Etelä-Saimaa: Typerä yleistys taittaa kärjen Paperiankkurin humanismilta

Etelä-Saimaa: Typerä yleistys taittaa kärjen Paperiankkurin humanismilta 14.10.2011

HBL: Ondskan dansar i invandrarpolitiken

Kansan Uutiset: Kohtalo yhden paperin varassa 11.10.2011

Ville Tietäväinen piirtää upean sarjakuva-albumin Näkymättömät kädet, Jari Tervo kirjoittaa ihmiskaupasta romaanin Layla, Hanna Brotherus ja Jussi Lehtonen tekevät yhdessä maahanmuuttajien ja Kyläsaaren vastaanottokeskuksen turvapaikanhakijoiden kanssa poikkitaiteellisen esityksen Paperiankkuri.

Suomalaiset eturivin taiteilijat osallistuvat eurooppalaiseen keskusteluun maahanmuutosta ja ihmisoikeuksista. Mämmilän piirtäjä Tarmo Koivisto ei ole enää ainoa huutava ääni perussuomalaisessa korvessa.

Teatteri on aivan omaa luokkaansa taiteena, mitä vuorovaikutuksen voimaan ja vaikuttavuuteen tulee. Teatterissa ihmiset ja asiat pitää kohdata kasvoista kasvoihin.

Brotheruksen ja Lehtosen Paperiankkuri ei hyvistä tarkoituksistaan huolimatta ole mitään tendenssitaidetta. Kokonaisuus syntyy modernin tanssin keinoin ja se on erittäin vaikuttava, niin vaikuttava, että katsojien, jotka jakavat esitystä varten haastateltujen turvapaikanhakijoiden kauhukokemukset, oli selvästi vaikea välillä katsoa sitä.

Kansallisbaletin Nina Hyvärisen ja Teatterikorkeakoulusta juuri valmistuneen Liisa Pietikäisen soolot olivat tietenkin ihan omaa luokkaansa. Vaikuttavimmillaan esitys oli kuitenkin joukkokohtauksissa, ja suorastaan raastava oli kohtaus, jossa kuvattiin posttraumaattisesta stressistä kärsivien ihmisten levotonta unta.

Yksi paha kauneusvirhekin esitykseen on kuitenkin päätynyt. Yhdessä kohtauksessa äyskäröidään ämpärikaupalla sinivalkoista oksennusta maahanmuuttajien päälle. Me suomalaiset olemme siis rasisteinakin jotenkin aivan erityisiä?

Ihmisten tyypittely kansallisuuden, etnisen alkuperän tai uskonnon perusteella on juuri sitä inhimillistä typeryyttä, josta olisi hyvä päästä jollakin tavalla eroon.

Mutta toisaalta sen ymmärtää. Kyläsaaren vastaanottokeskuksen seinien sisäpuolella Paperiankkurin suomalaiset tekijät ovat turvapaikanhakijoiden tarinoissa kohdanneet silmästä silmään todellisuuden, jota on vaikea kestää syyllistymättä ja syyllistämättä. Turha hokea ich weiss nicht!

________________________________________

HBL: Ondskan dansar i invandrarpolitiken

”Jag tar inte ställning till enskilda fall.” Så brukar standardsvaret lyda när politiker konfronteras med obekväma utvisningsbeslut. Det enskilda fallet skyfflas därmed över till migrationsverket som får spela boven – där kan man lugnt hänvisa till praxis, paragrafer och en gemensam EU-lagstiftning. Vips förvandlas också det enskilda fallet – den gamla farmodern eller det apatiska flyktingbarnet – till en liten partikel i asylsökarnas grå massa.

I Paperiankkuri (Pappersankaret) ställs vi ansikte mot ansikte med den grå massan. Den får armar och ben som försätts i dans på Nationalteaterns lilla scen. Det går inte att vända bort blicken från den rostfläckade plåtväggen som avskärmar estraden i den inledande scenen. Framför den står ensemblen bestående av professionella dansare och skådespelare, personer som fått asyl och finländska barn. Jussi Lehtonens osäkra tjänsteman läser upp flyktingmottagningens spelregler: ”Finland är ett jämställt land, i Finland sitter folk helst ensamma i bussen, ni får en fyra euros matpåse, använd inte duschen som toalett ...” Likt en grekisk kör svarar ensemblen simultant på olika språk. Sedan hissas plåtväggen upp och vi initieras i flyktingarnas vardag.

Att regissören Hanna Brotherus nästan helt gått in för dans som uttrycksmedel förklaras inte bara av att hon är koreograf. Dansens språk har fördelar, det är inte övertydligt vilket är viktigt med tanke på temat och det starka textmaterialet. Texten har fötts genom Nationalteaterns nygrundade turnéscens (med Jussi Lehtonen som konstnärlig ledare) projekt där arbetsgruppen har besökt Byholmens flyktingmottagning, träffat personer som väntar på asyl och satt upp föreställningar med dem.

