HS: HS-raati: Ääripäät hallitsevat keskustelua maahanmuutosta

Helsingin Sanomat: HS-raati: Ääripäät hallitsevat keskustelua maahanmuutosta 1.10.2010
HS-raadin vastaukset kysymykseen: Otetaanko maahanmuuttokriitikot Suomessa riittävän vakavasti?

Maahanmuuttoa koskevassa keskustelussa poliitikot ovat antaneet ohjausvallan äänekkäille maahanmuuttokriitikoille, suree päätoimittaja Matti Kalliokoski.

"Aidon kriittisesti maahanmuuttopolitiikkaa tai paremminkin sen puutetta pohtivia on sen sijaan valitettavan vähän."

Kaikkiaan 47 prosenttia HS-raadin vastaajista on sitä mieltä, että maahanmuuttokriitikot otetaan Suomessa riittävän – tai liiankin – vakavasti. 37 prosenttia ajattelee, että kriitikoihin pitäisi suhtautua nykyistä vakavammin.

Monet pitävät termiä "maahanmuuttokriitikko" liian lempeänä kiertoilmaisuna. Tutkija Leena-Maija Rossin mielestä "kriittisyys" on täysin väärä ilmaus, "kun puhutaan äärinationalismista ja jopa rasismin muodoista".

"Maahanmuuttoon liittyvät todelliset ongelmat voi ottaa vakavasti ja ratkaista vain, jos näitä rasisteja ei oteta vakavasti", jyrähtää professori Mikko Lehtonen.

Maahanmuutto ei ole yhteiskunnallisesti tai kansantaloudellisesti merkittävä kysymys, väittää esseisti Antti Nylén. Hänen mielestään muukalaisten "kansainvaelluksista" puhutaan nyt kuin köyhistä sata vuotta sitten.

"Mielessä on suunnaton joukko ihmisiä, jotka eivät osaa eivätkä ymmärrä mitään ja lisääntyvät kuin kanit ja usein vieläpä häiritsevät kunnon ihmisten elämää oudoilla arvoillaan ja epäsosiaalisilla tavoillaan."

Maahanmuuttokeskusteluun vaikuttavat myös psyko- ja sosiaalihistorialliset tekijät, kuten sotatraumat ja muistot evakoista, sanoo professori Aki-Mauri Huhtinen.

Normaali poliittinen dialogi on paras lääke ylilyönteihin, uskoo professori Matti Wiberg.

"Höyrypäät paljastuvat kyllä höyrypäiksi asiallisessa poliittisessa väittelyssä."

Sivistynyt yhteiskunta suvaitsee myös jonkin verran suvaitsemattomuutta, pohtii kuvataiteilija Osmo Rauhala.

"Hysteerinen reagoiminen ylilyönteihin, jollaisia Ruotsissa näkyy olevan, voi jakaa mielipiteet ja toimia rasismin puolesta."

Myös maahanmuuttokritiikin vastustajien pitäisi kuunnella kriitikoita sen sijaan että he julistavat "omaa älyllistä ja siveellistä ylemmyyttään", vaatii historiantutkija Markku Ruotsila.

"Mitä sivistyneemmin ja selkeästi perustellummin maahanmuuttokriitikot pystyvät kantaansa argumentoimaan, sitä vakavammin heitä pitäisi myös kuunnella", sanoo ohjaaja Taru Mäkelä.

Keskustelu on polarisoitunut, sanoo yritysjohtaja Ami Hasan.

"Joko olet sitä mieltä että 'tänne vaan kaikki vapaasti' tai sitten olet 'vastenmielinen rasisti'."

Päätoimittaja Jarmo Papinniemeä ahdistaa asenneilmasto, jossa maahanmuuttoa joko ihannoidaan tai demonisoidaan.

Merkitystä on myös sillä, kuka puhuu, arvioi kirjailija Arno Kotro.

"Esimerkiksi Pekka Haaviston maahanmuuttokriittisiksi luettavat kommentit eivät aiheuta närkästystä, koska hänen taustansa on oikea. Hyvikset saavat sanoa mitä tahansa, pahikset tuomitaan jo ennen kuin avaavat suunsa."

Äänekkäät "uuninpankkopojat" hallitsevat maahanmuuttokritiikkiä ja ääripäihin keskittyvä julkisuus jättää varjoonsa tavallisia perheenisiä ja -äitejä askarruttavat kysymykset, sanoo semiootikko Vaula Norrena. Hänen mielestään "ilman muunmaalaisten mustamaalausta tai paapomista" pitäisi pohtia esimerkiksi sitä, kunnioittavatko kaikki Suomen lakeja.

Perusteltua kritiikkiä ja epäkohdista puhumista ei pidä marginalisoida, varoittaa yliasiamies Antti Arjava. Hänen mielestään lukeneiston ja kansan kuilu on leventynyt: eliitti on pettynyt kansaan, kuten pahimmillaan vuonna 1918.

"On taas tullut hyväksytyksi pilkata kansan syvien rivien oppimattomuutta, tyhmiä ajatuksia ja kirjoitusvirheitä, tai puhua roskaväestä."


HS-raati on kulttuuritoimituksen kokoama yli sadan taiteen, tieteen ja median vaikuttajan joukko.


---

HS-raadin vastaukset kysymykseen: Otetaanko maahanmuuttokriitikot Suomessa riittävän vakavasti?

Alkusyksystä Suomessa on ilmestynyt ainakin neljä maahanmuuttoa ja siihen liittyvää keskustelua käsitelevää kirjaa. Into-kustannus on julkaissut Jussi Förbomin pamfletin "Hallan vaara – merkintöjä maahanmuuton puhetavoista" sekä Markus Himasen ja Jukka Könösen kirjoittaman "Maahanmuuttopoliittisen sanaston". Savukeitaalta on ilmestynyt Ville Hytösen toimittama artikkelikokoelma "Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?" sekä Johnny Knigalta Jera ja Jyri Hännisen teos "Tuhansien aatteiden maa", joka käsittelee vuolaimmin maahanmuuttokriitikoiden keskuudessa elävää ääriajattelua.

Uutuusteosten yleissävy on maahanmuuttomyönteinen, ja niissä arvostellaan kovin sanoin – välillä vihaisesti ja pilkallisestikin – viime vuosina Suomessa pintaan noussutta maahanmuuttokritiikkiä ja sen näkyviä esittäjiä, kuten Jussi Halla-ahoa, Timo Soinia, perussuomalaisia ja aiempaa näkyvämmin maahanmuuttokriittisiksi muuttuneita suuria puolueita. Vain kirjassa "Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?" on maahanmuuttokriitikkojen arvostelijoiden lisäksi mukana myös yksi kirjoitus maahanmuuttokriitikko J. Sakari Hankamäeltä ja toinen essee Halla-ahoa äänestäneeltä Timo Hännikäiseltä.

Kirjat antavat vauhtia maahanmuuttokeskustelulle, jonka on ennakoitu kiihtyvän ensi kevään eduskuntavaalien alla. Maahanmuuttokriittistä asennetta on pidetty yhtenä keskeisenä syynä siihen, että perussuomalaiset ovat nousseet viime kuukausien mielipidetiedusteluissa neljänneksi suosituimmaksi puolueeksi runsaan kymmenen prosentin kannatuksella. Myös perinteisten suurten puolueiden riveistä on kuultu aiempaa selvemmin maahanmuuttokriittisiksi luokiteltavia kannanottoja. Samalla perinteiset puolueet pyrkivät kuitenkin tekemään pesäeroa perussuomalaisiin ja maahanmuuttokriittisiin pienryhmiin.

Suomalaisessa maahanmuuttokeskustelussa kielenkäyttö on kovaa puolin ja toisin. Painetussa tieto- ja mielipidekirjallisuudessa yliote on maahanmuuttoa ymmärtävillä – tai ainakin maahanmuuttokritiikkiä kritisoivilla – näkemyksillä. Vastaavasti esimerkiksi monilla internetin keskustelupalstoilla maahanmuuttokriitikoilla on vahva hegemonia. Nettikeskusteluissa kielenkäyttö on vielä voimakkaampaa kuin painetussa sanassa.

Maahanmuuttokeskustelun eri tasot eivät yleensä kohtaa, kun vastapuolen argumentit törmäävät vahvoihin ennakkoasenteisiin tai sovittamattomiin arvoristiriitoihin. Tilanne ruokkii pelkistettyä vastakkainasettelua enimmäkseen maahanmuuttomyönteisen "älymystön" ja "kansan syvien rivien" edustajina esiintyvien maahanmuuttokriitikkojen välillä.

Ruotsissa samankaltainen juopa establishmentin ja maahanmuuttokriitikoiden välillä on vielä paljon syvempi, ja myös kaikki perinteiset puolueet ovat tehneet selvän pesäeron maahanmuuttokriitikoihin. Samassa veneessä establishmentin kanssa on ollut myös ruotsalainen valtalehdistö, joka kampanjoi suorasanaisesti maahanmuuttovastaisena pidettyä ruotsidemokraatit-puoluetta vastaan 19. syyskuuta järjestettyjen parlamenttivaalien alla. Siitä huolimatta ruotsidemokraatit ylitti äänikynnyksen ja pääsi vaa'ankieliasemaan uudessa parlamentissa.

Suomen tilannetta ja poliittista asetelmaa ei voida suoraan rinnastaa Ruotsiin. Silti ensi kevään eduskuntavaalien lähestyessä Suomessakin yhä ajankohtaisempi kysymys on, kuinka paljon ja missä sävyssä maahanmuuttokeskustelua ja siihen osallistuvia henkilöitä pitäisi käsitellä julkisuudessa.

Viikon kysymys:

Otetaanko maahanmuuttokriitikot Suomessa riittävän vakavasti?

KYLLÄ

Paula Tuovinen:

Vaikuttaa siltä, että olemme ainakin ottamassa opiksi naapurimaasta.

Ville Ranta:

Maahanmuuttokriitikot vastustavat maahanmuuttoa. He vastustavat "monikulttuurisuutta" eli sitä, että Suomeen virtaa uusia kulttuurisia ilmiöitä, kuten islam. Maahanmuuttokriitikot eivät näytä pitävän myöskään muista marginaaleista, kuten homoseksuaaleista ja vegetaristeista. Ihanneyhteiskunta taitaa olla 1950-luvun Suomi. Koska tällaista idealismia kutsutaan paheksuvasti rasismiksi, maahanmuuttokriitikot yrittävät puhua käytännöllisemmistä asioista.

Keskeinen väite on, että Suomen maahanmuuttopolitiikka on "liian lepsua ja avokätistä", ja sitä on myös kehitysapu. Mitä monimutkaisemmiksi ja käytännöllisemmäksi maahanmuuttokriitikoiden yhteiskuntakritiikki muuttuu, sitä enemmän he saavat huomiota keskustelussa, ja tämä tekniikka on toiminut ihan hyvin. He saavat aika hyvin huomiota, kunhan osaavat peittää rasistisen arvopohjansa.

Toivon, että maahanmuuttokriitikot pääsevät mukavasti eduskuntaan, koska silloin he joutuvat tekemisiin todellisten asioiden kanssa, eikä retorinen mielikuvien synnyttely enää riitä.

Kalle Haatanen:

Vastaukseni pitää sisällään myös muodon: "kyllä, liian vakavasti". He ovat osanneet halvaannuttaa koko puoluekentän ja pitävät suuria puolueita kuin panttivankeinaan. Lisäksi liberaali keskustelu on epäonnistunut, koska intellektualismi–realismi -akseli yrittää hahmottaa ja hallita kokonaiskuvaa, mikä ei onnistu jo polarisoituneessa tilanteessa.

Ruotsissa esitettiin myös, että liberaalien olisi tullut mennä mukaan argumentteihin (eikä ylimielisesti ohittaa) ja siten näivettää ruotsidemokraattien suosio. En enää usko tällaiseen ratkaisuun.

Liberaalit lehdet ja entiset liberaalit puolueet saisivat pysyä kannoissaan eivätkä halvaantua tilanteessa. Nyt käytännössä jokainen suuri puolue haluaisi oman Halla-ahon, jota voisi sitten "vähän paheksua", mutta joka takaisi puolueelle potentiaalisia ääniä.

Olisi kunniakasta suurille puolueille pysyä liberaalissa perinnössä. Se mitä nyt kutsutaan "realismiksi" on äänien turvaamista, ei aitoa realismia vaatimattomien ongelmien edessä.

