HS: Raiskaustilastoja ei pidä käyttää leimaamiseen

Helsingin Sanomat: Päivi Honkatukia: Raiskaustilastoja ei pidä käyttää leimaamiseen 4.12.2015

Turvapaikanhakijoiden tekemiä raiskausrikoksia koskevassa keskustelussa on siteerattu paljon Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin tutkimuksen lukuja poliisin tietoon tulleista seksuaalirikoksista.

Tutkimuksen mukaan joidenkin vähemmistöryhmien riski syyllistyä raiskaukseen on jopa 17-kertainen kantasuomalaisiin verrattuna. Tutkimuksessa luvun todetaan kuitenkin pienenevän vakioitaessa rikoksentekijöiden taustoista saatavia tietoja, joita ovat esimerkiksi ikä ja tulotaso. Riskikertoimet olisivat todennäköisesti vieläkin pienemmät, jos rekisteriaineisto olisi sallinut useampien tietojen vakioimisen.

Lukujen avulla keskustelussa luodaan mielikuvaa joidenkin ryhmien ”taipumuksesta” raiskauksiin. Näissä kannanotoissa kuitenkin unohdetaan tutkimusraportin esipuheessakin todettu asia: missään tutkitussa väestöryhmässä valtaenemmistö ei ole koskaan syyllistynyt näihin tai muihinkaan rikoksiin.

Tilastotietoihin nojaavassa keskustelussa sivuutetaan helposti myös se tosiseikka, että poliisin tietoon tulee vain murto-osa seksuaalirikoksista. Näin on siitä huolimatta, että viime vuosina rikosilmoitusten määrä on ollut kasvussa: tätä nykyä poliisin tietoon tulee vuosittain noin tuhat raiskausrikosta.

Seksuaalirikoksen uhriksi joutuminen herättää yhä häpeän tunteita, ja monet pitävät tapahtuneen omana tietonaan. Vielä suurempi kynnys on ilmoittaa asiasta poliisille. Suomessa tehtyjen naisuhritutkimuksen mukaan alle kymmenen prosenttia seksuaalisesta väkivallasta tulee poliisin tietoon.

Kun piilorikollisuus on näin suurta, poliisille ilmoitettujen tapausten perusteella ei ole mieltä tehdä pitkälle vietyjä johtopäätöksiä rikosten todellisesta määrästä tai luonteesta. Ilmoitukset kertovat enemmän rikosten uhrien halusta ja kyvystä tehdä rikosilmoitus. Tuttujen ja läheisten tekemästä väkivallasta ei helposti ilmoiteta viranomaisille, mutta myös tuntemattomien tekoihin voi liittyä uhria syyllistäviä piirteitä, jotka vähentävät uhrin halua kertoa asiasta.

Toisaalta uhrit saattavat ilmoittaa helpommin joihinkin ryhmiin – kuten ”ulkomaalaisiin” – luokiteltujen tekemistä seksuaalirikoksista, koska arvioivat saavansa näissä tapauksissa oikeudenmukaista kohtelua. Näin on etenkin, jos julkinen keskustelu nostaa tällaiset seksuaalirikokset erityisen huolen kohteeksi.

Tilastojen käyttö julkisessa keskustelussa vaikuttaa siis ajoittain tarkoitushakuiselta. Lisäksi turvapaikanhakijoiden tekemien seksuaalirikosten syitä haetaan usein heidän etnisistä, uskonnollisista tai kulttuurisista taustoistaan. Tällaiset selitykset ovat vahvoja yksinkertaistuksia, eivätkä ne tavoita raiskauksiin syyllistyneiden elämänkulkua.

Julkisuudessa olleiden tietojen perusteella ainakin osa viime aikojen raiskauksista epäillyistä on nuoria poikia, jotka ovat tulleet Suomeen ilman perhettään. Tekojen taustalla voi olla monenlaisia seikkoja, kuten traumaattisia kokemuksia, irrallisuutta, turhautumista tai lähipiirin ohjauksen ja sosiaalisen kontrollin puutetta. Tällaisessa ryhmässä toteutuu kriminologisen ja nuorisotutkimuksen havainto siitä, että rikosten tekeminen ja niiden uhriksi joutuminen ovat usein samojen henkilöiden kokemuksia.

Jokainen seksuaalirikos on tuomittava, ja kaikkien rikosten asianmukainen käsittely rikosoikeusjärjestelmässä on tärkeää. Syvällinen ymmärrys tekojen taustoista voisi kuitenkin auttaa tällaisten rikosten ennaltaehkäisyssä.

On hyvä, että seksuaalirikoksista keskustellaan nyt julkisesti ja että muun muassa seksuaalikasvatuksen mahdollisuuksia ennaltaehkäisyssä korostetaan. Huomion pitäisi kuitenkin kohdistua moniulotteiseen ilmiöön kokonaisuudessaan.

On keskusteltava myös kantaväestön tekemistä raiskauksista sekä uhrien tukemisesta, jotta he voisivat selviytyä järkyttävästä tapahtumasta parhaalla mahdollisella tavalla. Tätä ei edesauta joidenkin ihmisryhmien leimaaminen eikä se, että uhreille tarkoitettuihin tukipalveluihin ei ole nyt tarpeeksi resursseja.

Yleistävällä puheella voi olla monia kielteisiä seurauksia leimattujen ihmisryhmien arkielämään. On jo olemassa viitteitä siitä, että vähemmistöihin kuuluvat ihmiset kokevat turvattomuutta ja jopa väkivallalla uhkaamista heitä syyllistävän julkisen keskustelun vuoksi.