Länsi-Uusimaa: Vähäväkiset

Länsi-Uusimaa: Paula Nordström: Vähäväkiset 24.6.2010

Kaupunginvaltuusto kävi toukokuisessa seminaarissaan läpi mittavan palveluverkkoselvityksen. Ryhmät antoivat kannanottonsa siihen, jotta virkamiehet voivat jatkaa valmistelua syksyn seminaaria varten.

Eniten sekä valtuutettuja että kaupungin asukkaita on puhuttanut koulujen tilanne. Pieniä kouluja suunnitellaan suljettavan ja virkamiesten pyrkimys on lopulta saada aikaan ns. kaksisarjaisia alakouluja, joissa kussakin olisi oppilaita noin 250. Ennen toukokuun seminaaria pienten koulujen oppilaiden vanhemmat järjestivät kaupungintalon pihalla mielenosoituksen. ”Kyläkoulu on hyvä koulu”, he huusivat.

Varmasti useimmiten näin on. Kyläkoulu yhdistää seudun asukkaita. Yhteisöllisyys ja naapuriapu toimivat oletettavasti paremmin pienissä kylissä kuin suuremmissa taajamissa. Risto Kilpeläisen tuore väitöskirja kertoo, että pienet kyläkoulut ovat arvokkaita kasvu- ja oppimisympäristöjä ja että niiden parasta antia on eri-ikäisten lasten opettaminen samassa luokassa. Tämä koulii lapsia toimimaan yhdessä ja hyväksymään erilaisuutta. Kyläkoulun valtteihin kuuluvat myös turvallinen ilmapiiri ja se, että kaikki tuntevat toisensa. Tutkimuksen mukaan oppilaiden välistä kiusaamista ja häiriökäyttäytymistä esiintyy vain vähän.

Se, kuinka hyvin koulu toimii, on monien asioiden summa. Minua huolestuttaa ehkä eniten se, ettei kaikkein pienimmillä kouluilla voida järjestää erityisopetusta, joten osa niistä oppilaista, jotka tarvitsevat erityistä tukea, joutuu kulkemaan suuriin kouluihin. Mitä pienempi erityisoppilas on, sitä pelottavammalta isossa koulussa oleminen varmasti tuntuu. Vasta noin sadan oppilaan koulu voi saada oman erityisopettajan. Pienillä kouluilla myös opettajien voi olla hankala saada tarvitsemaansa vertaistukea. Kaikki kivet on käännettävä, kun pohditaan pienten koulujen kohtaloa.

Evakkojen vastaanottamista ei asetettu kyseenalaiseksi.

Toinen asia, mistä kevään mittaan on puhuttu, on pakolaisten vastaanottaminen. Kysymys lienee Lohjan osalta noin 30 irakilaisesta. Se, miten rasistisia mielipiteitä olen saanut kuulla monien korkeastikin koulutettujen ja fiksuina pitämieni ihmisten suusta, on järkyttänyt minua.

Kun Suomi hävisi sodan, asutimme noin 300 000 karjalaisevakkoa. Silloin Suomi oli rutiköyhä. Suurella osalla kansalaisistamme oli hätä ja nälkä. Silti evakkojen vastaanottamista ei asetettu kyseenalaiseksi.

Kauan sitten edesmennyt kummisetäni oli yksi heistä. Yhtäkkiä hän seisoi Helsingin rautatieasemalla yksin pienen reppunsa kanssa, ilman yhtään sukulaista tai ystävää. Niin vain kävi, että hänestä tuli rakennusmestari ja hän ehti tehdä pitkän uran Helsingin kaupungin palveluksessa. Sodasta jääneet sirpaleet olkapäässä aiheuttivat hänelle jatkuvasti suunnattomia kipuja. Niitä leikattiin moneen kertaan pois, mutta silti osa jäi syvälle lihaksiin aiheuttamaan tulehduksia ja tuskia.

Tuontyyppiset vaivat lienevät pieniä niiden pakolaisten keskuudessa, jotka nyt ovat pyrkimässä pois sodan tai poliittisen vainon runtelemista maistaan.

Monet lohjalaiset vetoavat siihen, että kaupungin talous on rempallaan ja omiakin palveluita ollaan karsimassa. Nähdäkseni meillä on kaikki perusasiat erinomaisessa kunnossa. Meillä on varaa valittaa etenkin koirankakoista ja parveketupakoijista.

Pakolaiset eivät pieneen maailmaamme mahdu. He ovat potentiaalisia siivellä eläjiä ja terroristeja. He tulevat ja vievät leivän suustamme, hoitopaikat lapsiltamme, vaatteet päältämme. Niinkö? Muistan joskus jonkun lausuneen: ”Minkä te teette yhdelle näistä pienimmistä, sen te teette minulle”.

On muistettava, ettemme ole karsimassa palveluitamme, vaan järjestämässä niitä uudelleen niin, että kulut ja tuotot saadaan tasapainoon. 30 pakolaista ei tätä kokonaisuutta heilauta puoleen eikä toiseen. Tietenkin pakolaisten kotouttaminen vaatii paljon työtä, jotta he sopeutuisivat ja löytäisivät paikkansa yhteiskunnassamme. Toivon luonnollisesti, että valtio tukee niitä kuntia, jotka tämän tehtävän ottavat vastaan.

Suomen kansa ikääntyy kovalla vauhdilla. Eläkeläisiä on pian paljon enemmän kuin työssäkäyviä. Emme enää kauaa pysty huolehtimaan yhteiskunnallisista tehtävistämme, vaan tarvitsemme etenkin työperäistä maahanmuuttoa parantamaan huoltosuhdettamme. Vallitsevilla asenteilla se ei onnistu.

Kirjoittaja on Lohjan kaupunginvaltuuston II varapuheenjohtaja (vihr).