Claes Andersson:

Kaikista asioista pitää voida keskustella ja perustella omia näkemyksiään. Keskustelu maahanmuutosta on vain muuttunut keskusteluksi maahanmuuttajista, eli uussuomalaisista. Näin keskustelusta tulee hyökkäys tänne tulleita ihmisiä vastaan. Se on tulokkaita syyllistävä, loukkaavaa ja vastenmielistä.

Meidän pitää myös sopia siitä, mitä kaikkea sananvapaus voi pitää sisällään. Rasistisille ja fasistisille näkemyksille ei pidä antaa tilaa.

Kari Uusikylä:

Kyllä jokainen alkaa ymmärtää, että maahanmuuttoa tulee tarkastella kriittisesti.

Kysymys on kuitenkin monimutkaisesta ja tunteisiin vetoavasta asiasta, johon ei ole yksioikoisesti oikeaa patenttiratkaisua: miten yhdistää humaani ihmisyys, kansallinen etu ja taloudelliset realiteetit niin, että kaikki ovat tyytyväisiä? Tuskin mitenkään.

Äärilaidat eivät tässäkään asiassa edusta viisautta eivätkä yhteistä hyvää.

Timo Harakka:

Keskustelut kollegoiden kanssa vahvistavat käsityksen, että kaikkien välineiden toimitusten johdossa on muutettu suuntaa dramaattisesti viimeisen vuoden aikana. Koska Suomessa asiat heilahtavat kerralla yhdestä äärilaidasta toiseen, aiemmin hyssytelty maahanmuutto- ja rotukeskustelu nostetaan nyt mediassa kunnolla esiin. Puoluejohtajien Suomi Areena -keskustelu MTV3:lla viime heinäkuussa antaa osviittaa tulevasta: toimittajat pitivät keskustelun väen vängällä maahanmuuttoaiheissa.

Kun toimittajat arvelevat, että "maahanmuuttokeskustelu kiihtyy vaalien alla" tai että "maahanmuutosta tulee keskeinen vaaliteema", se on vahvasti itseään toteuttava ennuste.

Toimitusten johdon kannattaa ehkä kuitenkin jossain välissä tarkistaa, kuumottaako maahanmuutto sittenkään suomalaisten suurta enemmistöä niin paljon, että nämä jaksavat kiinnostua iäti vellovasta keskustelusta, joka on kaikesta huolimatta valtiontaloudellisesti marginaalinen eikä oikeasti mitenkään kosketa enemmistön arkea.

Ennen vanhaan sensuurin ja hypetyksen välissä sijaitsi alue, jota kutsuttiin journalismiksi.

Anu Kantola:

Ehkä heidät otetaan turhankin vakavasti.

On hienoa, että ihmisillä on yhteiskunnallisia ajatuksia ja näkemyksiä, minusta niistä pitäisi käydä julkisuudessa avointa keskustelua, jolloin ne asettuisivat keskusteluyhteyteen muun yhteiskunnan kanssa.

Maahanmuuttokriitikoista ei kannata tehdä yhteiskunnan hyvää vihollista Ruotsin mallin mukaan, vaan sen sijaan heidän pitäisi päästä suureen julkisuuteen keskustelemaan muiden kanssa.

Juha Kuisma:

Kyllä, mutta maahanmuuttokriittinen puhe otetaan liian vakavasti. Suomessa on Islannin jälkeen kehittyneistä Euroopan maista vähiten maahanmuuttajia. Maahanmuuton määrä ei siis ole keskustelun ponnin.

Syy on jossain muualla. Kysymys on klassisesti projisiosta, oman syrjäytymiskokemuksen tai omien arvojen hajoamiskokemuksen heijastamisesta "noihin toisiin". Psykologisesti on kysymys siitä, että ihminen ei tunne itseään, vaan on jollain tavalla vieras itselleen.

Kysymys myös on siitä, että on olemassa yhteiskunnallista kokemusta, joka ei tule tunnistetuksi eikä kuulluksi.

Minna Tawast:

Se media, jota seuraan, on alkujärkytyksen jälkeen ottanut maahanmuuttokritiikin varsin kohtuullisesti vastaan. Onneksi se ei ole ryhtynyt kaikkein helpoimpaan eli sensuuriin moraalin – tai itse asiassa moralismin varjolla.

Mistään isosta ja vakavasta asiasta käytävä julkinen keskustelu ei ole helppoa, sillä argumenttien ja taustatiedon taso vaihtelee niin suuresti, että enimmäkseen ei keskustella. Se on ärsyttävää ja joskus vaarallistakin, mutta se ei oikeuta keskusteluharjoitusten kieltämiseen tai lopettamiseen. Kestettävä on sekin, että näennäisen fakta-argumentin taustalta paistaa usein vahva asenne, jossa viime kädessä ollaan valmiita pyyhkimään pöytää millä tahansa faktalla.

Ruotsin vaalit osoittivat, että poliittisen korrektiuden nimissä ja närkästyksen vallassa käännetty selkä tuottaa jossain vaiheessa vaalitappion. Ainoa vaihtoehto tälle ei ole populismi, vaan itsensä ja arvojensa likoon laittaminen, keskustelu. Sitä ei ollut esimerkiksi Leif Salménin täysin henkilöön menevä räksytys Jussi Halla-aholle taannoin Pressiklubissa. Sillä Salmén vain varmisti saavansa moraalisen tikkarin "oikein ajattelevilta".

Maahanmuuttokritiikki-termi ei ole kaikkien kohdalla eufemismi. Osa todellakin tarkastelee kriittisesti nykyistä maahanmuuttopolitiikkaa, sen hyviä ja huonoja puolia. Sitä on voitavakin tarkastella ilman, että tulee välittömästi leimatuksi rasistiksi.

Rasistinen toiminta, ihmisoikeusloukkaukset tai uhkaukset ovat rikoksia ja sellaisina niihin on suhtauduttukin.

Jyrki Kiiskinen:

Maahanmuuttokriitikot ovat saaneet äänensä kuuluviin ja tehneet selväksi, että islamisaatio merkitsee länsimaiden tuhoa, kansainväliset rikolliset rantautuvat Suomeen ja monet pakolaiset väärinkäyttävät suomalaista sosiaaliturvajärjestelmää. Palstoilla kerrotaan myös urbaaneja legendoja siitä, miten Suomessa ulkomaalaiset elävät herroiksi, kun taas kantaväestö ostaa tarjoussäilykkeitä.

Onko vaihtoehto siis lyödä rajat kiinni ja vetää karvat korville? Tuskin, globaalilla järjestelmällä kun on sekä hyvät että huonot puolensa, eikä se ole syntynyt tarjoillakseen suomalaisille rusinoita pullasta. Niitä rusinoita myydään meille kovaan hintaan.

Toinen vaihtoehto on ruveta viljelemään taas lanttua, enkä usko sen houkuttelevan kovin monia maahanmuuttokriitikoitakaan.

Epäilen sulkeutuneen Suomen taantuvan sekä henkisesti että taloudellisesti, ja jos me haluamme välttää sen, on lieveilmiöitä pakko sietää ja koettaa hallita niitä parhaansa mukaan.

Maahanmuuttokriitikot eivät myöskään ole esittäneet uskottavia ratkaisuja siihen, miten huonontuva huoltosuhde ja eläkepommi ratkaistaan, eivätkä kertoneet, mitä länsimaisia arvoja he haluavat puolustaa. Kuuluvatko valistusaatteet ja kaikkien ihmisten tasa-arvoisuus näihin eurooppalaisiin arvoihin?

Osmo Rauhala:

Sivistynyt yhteiskunta suvaitsee jonkin verran myös suvaitsemattomuutta.

Neuvostoliitossa korostettiin tasa-arvoa ja rasismi oli virallisesti kiellettyä, mutta käytännössä etnisiä vähemmistöjä sorrettiin ja antisemitismi oli yleistä.

Tasa-arvo tarvitsee infrastruktuurinsa, mutta suvaitsevaisuus leviää viimekädessä ihmisistä. Hysteerinen reagoiminen ylilyönteihin, jollaisia esimerkiksi Ruotsissa näkyy olevan, voi jakaa mielipiteet ja toimia rasismin puolesta.

Kari Enqvist:

Otetaan juuri sillä vakavuudella, jolla tällaiseen "kritiikkiin" ylipäätään voi suhtautua. "Kritiikki" on nimittäin tässä yhteydessä lähes säännöllisesti ylisana. Pikemminkin on kyse epäluulosta ja kaunasta, uskosta harhakuvaan Suomesta täystyöllistettyjen paratiisina, jonka maahanmuuttajat ovat tuhonneet.

En itse usko monikulttuuriseen onnelaan, vaan maahanmuuttopolitiikan tulisi mielestäni olla sekä kovaa, armeliasta että realistista. Valittava jankutus ei sen sijaan ole hyödyllistä.

Seppo Lampela:

Jopa turhankin vakavasti. Samat maahanmuuttokriitikot nauttivat kuitenkin estoitta rajojen yli kulkevista rahoista, tuotteista ja palveluista.

Kyllä vedän edelleen rajan siihen, että ihmisellä tulee olla laajempi liikkumisen vapaus kuin työpaikoilla tai valuutalla.

Risto Volanen:

On aika normaalia, että satoja vuosia ulos suuntautuneen muuttoliikkeen kääntyminen sisään aiheuttaa keskustelua, ongelmia ja ratkaisuja.

Leena Lehtolainen:

Jo pelkästään se tapa, jolla kolme toistaiseksi suurinta puoluetta ovat alkaneet kosiskella populistisia mielipiteitä, kertoo siitä, että maahanmuuttokritiikki otetaan niissä vakavasti.

Samalla tavoin eri medioiden uutisointitapa on muuttunut. Ongelma – johon nämä kysymyksenasettelussa mainitut teokset toivottavasti vastaavat – on se, että koko maahanmuuton käsite on hämärä ja määrittelemätön. Kenestä puhumme, kun puhumme maahanmuuttajasta? Ryhmä on ihan yhtä monimuotoinen kuin kantasuomalaisetkin.

Maahanmuuttokeskustelu samoin kuin keskustelu ruotsin kielen asemasta Suomessa on kyllä häkellyttävästi paljastanut sen, että älymystö on nyky-Suomessa suoranainen kirosana.

Antti Nylén:

Minusta tuntuu, että heidät otetaan aivan liian vakavasti.

Maahanmuutto ei ole yhteiskunnallisesti tai kansantaloudellisesti merkittävä kysymys. "Maahanmuuttokeskustelun" voisi antaa vapaasti pyöriä netissä vuorokauden ympäri. Eihän sitä tarvitse mennä katsomaan.

Ja annetaan toki "kantasuomalaisten" voittaa vaalit. Silloin he joutuvat hallitukseen ja munaavat maineensa aitona protestivaihtoehtona.

Puhuminen "kulttuurien" törmäyksistä ja islaminuskon "radikaalisti toisenlaisesta arvojärjestelmästä" (tiettävästi "meidän" "kristilliseen" "arvopohjaamme" nähden) on vain korkealentoista kyökkikulttuurifilosofiaa, josta jotkut saavat tyydytystä. En jaksa pontevasti vastustaa sitä.

Samoin maahanmuuttoa vastustavien näppäimistönkäyttäjien kuvitelma uhattuna olevasta "suomalaisuudesta" on vain höperö. En pidä tätä uusnationalismia erityisen vaarallisena. Siitä käsittääkseni puuttuu militaristinen paatos.

Vastenmielistä tietysti on puhuminen maahanmuuttajista yhtenä joukkona – joukkona kieltämättä erikokoisia ja -näköisiä ihmisiä, joilla kuitenkin on yksi yhdistävä ja kaiketi ylivoimaisesti dominoiva piirre: se, että he eivät ole "kantasuomalaisia".

Ehkä muukalaisten "kansainvaelluksista" puhutaan nyt hieman samoin kuin köyhistä sata vuotta sitten. Mielessä on suunnaton joukko ihmisiä, jotka eivät osaa eivätkä ymmärrä mitään ja lisääntyvät kuin kanit ja usein vieläpä häiritsevät kunnon ihmisten elämää oudoilla arvoillaan ja epäsosiaalisilla tavoillaan, aiheuttavat "ongelmia" – jo nyt mutta etenkin tulevaisuudessa, jos tilanteeseen ei ripeästi puututa.

