Halla-aho oli työryhmän paperiin tyytyväinen. Omassa blogikirjoituksessaan hallitusneuvotteluiden välitilinpäätöksestä Halla-aho käy ensin läpi politiikan itsestäänselviä pelisääntöjä, eli niitä, että mikään puolue ei voi saada kaikki vaatimuksiaan läpi. Tämän jälkeen hän käy läpi paperin keskeisiä kirjauksia ja päätyy johtopäätökseen, jonka mukaan paperi on “suunnilleen niin hyvä kuin näillä poliittisilla pelimerkeillä on saatavissa” ja että “se tarjoaa seuraavien neljän vuoden aikana hyvät puitteet perussuomalaisten maahanmuuttopoliittisen ohjelman edistämiselle hallituksesta käsin”.

Mitä näistä vaihtelevista tulkinnoista pitäisi päätellä?

Suomalaisesta maahanmuuttopolitiikasta on tullut outo taistelu erilaisista symbolisista tavoitteista. Perussuomalaiset laittavat kaiken tarmonsa Suomen 1050 hengen suuruisen pakolaiskiintiön vähentämiseen. Vertailukohteena voisi mainita Suomen 272 000 työtöntä tai 250 000 pelkän perusturvan varassa elävää.

Vihreät ja vasemmistoliittolaiset ovat yhdessä joidenkin liberaalien oikeistolaisten kanssa ajaneet voimakkaasti erillislailla paperittomien ihmisten oikeutta terveydenhuoltoon. Universaalin, ilman kohtuuttomia asiakasmaksuja toteutuvan terveydenhuollon totutumisen takaaminen olisi toki tärkeää, mutta vähintään yhtä tärkeää olisi ollut torpata Päivi Räsäsen viime kaudella läpi ajama lakihanke vapaaehtoisesta paluusta. Uusi laki lisää paperittomuutta ja heikentää turvapaikanhakijoiden oikeuksia.

Niin sanotun vapaaehtoisen paluun vakiinnuttamiseksi ulkomaalaislakiin tehtyjen muutosten seurauksena kielteisen päätöksen saaneilta turvapaikanhakijoilta, joita Suomi ei kuitenkaan lähtömaiden vaarallisen tilanteen takia kykene kansainvälisen oikeuden nojalla palauttamaan, viedään oikeus tilapäiseen oleskelulupaan ja sitä kautta myös peruspalveluihin. Käytännössä kyse on siis siitä, että tehdään oleskelu laillisesti mahdottomaksi ihmisille, jotka eivät ole saaneet turvapaikkaa mutta jotka eivät myöskään pysty palaamaan kotiin. Siirtolaisten parissa työskentelevä Vapaa liikkuvuus-verkosto arvioi syyskuun tiedotteessaan lakimuutoksen lisäävän merkittävästi paperittomuutta eli oikeudettomien siirtolaisten määrää Suomessa. Keskeiset ihmisoikeustoimijat, kuten Amnesty ja Pakolaisneuvonta vastustivat myös lakimuutoksia.

Monet iloitsevat myös hallituksen työpaperin linjauksesta kiintiöpakolaisten määrän pitämisestä vähintään viime vuosien tasolla. Tämä linjaus onkin hieno asia, mutta harva ilakoivista on kommentoinut tulevien hallituspuolueiden samaan aikaan tekemää linjausta siitä, että Suomi hyväksyy vain vapaaehtoisuuteen pohjautuvan järjestelmän turvanpaikanhakijoita koskevan vastuun jakamisesta tasaisemmin eri EU-maiden välillä. Kyse on EU:n tavasta reagoida unionin nykyisen turvapaikkajärjestelmän ongelmiin: Välimeren ylityksissä hukkuu joka vuosi tuhansia ihmisiä, jotka pakenevat konfliktialueilta Eurooppaan henkensä edestä ja paremman tulevaisuuden toivossa. Unionin eteläiset maat eivät pysty vastaamaan suuren turvapaikkahakijamäärään asianmukaisella tavalla.

