HS: "Halusimme tavallisen elämän"

Helsingin Sanomat: "Halusimme tavallisen elämän" 20.3.2011

Kyläsaari, Helsinki . Teollisuushalleja, joutomaata, kierrätyskeskus, kerjäläisiä. Moottoripyöräjengin kerhotila.

Entiseen vesilaboratorioon perustetussa vastaanottokeskuksessa on keskipäivällä hiljaista. Mies, joka viime viikolla yhtä mittaa huusi "fuck Finland" on poissa, tai sitten hän nukkuu. Pari pientä tyttöä leikkii hippaa ankeassa eteisaulassa.

Kirkkaassa kevätauringossa siinäkin on näkevinään toivon uudesta alusta. Ei saisi.

"Antakaa heille kaikki hyvä, mitä teillä on, mutta älkää antako turhaa toivoa."

Tämä vastaanottokeskuksesta saatu ohje mielessään helsinkiläiset taiteilijat ovat aloittaneet työnsä Kyläsaaressa.

Koreografi Hanna Brotherus, näyttelijä Jussi Lehtonen ja säveltäjä Sanna Salmenkallio ovat tulleet tekemään esityksiä turvapaikanhakijoille, heidän omista tarinoistaan, osin heidän kanssaan.

"Meillä on maailman vaikein yleisö", Brotherus sanoo. "Sanoinkuvaamattomia hirveyksiä kokeneita ihmisiä, joilla ei ole oikeastaan muuta yhteistä kuin odottaminen. Kaikki puhuvat eri kieliä, taustat ja kulttuurierot ovat suuria."

Lisäksi esitysten pitäisi sopia kaikenikäisille. "Masentuneiden ja traumatisoitujen vanhempien lapset tarvitsevat tätä vähintään yhtä paljon kuin aikuiset", Lehtonen jatkaa.

Monet lapsista eivät ole koskaan käyneet koulua tai olleet päiväkodissa. He ovat levottomia eivätkä tiedä, miten ryhmässä toimitaan. Jotkut eivät käyneet koko talvena ulkona.

Vastaanottokeskuksissa vietetään usein pitkiä aikoja. Oleskeluluvan odottaminen kestää kuukausia, joskus vuosia. Myönteisen päätöksen saa enimmilläänkin kolmasosa hakijoista.

Arviolta 5–10 miljoonaa ihmistä kiertää yhtä mittaa ympäri Eurooppaa, maasta toiseen, yhdestä vastaanottokeskuksesta seuraavaan.

Heillekö ei saisi antaa toivoa?

Kansallisteatterin harjoitushuone täyttyy hiljaisista miehistä. Ilmeet ovat vakavia, tunnelma odottava, hivenen jännittynyt.

Miehet ovat tulleet tänne Kiinasta, Ghanasta, Kosovosta, Gazasta, Iranista, Afganistanista. Jotkut heistä ovat kokeneet vainoa, sortoa, raiskauksia, kidutusta, jatkuvaa väkivallan ja kuoleman uhkaa, pitkiä pakomatkoja, tapettuja omaisia. . . Toiset ovat joutuneet eroon perheestään. Monet eivät ahdistukseltaan pysty nukkumaan.

Eniten menettäneet ja pahimmin vaurioituneet eivät ole täällä. He eivät välttämättä jaksa edes nousta sängystä.

Hanna Brotherus napsauttaa nauhurin päälle, afrikkalaiset rytmit täyttävät pienen huoneen. Kaikki osallistuvat kuin olisivat odottaneet vain tätä hetkeä, näitä liikkeitä, pieniä ja suuria, hidasta ja nopeaa, ilmassa ja lattialla. Ilmeet sulavat, lihakset rentoutuvat.

Vaikka paikalla on kolme tulkkia, yhteistä puhuttua kieltä kaikkien kanssa ei ole. Se ei haittaa, sillä kehot puhuvat.

On vaikea uskoa, että miehet ovat harjoitelleet vasta pari päivää ilman minkäänlaista esiintymistaustaa. He hyppivät, harppovat, liitävät, kierivät, sukeltavat ilmassa, matkivat toisiaan, ottavat kontaktia – ja nauravat!

"Helsinki!" he huutavat. Sitten kuiskaavat.

Miehet hahmottelevat paperille omakuvansa, rypistävät sen palloksi ja viskaavat pois, taittelevat auki ja sirottelevat palaset lattialle, ympäri maailmaa. Välillä he syöksyvät toistensa syliin, kantavat kuin lasta, laulavat kehtolaulua ja silittävät uneen. Sitten he kertovat ääneen, kukin omalla kielellään, unelmistaan. Ne ovat kaukana.