Sata vuotta sitten köyhäinkysymykseen toivottiin ratkaisua eugeniikasta. Nyt vaaditaan rautaportteja rajalle.

Sanna Kekäläinen:

Maahanmuuttokritiikissä tulee esiin paljon sellaisia asenteita, argumentteja ja käsityksiä, joilla on Euroopassa pitkä historia esimerkiksi antisemitismin kohdalla tai asenteissa islaminuskoisiin väestöihin muun muassa Balkanilla tai 1500-luvun Espanjassa. Edelleen romaneilta on nyt viety identiteetti ja historia kansanmurhien uhreina, ja heihin suhtaudutaan kuin tällaista taustaa ei olisikaan.

Näitä asioita ei oteta riittävän vakavasti. EU:n syntyhistoria arvopohjineen on ollut korjausyritys näidenkin kyseenalaisten eurooppalaisten perinteiden suuntaan. Mahtaako siis nykyisessä maahanmuuttokeskustelussa olla vain ja ainoastaan kyse maahanmuutosta?

Vai olisiko kyse jostakin isommasta ja pitkäaikaisemmasta ilmiöstä, joka liittyy kokonaisten väestönosien leimaamiseen kielteisillä identiteeteillä? Monet maahanmuuttokeskustelun argumentit, asenteet ja myös kielenkäyttö tuovat valitettavan usein mieleen tämän taustan.

Katja Tukiainen:

Arvelen, että maahanmuuttokriitikot otetaan vakavasti. Se lienee myös heidän pyrkimyksensä.

Anna Kontula:

Liiallisestakin vakavuudesta kertoo jo se, miten maan ykköslehti suostuu nikottelematta kutsumaan maahanmuuttovastaisia nettianonyymejä "kriittisiksi", vaikka kritiikki sanana merkitsee "punnitsevaa tarkastelua", josta maahanmuuttovastaisessa vihapuheessa ei ole jälkeäkään.

Sen sijaan riittävän vakavasti ei suhtauduta niiden kansalaisjärjestöjen kannanottoihin, jotka kritisoivat suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa epäinhimilliseksi, itsekkääksi ja yksilön kannalta vaikeasti ennakoitavaksi.

Laura Kolbe:

Kyllä otetaan liian vakavasti, muutamat on korotettu jopa messiaan asemaan...

Suomessa keskustelu on omalaatuinen, sillä – verrattuna länsieurooppalaiseen tilanteeseen – meiltä lähes puuttuvat sekä maahanmuuttajat että monietnisyyden perinne, niiltä osin kuin kysymyksessä on ulkoeurooppalainen maahanmuutto. Muutama somali ei vielä kuvaa muuta...

Lisaksi outo kaksinaismoralismi vallitsee: hyväksymme itsemme maastamuuttajina, erityisesti työn perään (Ruotsiin, Yhdysvaltoihin, Australiaan, Neuvostoliittoon ja niin edelleen), mutta emme halua hyväksyä maahanmuuttajia Suomeen. Se on moraalisesti kestämätön asetelma.

Ei ole paluuta maailmaan, jossa ovet ovat kiinni ja etnisesti puhdistetut kansallisvaltiot kukoistavat.

Pauli Aalto-Setälä:

Enpä olisi huolissani kuuluuko maailmassa maahanmuuttokriitikon säröinen ääni.

Myös Suomessa jokainen puolue joutuu ottamaan asiallisen maahanmuuttokritiikin vakavasti.

Mamu ei kuitenkaan ole kenenkään nimi.

Pilvi Torsti:

Maahanmuuttokriitikot – tavalla, jolla tässä määritellään – on otettu "vakavasti", kenties liian vakavasti. Sen sijaan kansalaisten "syviä rivejä" ei ole otettu vakavasti. On jäänyt ottamatta vakavasti se, että isolle osalle suomalaisia ulkomaalaisuus on oikeasti vieras asia ja että Suomi on tässä suhteessa muuttunut nopeasti. Sen vuoksi kansalaiset ovat toisaalta hämmentyneitä ja toisaalta epävarmoja näkemyksissään ja näin alttiita median tai poliitikkojen viesteille.

Vastuu on niin medialla kuin johtavilla poliitikoilla: mielipidetutkimuksissa "kansalta" on toistamiseen kysytty asioita tavalla, josta saa revittyä maahanmuuttovastaisia otsikoita eikä kukaan eturivin poliitikoistamme ole ottanut johtajan roolia ja lähtenyt purkamaan asioita retorisen kilvoittelun sijaan.

Historiantutkijana korostaisin mittasuhteita: kansalaisten identiteettiin vaikuttaa, että Suomi oli vuoteen 1980 asti maastamuuttomaa, josta lähti enemmän väkeä kuin sinne tuli. Muissa maissa asuu toista miljoonaa ihmistä, joilla on suomalaiset sukujuuret. Vasta 30 vuoden ajan Suomi on ollut maahanmuuttomaa ja ulkomaalaisväestömme on tässä ajassa liki kymmenkertaistunut, vaikka on edelleen eurooppalaisessa vertailussa pieni. Samaan nopeaan muutokseen kuuluu EU-jäsenyys ja tiivistynyt globalisaatio.

Tätä muutosta on tarkasteltava sen valossa, että hyvinvointivaltiota rakennettiin Suomessa pitkään suljetun yhteisön mielikuvalla. Suomalaiseksi synnyttiin verenperinnöstä, ja suomalaisen oli tarkoitus myös kuolla suomalaisena. Siinä välissä nautittiin oikeuksista kuten ilmaisesta koulutuksesta, suoritettiin ase- ja muita velvollisuuksia, tehtiin työtä ja maksettiin veroja, ja lopulta nautittiin vanhuudenturvasta.

Tätä asetelmaa vasten kansalaisten näkökulmat on otettava vakavasti ja nähtävä suomalaisten historiasta kumpuava identiteetti. Lisääntynyt ja lisääntyvä ulkomaalaisten määrä ja monikulttuurisuus on sovitettava suljetun Suomen ajoista periytyvään kokemukseen siitä, kuinka "me rakensimme tämän maan". Uskon ihmisten käytännöllisyyteen ja oikeudentajuun, jos niille annetaan mahdollisuus: me–muut-asetelma hälvenee ja muualta tulevat pääsevät osaksi meitä ollessaan mukana työpaikoilla, kouluissa, arjessa.

Ylipäänsä: miksi edes mietitetään ulkomaalaispolitiikkaa tällaisilla "vastapoolien retoriikalla". Eikö voitaisi puhua asioista sen sijaan ja vaatia poliittisia tavoitteita retorisen taiteilun analysoinnin sijaan? Asioita riittää: työehtojen kehittäminen ja valvonta, riittävän kielikoulutuksen varmistaminen työssä käyville ulkomaalaisille, turvapaikkaprosessin lisäresursointi ja kehittäminen, segregaation estäminen käytettävissä olevilla poliittisilla keinoilla, tiedon levittäminen, työlupaprosessien järkeistäminen ja niin edelleen.

Liittyen johdantotekstin toteamukseen "maahanmuuttokeskustelun ennakoidaan kiihtyvän" voi perätä media roolia: ei mikään keskustelu itsestään kiihdy! Samoin analyysi Ruotsista hieman ontuu. Muodostavatko kaikki puolueet ja niiden kannattajat pois lukien ruotsidemokraatit establishmentin? Siis 94,3 prosenttia vaaleissa äänestäneistä? Nämä eliittianalyysit vastaan joku kuviteltu "kansa" eivät useinkaan oikein toimi.

Kansa olemme me ja valtaosa meistä miettii asioita analyyttisesti ja monesta näkökulmasta. Kiinnostavaa Ruotsin analyysien osalta on ollut sekin, että kun Ruotsin lehdistö on puhunut "muukalaisvihamielisyydestä" niin Suomen lehdissä tämäkin on kääntynyt "maahanmuuttokriittisyydeksi".

Marita Liulia:

Suomessa otetaan kovin vakavasti kaikki muut paitsi asianosaiset itse. Jo maahan täysin asettuneilla maahanmuuttajilla, esimerkiksi chileläisillä, vietnamilaisilla ja somaleilla, on taatusti enemmän asiantuntemusta maahanmuuttoon liittyvissä asioissa kuin meillä kantapeikoilla.

Johanna Korhonen:

He ovat saaneet näkemyksilleen liikaakin huomiota.

Mieluummin pitäisi kysyä, mikä näiden "kriitikoiden" pohjimmainen viesti on – ja onko sillä lopulta mitään tekemistä ulkomailta tulleiden kanssa. Pohjimmainen syy voi olla heidän oma turvattomuuden tunteensa maailman muutosten edessä. Se on asia, johon on syytäkin suhtautua vakavasti ja miettiä, mikä auttaisi.

Matti Wiberg:

Mamu-kriitikot otetaan tosin myös ylivakavasti. Heihin pitää suhtautua kuin mihin tahansa poliittista muutosta vaativiin ryhmiin. Normaali poliittinen dialogi on paras lääke ylilyönteihin. Höyrypäät paljastuvat kyllä höyrypäiksi asiallisessa poliittisessa väittelyssä.

Agendaa ei pidä luovuttaa rasisteille ja muukalaiskammoisille, varsinkaan kun islam ei ole tulevaisuuden haasteistamme olennaisin.

Nimettömään nettikirjoitteluun ei kannata kovin paljon huomiota kiinnittää, sillä ne vain osoittavat, ettei huonolla maulla ole alarajaa.

Suomen pitäisi, USA:n tapaan, olla itsekkäämpi ulkomaalaisia rekrytoidessaan.

Oslon väestöstä neljännes on maahanmuuttajia. Oslon eliittilukioiden parhaiten pärjäävät oppilaat ovat pakistanilaistaustaisia tyttöjä, jotka tekevät läksynsä eivätkä haahuile kaupungilla.


Matti Kalliokoski:

Jos maahanmuuttokriitikoilla tarkoitetaan poliittista ulkomaalaispopulismia harjoittavia , heidät on otettu niin vakavasti, että perinteiset poliitikot ovat antaneet heille vallan ohjata keskustelua. Aidon kriittisesti maahanmuuttopolitiikkaa tai paremminkin sen puutetta pohtivia on sen sijaan valitettavan vähän.

Kannatusmittaukset tuskin kertovat ensisijaisesti maahanmuuttoasenteista, vaan kansalaisten yleisestä epäluottamuksesta poliitikkojen päätöksiä ohjaavia arvoja kohtaan.

Risto Pelkonen:

Maahanmuuttokeskustelun lähtökohtana ovat populismi ja äänten kalastaus. Hyvin vähän sillä on tekemistä itse ilmiön kanssa.

Ensin luodaan uhkakuva, siitä että maahanmuuttajat vaarantavat suomalaisen elämänmallin. Sitten samat puolueet ilmaantuvat areenalle puolustamaan Suomen itsenäisyyttä maahanmuuttajavaarasta – äänestäjien toivossa.

Parasta olla provosoitumatta. Loukkaavat ja lainvastaiset mielipiteet kuuluvat tuomioistuinten tontille.

Markku Valkonen:

Kysymykseen on syytä vastata kahdella tapaa.

Maahanmuuttokriitikot – mikä kaunistelevakäsiteköntti – on julkisessa keskustelussa otettu riittävän vakavasti, liiaksikin, sillä näin taotaan harhaista mielikuvaa, että "kriitikoiden" nostattamat kysymykset jotenkin ratkaisevat Suomen kohtalon.

Riittävän vakavasti ei sitä vastoin ole otettu vaaraa, joka muhii nettikeskusteluissa: Ruotsintie kritiikistä rasismiin.

Kaikenlainen käsitetaiteilu ihonvärin, uskonnon, lähtökulttuurin arvojen, koulutuksen ja työhalukkuuden välimaastoissa maustaa ennakkoluulojen ja torjunnan noitapataa, jota kutsutaan rotuvihaksi.

Seppo Zetterberg:

Ainakin toistaiseksi, mutta tuntuu siltä, että suhtautuminen on muuttumassa.

Katja Boxberg:

Itse asiassa heidät otetaan aivan liian vakavasti. Suomalaisesta keskustelusta puuttuu lähes täysin muista länsimaista tuttu humanistinen pohjavire. Ruotsissa, Saksassa, Ranskassa ja vaikka Britanniassa muukalaisvihan lietsominen ja etnisten kansanryhmien leimaaminen on moraalisesti väärin ja huonoa käytöstä.