Niin sanottu Dublin-järjestelmä tarkoittaa sitä, että maa jossa turvanpaikanhakija ensimmäiseksi rekisteröidään, on velvoitettu käsittelemään turvapaikkahakemusta. Järjestelmä kuormittaa unionin rajamaista erityisesti Kreikkaa, Italiaa ja Espanjaa, ja on myös johtanut todella kalliiseen järjestelyyn, jossa ihmisiä siirrellään jatkuvasti Pohjois-Euroopasta takaisin etelään. Ongelmien ratkaisemiseksi EU:ssa on keskusteltu velvoittavista kiintiöistä tapana jakaa vastuuta oikeudenmukaisemmin EU-maiden välillä. Tätä Suomi vastustaa, tukien siten nykyistä, jatkuviin ihmisoikeusloukkauksiin ja tuhansien ihmisten kuolemiin johtavaa politiikkaa.

Vaikka työpaperissa on mukana myös myönteinen linjaus lisäpanostuksista kotouttamiseen, löytyy siitä toinen linjaus, joka potentiaalisesti voi vaikeuttaa kotoutumista merkittävästi monen perheen kohdalla. Halla-aho nostaa omassa kirjoituksessaan esille kirjauksen, joka hänen mukaansa on paperin tärkein. Työpaperin mukaan “Perheenyhdistämisen kriteereitä tarkennetaan EU:n perheenyhdistämisdirektiivin mukaisesti”. Halla-ahon mukaan tämä antaa mahdollisuuksia merkittäviin tiukennuksiin Suomen nykyisiin perheenyhdistämiskäytäntöihin (joita jo on tiukennettu viime vuosina). Tulorajat ovat jo tällä hetkellä sellaisella tasolla, että kaikilla ei ole perheenyhdistämiseen mahdollisuutta. Vuonna 2014 Suomeen EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta muuttaneista 21 930 hengestä 8609 muutti perhesiteen perusteella, joten määrällisesti kyse on merkittävästä ryhmästä. Oman perheen eli puolison ja/tai lasten läsnäolo on todettu olevan yksi merkittävimmistä kotoutumista edistävistä tekijöistä.

Tämän lisäksi paperissa linjataan lukukausimaksujen mahdollistamisesta EU- ja ETA-maiden ulkopuolisille opiskelijoille sekä tarveharkinnan säilyttämisestä.

Ennen kaikkea ohjelmassa vahvistetaan perussuomalaisten maahanmuuttopoliittista analyysia, tosin tällä kertaa Suomen tulevan hallituksen, ei vain yksittäisen maahanmuuttovastaisen puolueen, kantana. Lähes surkuhupaisella tavalla tätä kuvastaa kirjaus siitä, että hallitus kannustaa “avoimeen maahanmuuttokeskusteluun, mutta rasismia ei suvaita”. Lauseesta on muodostunut osa perussuomalaisten historiaa. Perussuomalaisten nuiva siipi on toistuvasti pyrkinyt väittämään, että maahanmuutosta ei saisi tällä hetkellä puhua.

Sinänsä voi kyllä argumentoida, että työpaperin kirjaukset lähinnä ovat jatkumoa Suomen jo erittäin tiukalle maahanmuuttopoliittiselle linjalle. Silti on huomion arvoista, että Suomessa on tuotettu tällainen paperi, jossa toistuu näkemys siitä, että taloudellisesti “tuottavat” yksilöt priorisoidaan ja heitä arvostetaan, mutta muita ihmisiä ei. Ohjelman kirjaus siitä, että laaditaan riippumaton selvitys maahanmuuton kustannuksista kuvaa hyvin sitä, miten koko aihetta käsitellään vain taloudellisen hyödyn kautta.

Tässä poliittisessa tilanteessa tämä paperi voidaan nähdä “status quon” voittona. Tällaisenaan linjaukset ovat kuitenkin kaukana oikeusperustaisesta pakolais- ja turvapaikkapolitiikasta. Ihmisoikeuksia ei paperissa mainita sanallakaan. Siirtolaisten oikeuksien parantamiseksi sekä EU:n maahanmuuttopolitiikan uudistamiseksi riittää edelleen työtä.