Harjoitusten jälkeen Almir Burdzevic vaihtaa verkkarit tuulihousuihin ja pistää tupakaksi.

"Yritän lopettaa. En pysty."

Burdzevic kertoo olevansa 36-vuotias, vaikka näyttää parikymmentä vuotta vanhemmalta. Kosovon bosnialainen turvallisuuspoliisi, pomminpurkaja, on viettänyt vaimonsa ja neljän lapsensa kanssa viimeiset seitsemän kuukautta Kyläsaaressa, vankiselliltä näyttävässä huoneessa. Nuorin lapsista on yksivuotias.

"Ei tanssiminen ole vaikeaa!" Burdzevic sanoo harjoitusten jälkeen. "Olen onnellinen. Ruumiini on nyt täynnä energiaa. Kielteiset ajatukset tulevat ulos, niin kuin teknoreiveissä, tiedäthän. Opetan lapsenikin tanssimaan."

Burdzevic kertoo, että Kosovossa lapsia syrjittiin niin, että vanhemmat eivät uskaltaneet päästää heitä minnekään yksin.

"13-vuotias tyttäreni joutui koulussa järjestelmällisesti kiusatuksi. Koulun ulkopuolella hänen takkinsa revittiin ja häntä lyötiin niin, että kädestä murtui luita. Kun otin yhteyttä kouluun sieltä sanottiin, että se on vain lasten pelleilyä."

"Halusimme ihan tavallisen elämän, mutta perheemme jäi serbien ja albaanien väliin, eikä siellä ollut tulevaisuutta. Kun vähän aikaa sitten vietimme vanhimman poikani viisivuotispäiviä vastaanottokeskuksessa, hän puhalsi kakun kynttilät ja sanoi toivovansa, että voisimme jäädä tänne. Se oli hänen paras syntymäpäivänsä."

"Silloin kun hänen ei tarvitse enää kysyä, kenen kanssa saa leikkiä, tiedän että olemme vapaita."

"I hate attention seekers", lukee 23-vuotiaan uiguurinuorukaisen paidassa. Kiinan Ürümqista lähtenyt muusikko on paossa viranomaisia eikä halua esiintyä omalla nimellään. Hän pyytää, että kutsuisimme häntä Erkiniksi.

Uiguurina Erkinillä ei olisi ollut mahdollisuutta saada opiskelupaikkaa Kiinasta, joten hän pakeni Eurooppaan voidakseen opiskella itselleen ammatin.

Täällä hän käy kaksi kertaa viikossa kielikurssilla. "Puhun jo vähän suomea", Erkin sanoo ja hymyilee leveästi.

Masen on juuri saanut kuulla saaneensa viisumin Romaniaan, jossa odottaa tyttöystävä, ehkä nettimorsian. Hän hyvästelee seitsemän Kyläsaaren-kuukauden aikana ystäviksi tulleet miehet ja toivottaa kaikille hyvää loppuelämää.

"On niin surullista jättää jäähyväisiä", toteaa ghanalainen Prince katse lattiassa. Orvoksi jäänyt poika joutui pakenemaan sukuaan enon kaapattua hänen vanhempiensa omaisuuden. Nyt hän tanssii ja yrittää unohtaa.

"Kiitos, että kohtelette meitä kuin oikeita näyttelijöitä", Erkin kiittää taiteilijoita. Miehet ympärillä nyökyttelevät.

Vastaanotto-projektissa mukana olevat taiteilijat ovat joutuneet kohtaamaan paitsi oman kestokykynsä rajat myös liudan eettisiä ongelmia sosiaalipornosta ja hyväksikäytöstä silkkaan voimattomuuteen.

Ihmiset ja heidän tarinansa tulevat uniinkin. Vastaanottokeskuksesta tarjotulle keskusteluavulle on ollut tarvetta, mutta samalla koko ajattelutapa on saanut uuden suunnan. Ei tee mieli valittaa turhasta.

"Punnukset eivät ole millään tavalla tasan", Lehtonen toteaa, "mutta näistä kohtaamisista on jo nyt ollut iloa molemmille osapuolille. Kun on viettänyt viikon Kyläsaaressa, ei voi edes sanoa miten absurdilta kuulostaa, kun joku kutsuu näitä ihmisiä elintasopakolaisiksi."

"Tämän jälkeen on mahdoton soittaa pelkästään Mozartia konsertissa", Salmenkallio toteaa.

Projekti on muuttanut myös arkea vastaanottokeskuksessa. Miehet, jotka vasta tanssiryhmässä oppivat toistensa nimet, organisoivat ensi töikseen keskuksen yhteistilojen siivousvuorot.