Muualla ymmärretään että globalisaatioon kuuluu rajojen avautuminen ja ihmisten liikkuminen. Vierasmaalaisten pyrkimystä parantaa elintasoaan ei tuomita eikä heitä leimata rikollisiksi. Muukalaisvastaisten mielipiteiden esittäjät tuomitaan ja heidän käytöstään paheksutaan lehdistössä ja julkisessa keskustelussa.

Suomessa niin sanotut maahanmuuttokriitikot eli rasistisia mielipiteitä esittävät otetaan mukaan julkiseen keskusteluun ja heidän argumentteihinsa suhtaudutaan neutraalisti. Näin julkirasistiset kannanotot muuttuvat osaksi yleistä keskustelua ja äkkiä retoriikka leviää kaikkialle. Esimerkkinä tästä Heinäluoman työperäistä maahanmuuttoa kritisoivat lausahdukset.

Suomessa poliittinen eliitti ei ole tehnyt pesäeroa muukalaisvihamieliseen joukkoon. Se on pelkurimaista, vastenmielistä ja hävettävää. Se todistaa jälleen kerran, että Suomi on lähempänä itää kuin länttä. Venäjällähän muukalaisvihamielisyys on samalla tavalla valtavirtaa kuin meillä. Hävettää.

Kersti Juva:

Näen maahanmuuttokritiikin lähinnä eufemismiksi muukalaisvihalle ja rasismille, mutta sananvapaus edellyttää että heilläkin on oikeus ilmaista käsityksensä. Suoranainen vihaan kiihottaminen on minusta kuitenkin rangaistavaa.

Pidän äärimmäisen tärkeänä, että valtamedia ja asialliset poliittiset puolueet sanoutuvat selkeästi eroon näistä ryhmistä, joiden tosiasioista piittaamattomassa syntipukkiajattelussa kuuluu ikävällä tavalla fasismin askelten kaiku.

Maahanmuuttokritiikin vastapainoksi tarvitaan tilastoihin perustuvia ja ihmisiä kunnioittavia puheenvuoroja maahanmuuttajien todellisuudesta.

Eilina Gusatinsky:

Vaikea sanoa, koska maahanmuuttokriitikot eivät halua puhua faktoista. Asioista ei puhuta suoraan, ratkaisuja ei esitetä eikä edes etsitä.

Tavalliset ihmiset ottavat heidän puheensa hyvin vakavasti ja uskovat uhkakuviin, joita heille syötetään – median välityksellä.

Arno Kotro:

Maahanmuuttokriittisten pienryhmien edustajat ja eri sortin fanaatikot otetaan vähän turhankin vakavasti, jolloin he saavat tarpeettoman paljon mediahuomiota – ja huomiotalouden maailmassa myös kannatusta.

Toisaalta Ruotsin tavasta suhtautua ruotsidemokraatit-puolueeseen ei pidä ottaa mallia. Naapurin vaalit saivat piirteitä, jotka eivät sovi demokratiaan: Ruotsidemokratia ei nyt oikein pelaa. Mistään ryhmästä ei pidä tehdä spitaalista, keskusteluyhteys pitää säilyttää.

Ilmapiiri on meilläkin monella tapaa kummallinen. Aivan asiallisiinkin pohdintoihin saatetaan reagoida hysteerisesti, kuten taannoinen Eero Heinäluoman tapaus osoittaa: näkemykset työperäisestä maahanmuutosta nostattivat moraalikuohun, varsinkin sen jälkeen, kun lausunnot oli väännetty irvikuvikseen.

Yksi ongelma, joka selvästi pitää ottaa nykyistä vakavammin, onkin yleinen mediakulttuuri, jossa milloin kenenkin sanomiset sorvataan uuteen uskoon, jotta syntyisi räväkkää journalismia.

Eipä sillä muutenkaan ole paljon väliä, mitä sanotaan, vaan kuka sanoo. Esimerkiksi Pekka Haaviston maahanmuuttokriittisiksi luettavat kommentit eivät aiheuta närkästystä, koska hänen taustansa on oikea. Hyvikset saavat sanoa mitä tahansa, pahikset tuomitaan jo ennen kuin avaavat suunsa.

Antti Alanen:

Sitähän osoittaa kirjojen määräkin. Maahanmuuttokeskustelua pitää käydä rehellisesti. Populismin aallot tulevat ja menevät, ja ne pitää yrittää kestää.

Alexis Kouros:

Näitä peitetermejä ja koodinimiä alkaa olla niin paljon, että kohta tarvitaan niihin oma sanakirja. Maahanmuuttokriitikko: nettirasisti, joka pyrkii päivävaloon tai politiikkaan. Maahanmuuttaja: tummaihoinen, kenties muslimi, joka tulee köyhästä maasta.

Suomessa maahanmuuttokriitikot otetaan liankin vakavasti. Suomen tulevaisuuden suurin ongelma tulee olemaan pikemminkin maahanmuuton puute. Kun rikkaiden maiden välillä syntyy kilpailu työvoimasta, Suomen ilmasto tai ilmapiiri eivät tule olemaan houkuttelevia.

Maria Pettersson:

Maahanmuuttokriitikot ovat onnistuneet nostamaan asiansa sekä mediaan että eduskuntaan. Selvästi ainakin lehdet ja poliitikot ottavat maahanmuuttokriitikoiden sanoman erittäin vakavasti – ehkä siksi, että arvelevat aiheen olevan "kansalle" (keitä siihen poliitikkojen mielessä sitten kuuluukaan) rakas.

Todellisuudessa "kansa" varmaankin ottaa maahanmuuttokriitikot merkittävästi vähemmän vakavasti kuin poliitikot ja media. Suurin osa ihmisistä ajattelee maahanmuuttoa vain silloin, kun se tulee naamalle lööpissä tai telkkarissa.

Ongelma maahanmuuttokeskustelussa on, että se koskee maahanmuuttokeskustelua. Keskustelu keskustelusta alkaa hiljalleen puuduttaa molempia leirejä, ja luultavasti myös sitä "kansaa". Kommentit kuten "maahanmuutosta pitää voida puhua", "maahanmuutosta ei vieläkään voi puhua" ja "haluan vain herättää keskustelua siitä, voiko Suomessa puhua maahanmuutosta vapaasti" ovat metakeskustelua, jota ei voi ottaa kovin vakavasti.

Ben Zyskowicz:

Ruotsin median yksituumainen kampanja ja boikotti ruotsidemokraatit-puoluetta vastaan herättää paljon kysymyksiä.

Juha Herkman:

Voi olla, että asiaa voisi pohtia kriittisemminkin, mutta kyse lienee siitä, miten kritiikkiä esitetään ja kuinka se kohdistetaan.

Humanitaarisuus ja ihmiskohtalot eivät ole leikin asioita. Ne ajavat myös taloudellisten periaatteiden edelle.

Janne Saarikivi:

Maahanmuutto"kriittisiin" suhtaudutaan perinteisessä mediassa tietysti hysteerisesti. Naurettava tai itkettävä esimerkki tällaisesta hyssyttelystä oli Ruotsin likaisimpien iltapäivälehtien (jotka saavat rahansa ihmisten mustamaalaamisesta ja vainoamisesta) yllättävä herääminen "demokratian" puolustajiksi yhtä puoluetta vastaan. Samalla itse maahanmuutto"kriittiset" eivät enimmäkseen käytä perinteistä mediaa vaan ainoastaan omia keskustelupalstojaan.

Toisaalta maahanmuuttokriittisten sanoma tulee selväksi yhtä kaikki.

Suhtauduttaisiinpa esimerkiksi eläinten surkean kohtelun tai kulutuskeskeisen elämäntavan kriitikoihin mediassa yhtä vakavasti.


EI

Taru Mäkelä:

Mitä sivistyneemmin ja selkeästi perustellummin maahanmuuttokriitikot pystyvät kantaansa argumentoimaan, sitä vakavammin heitä pitäisi myös kuunnella.

Johannes Koroma:

Kriittinen näkemys ei vaadi enää kansalaisrohkeutta, se on lähes kansallisurheilua. Syynä on epäluottamuksen lisääntyminen viranomaisten ja hallituksen nykyiseen maahanmuuttopolitiikkaan.

Hallitus on epäonnistunut aiheen julkisessa käsittelyssä. Sen omaksuma puolivirallinen puolustusasenne johtaa pyrkimykseen salata ja peitellä käytännön toimia, jotka sitten mediassa pala kerrallaan paljastetaan. Tämä ruokkii kriittisiä puheenvuoroja ja kansalaisten epäluuloja. On yhä helpompaaja hyväksytympää valita kriittinen kanta maahanmuuttoon.

Kun maahanmuutosta käytävää keskustelua värittää poikkeuksellisen suuri asenteellisuus ja suunnaton terminologinen epätarkkuus molemmin puolin, analyyttistä keskustelua ei voi syntyä. Vaalitulokseen tämä "epätieteellinen" julkinen keskustelu vaikuttaa enemmän kuin halutaan uskoa, Ruotsin kokemusten mukaisesti.

Analyyttisen keskustelun edellytyksenä on epäluulon poistaminen ja asenteiden puhdistaminen. Se edellyttäisi perusteellista ja avointa raporttia maahanmuuttopolitiikan perusteista, nykyisestä sisällöstä ja pitkän aikavälin tavoitteista.


Aki-Mauri Huhtinen:

Kysymys maahanmuutosta palautuu syvälle historiaamme. Olemme olleet kuin pikkulapsi Ruotsin ja Venäjän välissä: välillä yrittäen olla nurkassa häiritsemästä ja välillä uhitellen ja pullistellen. Jokaisessa yhteiskunnassa on identiteetin kehitysvaiheita.

Suomessa keskustelu maahanmuutosta pitäisi palauttaa keskusteluun suomalaisesta hallitusta itsetunnosta, johon liittyy tarkastelua siitä, miten olemme ruotsalaisia ja venäläisiä, mikä lopunperin on omintakeista kulttuurissamme ja mikä ulkoa tuotua esim. vuosisadan alun taiteen ja musiikin vaikutteet.

Sodan traumat ja evakkojen integroiminen muuhun Suomeen on myös käsittelemättä. miksi jotkut joutuivat luovuttamaan maataan ja omaisuuttaan evakoille, toisissa paikoissa Suomea päästiin velvoitteista. Maahanmuuttajien integroiminen yhteiskuntaan vaatii laajaa yhteiskunnallista sosiaali-psykohistoriallista tarkastelua kuin "eipäs–juupas"-keskustelua.

Valitettavasti niin sanottu vihapuhe ja monimutkaisen sekä monikerroksisen ilmiön pelkistäminen "meihin" ja "heihin" puree juuri kansan riveissä, koska sukupolvia taakse identiteettimme rajojen joustavuus on ollut uhattuna.

Olemme oppineet, että suomalaisuus ei ole joustava käsite vaan ehdoton, vaikka itse asiassa suomalaisuus ja omintakeisuus on usein juuri syntynyt siitä, että joku on lähtenyt Suomesta ja nähnyt Suomen toisin palaten sitten uuden idean kanssa.

Voisiko joku ulkopuolelta tänään tuoda jotakin toimivaa tähän maahan? Nokian uusi toimitusjohtaja lienee avaus tähän suuntaan.


Markku Ruotsila:

Palstatilaa niin sanotuille maahanmuuttokriittisille kyllä annetaan hyvinkin paljon, mutta heidän argumenteistaan rakennetaan leimaavia yleistyksiä, kliseitä ja irvikuvia. Ihmisen otsaan istutetaan sana "populisti" – tai jopa "rasisti" – ja sitten on aihe käsitelty.

Vakavasti ottaminen edellyttäisi oikeaa keskustelua ja kuuntelemista, yritystä ymmärtää ja asettua toisen saappaisiin, ei vain oman ideologisen kannan jatkuvaa kovaäänistä huutamista.

Maahanmuuttokritiikin vastustajienkin pitäisi kuunnella, mitä kriitikkopiireissä sanotaan, eikä vain julistaa omaa älyllistä ja siveellistä ylemmyyttään. Ketään ei pitäisi demokratiassa eristää tai hiljentää, ei ketään, sillä kaikkien näkökantojen edustajilla pitää olla yhtäläinen vapaus sanoa sanansa rauhassa ja pelkäämättä. Mutta Suomessa tämä ei onnistu, sillä täällä ei osata keskustella tästä eikä mistään muustakaan asiasta. Tämä pätee maahanmuuttokeskustelun kumpaankin osapuoleen.