Mötet med flyktingarna har också resulterat i enkla men hårresande monologer om självmordsförsök, krig, våldtäkter och en långdragen och orolig väntan på uppehållstillstånd. Grundstämningen är milt sagt ångestfylld, något som ytterligare understryks av de vackra plågade cellotonerna. Ändå blir det nästan aldrig för mycket och när det blir det (som i slutscenen) har det ett syfte. Ett ställningstagande krävs av publiken.

Våldsam dans

Den kraftfulla koreografin och den otroligt känsliga tolkningen från dansarna, bland andra Alexandros Kotsopoulos och Nina Hyvärinen, talar till det undermedvetna. Rörelserna återger allt som oftast våldshandlingar: subtilt skildrar de dansande kropparna avrättningar, misshandel och krig. En grupp svartklädda gubbar i grova armékängor rusar då och då in på scenen, trakasserar och vräker ur sig aggressiva finska läten. Men här finns också rum för hopp, omfamningar och mjuka lyft med ”vänliga händer”.

Bildspråket är starkt. Stängda portar är återkommande element. Vissa är robusta och går inte att brotta ner, andra är av papper som tilllåter händer att tränga igenom. Titeln ”Pappersankaret” blir i sig en mångsidig bild: en tung tross eller en livlina så tunn att den när som helst brister.

Det är spännande att en föreställning utan specifika karaktärer kan beröra så djupt. Det beror på en genomtänkt vision och iscensättning och förstås på ensemblens minutiösa arbete. Samspelet mellan dansarna, skådespelarna och de ”vanliga” människorna är obestridbart. Trots att vissa är amatörer har man inte i desto större grad ruckat på de konstnärliga kraven – till och med de två små pojkarna har en otrolig scennärvaro och koncentration. Att det finns en så stark beröringspunkt till ”verkligheten” ger också föreställningen en unik nerv.

Paperiankkuri är ett exempel på hur en institutionsteater kan hitta sin plats i samtiden. Det är också en hoppfull pjäs som visar teaterns förmåga att skapa medkänsla. När larmet går och dansarna kastas fram och tillbaka i diagonaler över scenen sprider sig rysningarna över kroppen. För en stund kan jag ana mig till något mycket mörkt och mycket nära. Och till insikten om att jag är en del av det.
_________________________________________

Kansan Uutiset: Kohtalo yhden paperin varassa

Turvapaikanhakijoista kertova Paperiankkuri saa ensi-iltansa samaan aikaan teatterissa ja televisiossa.

Miltä tuntuu, kun kohtalo on yhden paperin varassa? Sitä tutkii tanssin keinoin koreografi Hanna Brotheruksen ja työryhmän monitaiteellinen teos.

Paperiankkuri tekee näkyväksi turvapaikanhakijoiden elämäntarinoita. Se on Kansallisteatterin tietoinen ele kantaväestön ja maahanmuuttajien kohtaamisen puolesta.

Esiintyjinä teoksessa nähdään joukko suomalaisia eri taiteenalojen kärkinimiä (muun muassa tanssija Nina Hyvärinen, näyttelijä Jussi Lehtonen ja muusikko Mikko Perkola), turvapaikan saaneita maahanmuuttajia ja suomalaislapsia.

Vastaanotto-projekti jatkuu

Paperiankkuri on maaliskuussa 2011 startanneen Vastaanotto-projektin toinen osa.

Työskentely alkoi jalkautumisjaksolla Kyläsaaren vastaanottokeskukseen. Siellä työryhmä tutustui turvapaikanhakijoihin ja heidän elämäntilanteisiinsa sekä valmisti esityksiä yhdessä heidän kanssaan. Paperiankkuri peilaa näitä kohtaamisia.

Dokumentaarisesta lähtökohdastaan huolimatta Paperiankkuri luottaa sanattomaan näyttämöilmaisuun, musiikkiin sekä tanssin hurjaan voimaan ja liikkeeseen.

Projektin kolmas osa on valtakunnallinen kiertue-esitys Paperisilta, jonka ensi-ilta on itsenäisyyspäivänä Kyläsaaren vastaanottokeskuksessa.

Paperisilta vierailee vuoden 2012 aikana vastaanottokeskuksissa sekä alle 18-vuotiaana Suomeen tulleiden turvapaikanhakijoiden ryhmäkodeissa.

Lavalla muutkin kuin ammattilaiset

Teoksen ohjaaja, koreografi Hanna Brotherus on aiemminkin tuonut yhteiskunnalliset aiheet yleisön eteen konkreettisesti, avaamalla näyttämön ihmisille, joita emme tehokkuudeltamme näe.

Hänen teoksissaan on esiintynyt lapsia, vanhuksia, narkomaaneja ja liikuntavammaisia yhdessä ammattitanssijoiden kanssa.

Viimeisimpiä Brotheruksen töitä ovat muun muassa Koiton Laululle koreografioitu En lähde täältä salaa 2009 sekä Kansallisoopperassa kantaesitetty Tähän asti 2010.

Paperiankkurin ensi-ilta on myös YLE Teeman 10-vuotisjuhlavuoden teatteriviikon huipennus.

Suora lähetys Kansallisteatterin pieneltä näyttämöltä nähdään keskiviikkona Teemalla ja samanaikaisesti verkossa Yle Areenassa klo 18.40 alkaen.