Ullamaija Kivikuru:

Kaikki puolueet kalastelevat kohtalaisen sumeissa vesissä, toisiaan syytelleen ja huolestuneina ensi kevään vaaleista.

Maahanmuuttohallinnolta puuttuu entiseen tapaan täysin proaktiivinen, ennakoiva ote, ja harvoin se edes korjaa erheellisiä tietoja.

Kansalaisjärjestöissä on pientä yritystä silloin tällöin, mutta yritys ei vahingossakaan näy julkisuudessa. Ja media toimii kuin tennistuomari, kirjaten kuka sanoo mitä ja kenelle, ottamatta itse kantaa. Sen sijaan se julkistaa maahanmuuttokritiikkiä muualta Euroopasta, unohtaen esimerkiksi säännöllisesti mittasuhde-erot.

Joitakin poikkeuksia tietysti aina on, mutta kovin vaikeaa monikulttuuristuminen tässä tasavallassa näyttää olevan. Jotenkin tuntuu siltä, että maahanmuuttokriitikoiden puuhastelu on otettu kiinnostuneesti vastaan, kaiketi se nähdään yhteiskunnallisena keskusteluna ja rohkeuden osoituksena. Mutta keskustelussa pitäisi pystyä perustelemaankin.

Jari Sarasvuo:

Vaikeat aiheet ja vaikeat ihmiset ansaitsevat arvokkaan käsittelyn, vaikka tekeekin mieli tuulettaa ja sortua henkilökohtaisuuksiin.

Jos maahanmuuttokriitikoita ei oteta asiallisella tasolla vakavasti, ruokitaan ksenofobiaa ja rasismia.

Juha Sihvola:

Maahanmuuttopolitiikkaa koskeva keskustelu on alkutekijöissään ja sitä pitäisi syventää kovasti. Keskustelun tason mataluus voi johtaa vielä odotettuakin tylympään yllätykseen kevään vaaleissa. Jos perussuomalaiset menestyvät kampanjassaan ja saavat pubien katkerat miehet liikkeelle niin kuin aikanaan Tony Halmetta äänestämään, eduskuntapaikkoja voi laariin ropista paljonkin.

Siksi olisi heti käynnistettävä vastakampanja kriittisen ajattelun, suvaitsevaisuuden ja myötätuntoisen solidaarisuuden puolesta siten, että huomioon otetaan myös maahanmuuttoon liittyvät todelliset ongelmat, mutta ratkaistaan niitä moniarvoisen, ihmisarvoa kunnioittavan demokratian tavoin.

Fanaattisimpiin maahanmuuttokriitikoihin on tosin vaikeata suhtautua millään rationaalisella tavalla. Kuten uskonnollisilla fanaatikoilla, heidän käyttövoimansa on sielun alhaisimmista syövereistä kumpuava viha, kauna ja katkeruus.

Heidän kanssaan ei ole mahdollista keskustella eikä argumentoida, vaan käy kuten Stalinin oikeudenkäynneissä. Mitä tahansa tekee, fanaattinen maahanmuuton vastustaja tulkitsee sen vahvistavan omaa näkemystään. Jos on avoimesti eri mieltä, fanaatikko tulkitsee sen itsepetokseksi (marxilaiset vääräksi tietoisuudeksi), jos osoittaa ymmärtämystä edes osalle fanaatikon näkemyksistä, tämä tulkitsee sen osoittavan oikeaksi kaiken muunkin.

Tällaisten tapausten kohdalla on moraalisesti perusteltua olla pidättyväinen äärikannanottojen julkisessa käsittelyssä.

Tuomas Enbuske:

Esimerkiksi Christopher Hitchensin hyvin perusteltu islam-kritiikki leimattaisiin Suomessa heti rasistiseksi, vaikka se ei sitä ole. Islam ei ole rotu.

Islamia pitäisi heti alkajaiseksi käsitellä edes yhtä kriittisesti kuin luterilaista kirkkoa.

Kiba Lumberg:

Meillä pyritään vaientamaan jopa terve maalaisjärkinen kritiikki ja keskustelu. Vaikka olisi ensiarvoisen tärkeää, että voitaisiin puhua avoimesti, ja sitä kautta kohtaamaan ihmiset ihmisinä.

Nyt Suomessa vallitsee sellainen tunnelma, että jos kritisoit maahanmuuttohegemoniaa, saat rasistin Kainin merkin otsaasi. Ei ihme, jos tilanteet kärjistyvät sanallisestikin, kun kielletään avoin keskustelu. Osa maahanmuuttajista saa tehdä melkein mitä vaan vedoten vain siihen, että elleivät he saa olla niin kuin haluavat, heidän kriitikkonsa ovat rasisteja.

Mielestäni terveen maalaisjärjen pitää kyseenalaistaa sellaiset joidenkin kansallisuuksien tapakulttuurien hurjat ilmenemismuodot, jotka ovat arvoiltaan ja käsityksiltään edelleen kuin vuosilta 500–1000.

Totta, jokainen ihminen tarvitsee ihmisarvoisen elämän. Mutta Suomen kantaväestöä ei pidä ajaa nurkkaan tuppisuiksi niin, että niin sanotut mokut alkavat määräillä, mitä saa sanoa ja mitä ei.

Mustalaiset kautta Euroopan ovat nyt hylkiöitä, jotka eivät saa minkäänlaista ihmisarvoista kohtelua, vaan heidät ajetaan paskaan ja kurjuuteen. Mistä tahansa muualta tulevat henkilöt saavat oleskelumahdollisuuden, ja muuallakin Euroopassa heitä hyysätään ihan loputtomiin.

Jukka Mallinen:

Maahanmuuttokeskustelun osanottajia pitäisi käsitellä ennen kaikkea objektiivisesti. Nyt debatti muistuttaa paperin, kiven ja saksien kahakkaa Demagogit ovat vahvoilla.

Maahanmuuttokriitikot otetaan näköjään vakavasti, sen verran vahvasti he ovat kyenneet vyöryttämään yleistä mielipidettä varsin kehnolla demagogialla. Mutta tämä aggressiivinen populismi on uhka valistuneelle demokraattiselle yhteiskuntakehitykselle – sikäli sitä ei ole otettu tarpeeksi vakavasti. Suuret puolueet eivät ole kyenneet käsittelemään maahanmuuttodemagogiaa, vaan ovat antamassa myöten massojen pimeille vastoille.

Olen kyllä jäävi, koska olen osallistunut Ville Hytösen toimittamaan kirjaan arvostelemalla temperamentikkaasti sekä maahanmuuton että monikulttuurisuuden kritiikkiä.

Maahanmuuttoja on itse asiassa monta: on työperäiset maahanmuuttajat, kiintiöpakolaiset ja turvapaikanhakijat jne. Kaikkia näitä ryhmiä pitäisi arvioida tosiseikkojen pohjalta.

Nyt maahanmuuttokriitikot tekevät tunnetuilla ongelmilla spekuloiden kärpäsestä härkäsen ja luovat uhkakuvia, jota faktojen valossa paljastuvat demagogiaksi.

Monikulttuurisuuden arvostelijat puolustavat jonkinlaista puhdasoppista kristillis-viktoriaanista Eurooppaa, joka on väistämättä mennyttä maailmaa ja yhtyeensopimaton pluralistisen demokraattisen nyky-yhteiskunnan kanssa. Tämä menneeseen kääntynyt "linnoitus Eurooppa" katkaisisi länsimaisen kulttuurin dynaamisuuden.

Erikseen on vielä islamin demonisoiminen – kylmän sodan jäänne, jota motivoi jonkinlainen apokalyptinen tai paranoidi maailmankuva.

Maahanmuutto- ja monikulttuurisuusproblematiikkaa pitää tutkia kokonaisvaltaisesti, osana koko länsimaisten kansojen yhteisön kehitysmahdollisuuksia ja -uhkia. Nyt siitä on tullut populismin keppihevonen, joka toimii viihtymättömyyden ukkosenjohdattimena.

Ihmiset muuttavat Suomeen valistuksen tähden – parantaakseen elämisen laatuaan, päästäkseen demokratian, paremman elintason, tasa-arvon ja oikeusvaltion piiriin. Jos epäonnistumme heidän integroimisessaan hyvinvointivaltioon, se kertoo sosiaaliturva-, työllistämis- ja koulutusinstituutioittemme kyvyttömyydestä.

Jani Leinonen:

Populismiin perustuva poliittinen järjestelmämme ottaa äänestysinnon nostamisen varjolla mielellään vastaan kaikki jotka herättävät huomiota, missit, TV-tähdet, popmuusikot, hiihtäjät, ja nyt rasistit. Mutta samalla maahanmuuttokriittiset puolueet antavat oikeutuksen ja vaikutuskanavan rasistisille aatteille, jotka muuten jäisivät marginaaliin.

Jos Ranskassa tai Espanjassa miljoonien laittomien maahanmuuttajien gettoutuminen ja syrjäytyminen aiheuttaa ongelmia, Suomessa ongelmia aiheuttavat ainoastaan vihaiset miehet joiden raivo kohdistuu muutamaan sataan maahanmuuttajaan.

Tärkeintä olisi tuoda esille että Suomessa ei ole mitään aihetta maahanmuuttovastaisuudelle, koska täällä tuskin on maahanmuuttoa tai kulttuurien törmäystä.

Annamari Vänskä:

Ihmettelen tätä terminologista hygienisointia. Puhutaan "maahanmuuttokriitikoista", kun tosiasiassa kyse on rasismista ja rasistisista puheenvuoroista. Ylipäätään asiasta kirjoittavien ja puhuvien tulisi miettiä termien "maahanmuuttokriittinen" ja "kantasuomalainen" käyttöä, sillä molemmat on otettu suoraan rasistisesta puheesta.

Ruotsissa on voinut ilolla seurata edes sitä, miten media, jolla on edelleen paljon mielipidevaikutusvaltaa, on asettunut rasistista Sverigedemokraterna -puoluetta vastaan.

Kaari Utrio:

Vaikka maahanmuuttokeskustelu kertoo enemmän keskustelijoista kuin maahanmuutosta, sille ei pidä nyrpistellä nenää kuten Ruotsissa ylimielisesti ja typerästi tehtiin. Kun yhteiskuntaan purskahtaa niin suuri määrä pelkoa ja vihaa, on selvä, että jossakin on ongelma.

Onko Suomen mediassa rehellisesti tutkittu tunteita, joita keskustelussa ilmenee? Kuinka suurella osalla keskustelijoista on yleensä mitään todellisia kokemuksia maahanmuuttajista?

Onko haastateltu alkuperäisväestöä, jotka asuu samoilla alueilla kuin maahanmuuttajat? Kuinka suuri osuus tästä väestöstä, jolla on siis todellisia kokemuksia, suhtautuu muuttajiin kriittisesti? Onko tehty vertaisryhmähaastatteluja alueilta, joilla ei ole mitään kontaktia maahanmuuttajiin? Kummat ovat kriittisempiä? Pystyykö asian kuittaamaan vetoamalla ennakkoluuloihin?

Voiko muutama kymmenentuhatta ihmistä todella aiheuttaa näin paljon kaunaa ja raivoa? Piileekö maahanmuuttajakeskustelun ytimessä simppeli primitiivinen rasismi, jota ihminen ei tunnista, ja pukee siksi "elintasopakolaisen" kaapuun? Vai onko kysymys jostakin paljon syvemmästä psykologisesta ilmiöstä?

Muistutan, että sodan jälkeen Suomi otti vastaan pakolaisjoukon, joka oli yli kymmenesosa väestöstä. Nykyisten maahanmuuttajien sosiaaliturvaan ja koulutukseen käytetyt rahat eivät mitenkään voi vastata maanluovutuslainvaikutuksia rutiköyhässä maassa. Silloin muuttajia ryssiteltiin, vaikka olivat omaa väkeä. Homogeeninen kulttuuri ei hevin rupea monikulttuuriseksi. Siirtoväen kanssa meni aikaa pari sukupolvea. Odotellaan tässä ihan rauhassa.

Jaakko Aspara:

Oikeastaan mikään puolue ei ole ottanut kovinkaan konkreettista tai selvää kantaa, miten puolue aivan oikeasti suhtautuu maahanmuuttokriitikoiden vaatimuksiin (tulivat ne puolueen piiristä tai ulkopuolelta). Toki osa puolueista (lähinnä isot puolueet) paheksuu tai hyssyttelee maahanmuuttokritiikkiä ja osa sallii tai edistää sitä (lähinnä perussuomalaiset) – mutta sen enempää edellisiltä kuin jälkimmäisiltäkään ei tunnu löytyvän analyyttista ja perusteltua puolueen linjaa maahanmuuttokriitikoiden vaatimusten suhteen (oli se puolesta tai vastaan).

Esimerkiksi: kuinka paljon puolue olisi tarkalleen valmis ottamaan maahanmuuttajia tulevaisuudessa ja mitkä ovat perusteet määrille (tai niiden korotuksille/rajoituksille).

Tällä hetkellä keskustelu vaikuttaa vain yksinkertaisesti erittäin epämääräiseltä: "rajat kiinni" vastaan "ei saa olla kriittinen ulkomaisia kohtaan". Nämä kaksi leiriä eivät tunnu keskustelevan asioista edes samalla tasolla, puhumattakaan vakavasti otettavasta, vastavuoroisesta argumenttien vaihdosta maahanmuuton suhteen.

Tällainen leväperäinen keskustelu ei ainakaan kansalaiselle tarjoa mitään vakavasti otettavia, konkreettisia perusteita harkita omaa kantaansa maahanmuuttoon. Seurauksena ihmiset todennäköisesti muodostavat kantansa puhtaasti "fiiliksen" pohjalta (ja jos esimerkiksi vaalit ovat fiiliskisaa aiheen suhteen, saattaa hyvin olla, että negatiivinen fiilis voittaa. Eli kriittiset perussuomalaiset)


Juha-Pekka Hotinen:

On ajateltava erikseen yhtäältä uussuomalaisuuden kriitikot ja toisaalta heidän argumenttinsa ja otettava molemmat vakavasti. Ei riitä, että heidän argumenttinsa otetaan vakavasti eli pyritään ratkaisemaan heidän mahdollisesti osoittamansa ongelmat. Asian tärkeämpi osa saattaa olla heidän pelkonsa, jolloin he tulevat osoittaneeksi vakavimman ongelman.

Mutta nämä pelotkin voi ottaa vakavasti; pelkojen pilkkaaminen ja vähättely ei tuota mitään muuta kuin ennalta-arvattavaa liberaalien ja näennäisliberaalien naurua ja sen provosoimaa vihaa.

Voidaan esimerkiksi keskustella siitä, johtuuko islamin pelko – paitsi silkasta tuntemattoman pelottavuudesta – esimerkiksi siitä, että muslimimaissa ja muslimien yhteisöissä hengellistä valtaa ei voi erottaa maallisesta, vaan ne kuuluvat yhteen ja tästä syystä uussuomalaiset uhkaavat oudoilla (uskonnollisilla tao muilla sellaisilla) tavoillaan modernia elämäntapaamme?

Uussuomalaisuuden jyrkimmät kriitikot kavahtavat toisten kulttuurien kuten islamin pyrkivän pilaamaan tai peräti totalisoimaan oman elämäntapamme – ja totalisoivat siinä huomaamatta omansa, puolustavat suomalaisuutta suljetumpana ja yhtenäisempänä kuin se on koskaan ollutkaan.

Ja mistä muista peloista niin sanotun alkuperäisen Suomen puolustaminen kertoo? Onko luottamus moderniin länsimaiseen sivilisaatioon kuitenkin heikko? Ehkä meidän pitäisi ajoissa laatia kuuhunmuuttopoliittinen ohjelmamme?

Kirsi Virtanen:

On lyhytnäköistä kuitata maahanmuuttoa kritisoivat sanalla "rasisti".

Ruotsissa yritettiin vaientaa maahanmuuttokriitikot kuoliaiksi, sitä yrittivät media ja nk. poliittinen eliitti. Toiminta ei ollut demokratian tai sananvapauden oppien mukaista.

Samaan aikaan maahanmuuttovaltaisilla alueilla poltettiin autoja ja kouluja. Tällaiset ilmiöt eivät katoa tai "mene pois" vaikka niistä vaiettaisi kuinka.

Jos kansalaisia aidosti huolestuttava asia lakaistaan maton alle homma voi räjähtää käsiin. Niin se teki Ruotsissa.

Atso Almila:

Näyttäisi että kyllä otetaan, kun keskustelun hätäistä pöllähdystä seuraa. Mutta keskustelussa vähätellään vielä ilmiön merkitystä.

Sen sijaan että – kuten idealistisesti voisi kuvitella – humanismi nousisi "tänäänkin" julmaa markkinaohjausta vastaan, nouseekin maahanmuuttovastainen itsekkyys.

Kuinkahan kauan onnelassamme asuvat kuvittelevat, että voimme olla jakamatta vauraudestamme, kun meitä asuu täällä runsaat viisi miljoonaa maassa, johon mahtuisi helposti viisitoista; kauanko luulee tiettyjä töitä välttelevä kansamme, ettei ulkomailta tarvita eläköityvään Suomeen työtä tekeviä, ensin paska- ja myöhemmin huippuhommiamme hoitamaan

Osmo Pekonen:

Maahanmuuttoon liittyy todellisia ongelmia, jotka eräissä Euroopan maissa ovat kärjistyneet vaikeammiksi kuin meillä.

Maahanmuutto on poliittinen kysymys, josta pitää saada keskustella mahdollisimman vapaasti niin kuin muistakin poliittisista kysymyksistä.

Vaalien lähestyessä maahanmuuttokriitikkoa ei pidä nähdä demonina, vaan ääniä vieheellä kalastavana yhtenä poliitikkona monien muiden joukossa.

Jos maahanmuuttokriittiset poliitikot demonisoidaan tai yritetään sulkea keskustelun ulkopuolelle, se vain lisää heidän kannatustaan.

Mahdollisimman vapaassa keskustelukulttuurissa tyhmät, yliampuvat ja harhaluuloiset puheenvuorot karsiutuvat lopulta itsestään pois.

Ami Hasan:

Koko maahanmuuttokeskustelu on polarisoitunut ja populisoitunut – joko olet sitä mieltä että "tänne vaan kaikki vapaasti" tai sitten olet "vastenmielinen rasisti". Jos joku kehtaa ihan järkisyin olla vaikka sitä mieltä että maahanmuuttoa pitäisi hallita ja tarkastella kokonaisuuden ja esimerkiksi työllisyyden tai sosiaaliturvaan käytettävien rahojen kannalta, niin heti saa maahanmuuttokielteisen tai pahimmillaan rasistisen leiman.

Maahanmuuttokysymys ei Suomessa ole läheskään samassa mitassa kuin Ruotsissa, mutta täällä ei uskalleta keskustella itse asiasta tai sen mahdollisuuksista ja lieveilmiöistä kun pelätään leimautumista jompaankumpaan suuntaan.

Kun käy kääntymässä vaikka vaan Helsinkiä huomattavasti monikulttuurisemmassa Tukholmassa, niin huomaa äkkiä myös maahanmuuttajien mukanaan tuomat hyvät puolet. Mitenkäs saisimme maksimoitua nämä hyvät puolet ja minimoitua haitat? Voisimmeko vaikkapa antaa maahanmuuttajille nykyistä enemmän neuvoja, tukea ja koulutusta oman yrityksen perustamiseen, Suomalainen byrokratia kun on aika hankala ihan syntyperäisellekin.

Maahanmuuttajia on monenlaisia niin kuin meitä suomalaisiakin, tuskinpa heistä kaikki tulevat tänne ihan vaan hienon ilmaston, korkean yhteiskunnallisen statuksen, halpojen asuntojen ja sosiaaliturvan perässä – moni saattaa ajautua fattan kassalle kun sopeutuminen ja oman toimeentulon luominen on tehty aika hankalaksi.

Mustavalkoiset ääriliikkeet eivät ole tässäkään asiassa hyvästä, eikä se että kaikki ilmatila annetaan näiden ja nettipalstoilla ölisijöiden käyttöön. Valtiovallan ja median yhteinen tehtävä olisi valottaa maltillista kokonaiskuvaa ja luoda sopivan suvaitsevaa asennetta.

Lotta Backlund:

Kysymyksen voi käsittää kahdella tavalla. Otetaanko maahanmuuttokriitikot riittävän vakavasti siinä mielessä, että he ovat suuri ryhmä ja he saattavat päästä vaikuttamaan asioihin tulevaisuudessa (eli suomeksi: otetaanko heidät riittävän vakavasti "uhkana") SEKÄ Ovatko maahanmuuttokriitikot vakavasti otettava keskustelija yhteiskunnassa? Vastaan tuohon toiseen.

Maahanmuuttokeskustelu Suomessa on tosi absurdia, koska sisällöstä puhutaan tosi vähän ja kaikki aika, energia ja palstatila menee siihen, että keskustellaan muodosta: saako puhua maahanmuutosta vaiko eikö saa. Maahanmuuttokeskustelu ei tätä menoa tule ikinä pääsemään alkuunkaan. Syyllisiä tähän ovat kummatkin "osapuolet". On varmasti niitä maahanmuuttokriitikkoja, jotka osaisivat argumentoida ja keskustella asiasta niin sanotusti fiksusti, ja joiden päästäminen debattiin aivan varmasti edistäisi maahanmuuttokeskustelua Suomessa. Mutta sitten on myös iso joukko maahanmuuttokriitikoita joiden argumentaatio on tasolla "vitun neekerit himaan ja maahanmuuttoministeri tapettava". Niinpä ei-kriittisellä puolella on helppo yleistää koko sakki rasisteiksi, ja sitten porukalla hymistellään ja ollaan puhumatta maahanmuuttopolitiikan epäonnistumisista tai ongelmakohdista.

Syyllistyn itsekin joskus ylisuvaitsevaisuuteen, enkä halua netissä lukea "maahanmuuttokriitikoiden" tekstejä koska ne vaan itkettää ja oksettaa, mutta sehän nyt on mun henkilökohtainen voivoi. Mielestäni on kuitenkin älyllistä epärehellisyyttä luulla että suomen integraatiopolitiikka on kaikilta osin onnistunut. Jos Suomessa asuu suomalaisia, jotka eivät osaa puhua suomea tarpeeksi hyvin pärjätäkseen koulussa tai työelämässä, niin on pakko voida myöntää että jossain on epäonnistuttu.

Koska niin hysteerisesti pelkäämme suvaitsemattomuutta ja rasismia (minä myös), niin emme uskalla antaa kenellekään toista mieltä olevalle suunvuoroa siinä pelossa, että se lietsoo vihaa. Ymmärrän että se on vaistomainen tapa reagoida, mutta se on johtanut siihen, että yhteen tiettyyn politiikan segmenttiin ei saa puuttua. Veropolitiikasta, koulutuspolitiikasta, sosiaalipolitiikasta ynnä muusta voi debatoida, kirjoittaa ja sitä, sen tavoitteita ja saavutuksia saa arvostella, mutta maahanmuuttopolitiikkaa ei. SE on järjenvastaista.

Heikki Hiilamo:

Kyselytutkimukset kertovat, että perussuomalaisten kannattajat ovat taloudellisesti heikoimmassa asemassa olevia suomalaisia. Huoli omasta toimeentulosta ja syrjäytymisestä kanavoituu muukalaiskammona. Kyse voi olla myös aivan konkreettisesti reviirikilpailusta. Heikoimmassa asemassa olevat maahanmuuttajat kilpailevat perussuomalaisten kannattajien kanssa samoista koulutus- ja työpaikoista sekä asunnoista.

Sama asetelma on tuttu monista maista tv-sarjojen, elokuvien, tutkimusten, uutismedian ja omien kokemusten kautta. Ilmiössä ei ole mitään erikoista tai yllättävää. Kyse ei ole maahanmuuttajista, vaan yhteiskunnan eriarvoistumisesta.

Aikaisemmin maahanmuuttajien määrä oli toki vähäisempi, mutta olennaisempaa on se, että köyhyys ja syrjäytyminen olivat marginaalisia ilmiöitä Suomessa. 1990-luvun laman jälkeen tuloerot ovat kasvaneet ennätysmäisen nopeasti. Tämä näkyy suhteellisen köyhyyden lisääntymisenä sekä pitkäaikaistyöttömyyden yleistymisenä. Muukalaisvastaisuutta ruokkii se, ettei työtä riitä kaikille. Köyhät on jätetty kiistelemään rikkaiden muruista.

Maahanmuuttajavihamielisyys on osin yksi seuraus epäonnistuneesta sosiaalipolitiikasta. Ironista on se, että samat puolueet, jotka ovat rapauttaneet perusturvaa ja lyöneet laimin työllistämistoimia, osoittavat nyt ymmärrystä sille kiukulle ja kaunalle, jota ne ovat politiikallaan itse ruokkineet.

Martti Koskenniemi:

Kyseessä ei ole irrallinen, vain maahanmuuttajiin kohdistuvia asenteita koskeva ongelma, vaan yleisempi ääri-ilmiöiden, oikeistolaisuuden ja kovien arvojen vahvistuminen. Henkinen ilmapiiri ruokkii kyynisyyttä eikä poliittinen järjestelmä tunnu kykenevän vastaamaan siihen kuin taipumalla.

Maahanmuuttoteeman pitäisi olla osa suomalaisen yhteiskunnan tilaa ja tulevaisuutta koskevaa keskustelua.

Tommi Uschanov:

Koko maahanmuuttokeskustelun tärkein ja huomionarvoisin yksittäinen piirre on se, että itse sanoja "maahanmuutto" ja "maahanmuuttajat" käytetään siinä täysin kaistapäisellä tavalla. Kielitoimiston sanakirjan mukaan maahanmuuttaja on yksinkertaisesti 'henkilö joka muuttaa maahan'.

Aivan ensimmäiseksi: Suomeen ulkomailta muuttavista joka kolmas on suomalainen. "Maahanmuuton vastustajilta" olisi hauska kysyä, onko Suomesta ulkomaille muuttaminen todella niin suuri rikos, että siihen syyllistyviltä pitäisi evätä oikeus palata takaisin.

Kun sitten katsotaan ulkomaalaisia maahanmuuttajia, viisi suurinta ryhmää järjestyksessä ovat venäläiset, virolaiset, ruotsalaiset, somalit ja kiinalaiset. Näistä vain yksi ainoa, somalit, kuuluu heihin, joita "maahanmuuttokriitikot" tarkoittavat käyttäessään sanaa "maahanmuuttajat".

Sanasta "maahanmuuttaja" ei nimittäin ihmisten mieleen tule tilastollisesti keskimääräinen maahanmuuttaja, joku ruotsalainen tai virolainen, vaan ensisijaisesti somali, arabi ja/tai muu Lähi-idän alueelta lähtöisin oleva ja/tai islaminuskoinen henkilö.

Kyseinen häviävän pieni, Keravan tai Kirkkonummen väkiluvun kokoinen ihmisryhmä on se ryhmä, jonka vastustaminen ensisijaisesti tunnetaan "maahanmuuton vastustamisena".

Tämän maahanmuuttajien yhden kuudesosan tai seitsemäsosan vastustamisesta on yhtä totuudenmukaista puhua "maahanmuuton vastustamisena" kuin olisi esimerkiksi puhua Suomesta, kun tarkoittaa todellisuudessa Kainuuta.

Muista tulijoista vastustamisen kohteena ovat olleet lähinnä Romanian romanit. Kuten virolaiset ja ruotsalaisetkin, he tulevat Suomeen EU-kansalaisille taatun vapaan liikkumisoikeuden nojalla, jonka rikkomisesta EU-komissio on nyt aloittanut oikeustoimet Ranskaa vastaan.

On surkuhupaisaa, kuinka voimakkaasti tätä paheksutaan esimerkiksi perussuomalaisissa. Kun Romanian liittymissopimus EU:hun oli eduskunnan ratifioitavana, yksikään puolueen kansanedustaja ei nimittäin äänestänyt vastaan. Timo Soini sanoi päinvastoin: "Minä en ole mikään EU:n portsari ja portinvartija. Jos Romania ja Bulgaria haluavat tähän kolhoosiin, niin sen kun tulevat."

Tämä on vain ymmärrettävää: jotta voi vastustaa ulkomaalaisia, Suomeen täytyy ensin tulla ulkomaalaisia, ja mitä helpommin he voivat tulla tänne, sitä parempi heidän vastustajilleen.

Oikeastaan voisi melkeinpä sanoa, että mitä voimakkaammin joku Soini tai Halla-aho ratsastaa poliitikkona maahanmuuton vastustamisella, sitä varmempi merkki tämä on siitä, ettei hän todellisuudessa vastusta sitä.

Poliitikon omassa henkilökohtaisessa intressissä on päinvastoin sen takaaminen, että maahan muuttaa jatkuvasti lisää ihmisiä, jotta hänellä riittää vastustettavaa jatkossakin ja eduskunta- ja valtuustopaikat pysyvät turvattuina.

Jos maahanmuuttokriitikot todella "otettaisiin vakavasti", kuten kysymyksen sanamuoto epäsuorasti väittää tapahtuneen, heille huomautettaisiin muun muassa tällaisista seikoista. Ei ole huomautettu.

Sen sijaan on kuultu suunnaton määrä moralisoivaa koohotusta, josta jokin Hytösen toimittama Halla-aho-kirja on vain yksittäinen ilahduttava poikkeus.

Saila-Mari Kohtala:

On mielenkiintoista, että taloudellisen rakennemuutoksen ja vanhojen puolueiden kriisin edessä kaikki tuska näyttää kanavoituvan maahanmuuttokriittisyyteen. Toisaalta näinhän on aina ollut. Suurten muutosten ja taloudellisen tiukkuuden keskellä syntipukkeja on aina haettu sieltä, mistä ne helpoimmin löytyvät: niistä muista.

Netin aikakausi saattaa hivenen myös vääristää tulkintoja – äänekkäimmät ja provokatiivisimmathan ne siellä mesoavat.

Globaalia maailmantaloutta on hivenen vaikea harjoittaa, jos haluaa sulkea siltä ovensa. Siitä huolimatta maahanmuuttokriitikoiden väitteitä on kuunneltava herkin korvin. Äänekkäiden ääripäiden joukkoon mahtuu myös selväjärkisempää pyrkimystä keskustelunavauksiin siitä, millä perusteilla ja miten maahanmuuttajia otetaan vastaan, miten heidän kotiutetaan ja mihin suuntaan suomalainen ns. jälkiteollinen yhteiskuntarakenne ylipäätään on menossa.

Kaarina Kaikkonen:

Maahanmuuttokeskusteluun liittyy pakkoruotsikeskustelun tavoin hirveästi hurskastelua ja kansalaisten mielipiteen vähättelyä. Kuitenkin Suomen vaaleissa tulee käymään samansuuntaisesti kuin muuallakin Euroopassa.

Kansan syvät rivit vasemmalta oikealle tulevat todennäköisesti äänestämään maahanmuuttokriittisiä ehdokkaita riippumatta siitä, miten väheksyen media heitä kohtelee. Kriittisyys ei tottele perinteistä lokerointia vasemmistoon ja oikeistoon.

Tärkein syy huoleen on terve itsesuojeluvaisto, kerjäläisten ja rikollisten määrän näkyvä lisääntyminen. Jos on totta huhu että esimerkiksi 70 prosenttia Espoon raiskauksista on ulkomaalaisten tekemiä, niin pelon lisääntyminen ei ole mikään ihme.

Poliisin ja oikeuslaitoksen on toimittava tehokkaammin, rikolliset on käännytettävä jo rajalta. Turvallisuus ja yhteiskuntarauha on taattava. Muuten paine kasvaa ja kansa ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Syntyy mellakoita ja väkivaltaisia mafiankaltaisia ääriliikkeitä. Näistä ääriliikkeistä löytyy esimerkkejä hyvin läheltä idästä ja lännestä, nykypäivästä ja menneisyydestä.

Köyhiä maita tulee tukea, jotta ihmiset voisivat opiskella ja elättää perheensä kotimaassaan. Suomeen muuttaneille tulee antaa tapakasvatusta siitä mitä suomalainen moraali ja oikeuskäsitys tarkoittaa. Riskitapaukset ja heikoimmat oppilaat tarkkailuluokalle.

Yleinen suhtautuminen maahanmuuttajiin muuttuu heti myönteisemmäksi, jos rikollisuus pysyy kurissa.

Vaula Norrena:

Asiallista ja mielenkiintoista kritiikkiä maahanmuuttoilmiöstä esiintyy tavallisten ihmisten parissa, mutta he eivät julkaise blogeja eivätkä kirjoja, joten heidän mielipiteitään ei kuulla julkisesti. Eniten julkisuudessa ovat vieraanpelkoiset uuninpankkopojat, jotka valittavat kuinka muunmaalaiset vievät meiltä naiset, työt ja sossun rahat.

Pitäisi saada tavalliset perheenisät ja -äidit osallistumaan keskusteluun. He eivät vastusta muunmaalaisia sinänsä, vaan päivittelevät, kuinka vaikeaa on tyystin toisenlaisesta kulttuurista tulevan oppia suomalaisen yhteiskunnan tavat ja lait. He eivät kritisoi maahanmuuttoa sinänsä, vaan sitä miten maahanmuutto Suomessa hoidetaan. Heitä harmittaa, että monet maahanmuuttajat eivät työllisty eivätkä opi kieltä. Heitä harmittaa, jos muunmaalaisten lasten käytöstä katsotaan läpi sormien siinä missä suomalaisilta vaaditaan kunnollisuutta. Heitä harmittaa, jos tänne tulevat eivät kunnioita Suomen lakeja.

Nämä ovat asioita, joita pitäisi voida pohtia ja ratkaista asiallisesti, ilman muunmaalaisten mustamaalausta kuin turhaa paapomistakaan.

Tosiaan tuntuu siltä, että julkisuudessa esiintyy nyt vain ääripäitä. Maltillista analyysia lisää, kiitos!

Antti Arjava:

Sosiaalisen median hölötykseen suhtaudutaan liiankin vakavasti. Sen varjolla marginalisoidaan ja demonisoidaan perusteltua kritiikkiä ja epäkohdista puhumista. Suomalainen keskustelukulttuuri näyttäytyy taas huonoimmillaan, kun tärkeintä on spekuloida vastapuolen motiiveilla ja esittää ne mahdollisimman epäedullisessa valossa, sen sijaan että lähdettäisiin aitoon dialogiin. Kriittistä keskustelua vaaditaan, mutta se onkin aina vääränlaista.

Lukeneiston ja kansan kuilu näyttää muutaman vuosikymmenen jälkeen jyrkentyneen. Suomalainen eliitti näköjään aina pettyy utooppiseen kansaansa, kuten pahimmillaan 1918, eikä edes ymmärrä mistä se puhuu. On taas tullut hyväksytyksi pilkata kansan syvien rivien oppimattomuutta, tyhmiä ajatuksia ja kirjoitusvirheitä, tai puhua roskaväestä.

Hassua kyllä, poliittiset rajalinjat ovat valtaosin retorisia, ne luodaan puolin ja toisin tarkoituksella. Esimerkiksi jokainen ajatteleva ihminen puolueesta riippumatta tiedostaa, että turvapaikkajärjestelmää rasittaa Euroopan tasolla massiivinen väärinkäyttö, joka vahingoittaa eniten todellisia avun tarvitsijoita.

Kaikki vastuulliset poliitikot yrittävät ratkaista ongelmia, mutta niistä puhuminen on pitkään jätetty erityisille maahanmuuttokriitikoille. Virheen seuraukset näkyvät nyt, kun suuret puolueet eivät tiedä miten päin puhuisivat. Mediakaan ei tässä ole kunnostautunut erityisen analyyttisenä.

Markku Jokisipilä:

Kysymykseen on vaikea vastata, koska toisaalta maahanmuuttokriitikot otetaan liiankin vakavasti, toisaalta heidän argumenttinsa hukutetaan nykyisin varsin kärkkäästi ja heppoisinkin perustein esitettäviin rasismisyytöksiin.

Suomalaisessa keskustelussa on samaa häiritsevää piirrettä kuin Ruotsissakin, jossa lain puitteissa toimivaa ja vaaleissa 340 000 ääntä saanutta puoluetta pyritään eristämään kokonaan poliittisen dialogin ulkopuolelle. Demokratiassa keskeiseen ilmaisuvapauteen kuuluu se, että sallitaan myös sellaisten mielipiteiden ilmaisu, joita itse pitää väärinä, epämiellyttävinä ja jopa moraalisestikin tuomittavina, kunhan lakia ei rikota.

Sallitun mielipiteenilmaisun rajat löytyvät lainsäädännöstä. Median, puolueiden, kansalaisjärjestöjen tai yksittäisten ihmisten ei pidä ryhtyä mielipidepoliiseiksi ja moraalinvartijoiksi. Perusteiltaan väärät mielipiteet voidaan kumota avoimessa keskustelussa.

Ruotsidemokraattien tapaan perussuomalaiset tulevat saamaan vaaleissa sympatiaääniä niiltä, jotka ovat kyllästyneet valtamedian yksipuoliseen maahanmuuttomyönteisyyteen. Pyrkimys vaientaa kriitikot heitä leimaamalla toimii itseään vastaan. Pitäisi luottaa siihen, että vapaassa ja avoimessa yhteiskunnallisessa debatissa parhaiten perustellut ja kestävimmät mielipiteet lopulta selviävät voittajiksi.

Suomen perustuslaki takaa mielipiteen ja ilmaisun vapauden, ja tämä pitää sisällään myös oikeuden suhtautua torjuvasti maahanmuuttoon. Maahanmuuttokritiikin torjuminen lähtökohtaisesti rasistisena ja/tai älyllisesti ala-arvoisena on viime kädessä demokratiaa halveksuvaa elitismiä ja oman ajattelunsa ylentämistä yleispäteväksi moraaliseksi ohjenuoraksi. Politiikassa on kyse kompromissien etsimisestä, ja tämä piirre on toistaiseksi loistanut maahanmuuttokeskustelusta täysin poissaolollaan, puhuttiin sitten kummasta osapuolesta tahansa.

Jarmo Papinniemi:

Ei oteta, mutta myöskään maahanmuuttokritiikot eivät ota kuuleviin korviinsa sitä, mitä heille sanotaan.

Maahanmuuttokeskustelu on niin polarisoitunutta, ettei se ole edes keskustelua. Se on ison muurin yli huutelemista, jossatoinen osapuoli ei usko, että toisella voisi olla mitään annettavaa. Kukaan ei halua muuttaa mielipidettään.

Lukkiutunut asenneilmasto, jossa maahanmuuttoa joko ihannoidaan tai demonisoidaan, on ahdas ja ahdistava.


EN OTA KANTAA

Jaakko Hämeen-Anttila:

Kysymykseen on vaikea vastata. Maahanmuuttokeskustelun ongelma on se, ettei asiallista kriittistä keskustelua juuri ole, vaan kriittisen keskustelun rooli on jätetty yksinomaan maahanmuuttovihamielisille kirjoittelijoille.

A.W. Yrjänä:

Maahanmuuttokriitikon maahanmuuttaja ei ole tanskalainen ravintoloitsija tai amerikkalainen matkapuhelinyhtiön johtaja, vaan toista uskontoa, toista ihonväriä ja ei-eurooppalaista taustaa edustava vähäväkinen, jonka kriitikko mieltää olevan jakamassa hänen kakkuaan.

Kun poliitikot iskevät aterimensa tähän asennesoppaan, nappaa ovelin katkerien äänet ja unohtaa heidät sitten.

Mikko Lehtonen:

Vastaan "en ota kantaa". Kysymys on sillä tavoin muotoiltu, että muu ei ole mahdollista.

Poliitikot, viranomaiset ja kansansivistäjät kyllä sivuuttavat maahanmuuttoon liittyvät ongelmat aivan liian kepeästi – ne kun eivät ole heidän vaan pikemminkin yhteiskunnan vähäosaisten ongelmia. Sen sijaan, että kansalle saarnattaisiin suvaitsevaisuutta niiden taholta, joilla on varaa avarakatseisuuteen, tulisi keskustella avoimesti myös niistä mahdollisista eturistiriidoista ja yhteentörmäyksistä, joita maahanmuutto väistämättä myös aiheuttaa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että niin sanotut maahanmuuttokriitikot pitäisi ottaa yhtään sen vakavammin kuin "ihmisoikeuskriitikot" tai "tasa-arvokriitikot". Eivät nämä kriitikot ole "maahanmuuttokriitikoita", koska heidän "kritiikkinsä" ei kohdistu yhtä lailla kaikkeen maahanmuuttoon.

Nämä ovat – kuten kirjassa "En ole rasisti, mutta..." osoitan Halla-ahon kohdalla –rasisteja ja muukalaiskammoisia ihmisiä. Heidän itselleen keksimä termi "maahanmuuttokriitikko" on silkkaa epä-älyllistä epärehellisyyttä, jota ei voi ottaa vakavasti.

Maahanmuuttoon liittyvät todelliset ongelmat voi ottaa vakavasti ja ratkaista vain, jos näitä rasisteja ei oteta vakavasti.

Akuliina Saarikoski:

Suomalainen "maahanmuuttokritiikki" on rasistista valittamista. Sen tarkoitus on pitää kapitalistisessa kilvassa saavutetut perusteettomat edut omilla, ja jättää muu maailma rajoille kuolemaan.

Iivi Anna Masso:

En pysty käsittelemään kysymystä käsitteellä "maahanmuuttokriitikko" – käsite on liian epämääräinen, sisältää liian paljon ja liian vähän.

Keskustelua pitäisi käydä siitä, onko maahanmuuttopolitiikassa jotain ongelmia – myönteinen vastaus ei tee ihmisestä "maahanmuuttokriitikkoa" siinä mielessä, että hän välttämättä vastustaisi maahanmuuttoa sinänsä.

Tai siitä, onko kulttuurisia syntynyt arvokonflikteja, ja miten niitä tulisi ratkaista, jos on.

Tai kotouttamispolitiikasta ja siitä, auttaako ihmisten erottelu tyyliin "eri uimahallivuorot uskonnon mukaan", heidän sopeutumistaan.

Ihmisen kannat näissä asioissa eivät kerro meille, suhtautuuko hän myönteisesti tai kielteisesti maahanmuuttoon yleisesti. Keskustelua pidetään edelleen niin mustavalkoiseen, yksinkertaistavaan sävyyn, että mielekästä keskustelua on tällä tavoin oikeastaan mahdotonta käydä.

Valitettavasti tämä yksinkertaistava kysymyksenasettelu vain vahvistaa sitä mustavalkoista asetelmaa.

Erkki Tuomioja:

Kysymyksen perusteluosa on asiaan ihan hyvä johdatus, jonka jälkeen kysymys jää kummajaiseksi. Siksi en oikein osaa ottaa siihen kantaa, koska en ymmärrä mitä kyllä tai ei oikein tarkoittavat tai miten niitä tultaisiin tulkitsemaan.

Muuten olen sitä mieltä että maahanmuutosta on oltava valmis käymään laajaa ja asiallista keskustelua.

Johanna Sinisalo:

Kysymykseen ei oikein voi vastata, ennen kuin on määritelty "maahanmuuttokriittisyys". Kysymyksessä käsitetään maahanmuuttokriittisyydeksi ilmeisestikin maahanmuuton vastustaminen tai halu rajoittaa maahanmuuttoa, ja näiden mielipiteiden esittäjät ovatkin olleet äänekkäimpiä ja näkyvimpiä niin kutsutussa "maahanmuuttokriittisessä" keskustelussa.

Mutta maahanmuuttoon liittyy paljon muutakin keskusteltavaa ja kritisoitavaa kuin maahanmuuttajien pääluku – esimerkiksi maahanmuuttajien kotoutustavoitteet ja niiden toteutuminen. Maahanmuuttajien ghettoutumisriskistä ei mielestäni puhuta lainkaan riittävästi.

Silja Rantanen:

Yhtäältä maahanmuuttokriitikkoja ei pelätä Suomessa tarpeeksi ja toisaalta heidän muukalaisvihaansa suhtaudutaan hännystelevän vakavasti.Sana maahanmuuttokriitikko puolustelee muukalaisvihaa. Sen asiallisen legitimoiva vivahde paljastaa, että samalla kun muodollisesti palvotaan kaikkien mahdollisten yhteiskuntanäkemysten tasa-arvoa, ollaan valmiit uhraamaan julkisen sanankäytön tasa-arvolle syvällisempi ja konkreettisempi tasavertaisuus. Oikeutta julkisuuteen arvostetaan enemmän kuin mitään muuta.

Teivo Teivainen:

Jos vakavuus merkitsee tukemista, heinäluomat ja zyskowiczit todistavat tahoillaan, että vakavasti on otettu. Kuten Jussi Förbom osoittaa uudessa kirjassaan, maahanmuuttokriittisyys ei ole eduskunnassakaan pelkästään perussuomalaisten tuomaa.

Jos vakavuus merkitsee totista toimintaa rasistisen vihan patoamiseksi, vastaus on kielteinen.

Leena-Maija Rossi:

Mitä "vakavasti ottaminen" tässä tarkoittaa?

Mielestäni median ja poliitikkojen pitäisi ottaa "maahanmuuttokriitikoiden" ääriajattelu ja vihapuhe siinä mielessä vakavasti, että siitä pitäisi päättäväisesti irtisanoutua. Ylipäänsä "kriittisyys" on täysin vääränlainen ilmaus silloin, kun puhutaan äärinationalismista ja jopa rasismin muodoista.

Vakavasti pitäisi ottaa myös se, mitä kulttuuristamme ja sivistyksestämme kertoo ennakkoluulojen lisääntyminen ja kuvitteelliseen homogeenisuuteen käpertyminen. Kuka poliitikko ottaisi vaaliohjelmaansa erojen ja erilaisuuden arvostamisen? Muiden kunnioittamisen?

Jos vakavasti ottaminen viittaa kysymyksessä siihen, että "kriitikoiden" sanomalle kaivattaisiin jotenkin enemmän kaikupohjaa, niin koko kysymys on huolestuttava.

Osmo Soininvaara:

Suomesta puuttuu julkisuudessa käytävä asiallinen keskustelu maahanmuuttopolitiikasta. Kun virallinen Suomi on asiasta vaiti, äärimmäisyysihmiset valtaavat keskustelun. Näiden rasistispainotteista kritiikkiä ei oikein voikaan ottaa vakavasti, mutta vakavasti pitäisi ottaa se aukko julkisessa keskustelussa, jota he pääsevät täyttämään. Vaikeneminen on aivan väärä vastaus ulkomaalaisvihamielisiin puheenvuoroihin. Tätäkin pahempaa on naiivi ongelmien vähättely.

Kysymys maahanmuutosta – erityisesti kysymys työperäisestä maahanmuutosta – on Suomen seuraavien vuosikymmenten tärkeimpiä, koska meidän on – tai olisi – pystyttävä paikkaamaan työikäisen väestön vajausta ulkomaisella työvoimalla. Keskustelua työperäisen maahanmuuton periaatteista ei käydä juuri lainkaan, vaan ajaudumme tilanteesta toiseen. Järjestämättä ovat kunnolla esimerkiksi sosiaaliturvan pelisäännöt – säännöt ovat, mutta niitä ei ole optimoitu uuteen tilanteeseen.

Myös humanitaarisen maahanmuuton osalta asenteet ovat aivan liian mustavalkoiset. Joko ollaan kaikkea humanitaarista auttamista vastaan tai kaiken maahantulon puolella. Esimerkiksi somalialaisten humanitaarisin perustein autettavien osalta tulisi käydä viileää keskustelua siitä, missä määrin ja millä keinoin panostetaan auttamiseen paikan päällä ja missä määrin hyväksymällä muutto Suomeen.

Olisi perusteltua valita Suomeen muuttavia painottaen mahdollisuuksia menestyä teollisessa yhteiskunnassa. Tällaiset muuttajat hyötyisivät Suomeen muutosta eniten ja toisaalta heistä Suomelle aiheutuva hinta olisi vähäisin. Nyt spontaani maahanmuutto valikoi maahan tulijoita väärin perustein.

Jukka Relander:

Maahanmuuttokriittisiä asenteita on aika pienellä osalla suomalaisista. He saavat aivan suhteettomasti huomiota siihen nähden, että enemmistö ihmisistä kuitenkin suhtautuu erilaisiin ihmisiin aika avoimesti.

Osa maahanmuuttokriitikoista on asenteiltaan melko rasistisia. Tästä emme osaa ilmaista huolestuneisuuttamme riittävän tarmokkaasti.

Valtiojohto ja media voisivat tässä suhteessa ottaa oppia Ruotsista.