HS: Näkemiin Suomi

Helsingin Sanomat: Näkemiin Suomi 20.3.2011

Umayya Abu-Hanna uupui 30 vuoden jälkeen suomalaisiin ja muutti Amsterdamiin. Ei hän persuja paennut, vaan älymystöä.

Amsterdamilaisen lähiön katu päättyy mereen. Kaupungissa on aina vesi lähellä. Ja toiset ihmiset. Suurkaupungin alueella asuu yli kaksi miljoonaa ihmistä, ja lisää muuttaa koko ajan, sillä kaupunki houkuttelee globaaleja nomadeja. Globish, ei-äidinkielenä puhuttu englanti, on jo sen kakkoskieli.

Matalan kerrostalon nimikyltit todistavat muuttoliikkestä: Mhamood, Liu, Mahnin ja uusimpana Abu-Hanna.

Runsas vuosi sitten Umayya Abu-Hanna päätti, että hän muuttaa pois Suomesta. Päivä on helppo muistaa, sillä se sattui olemaan jouluaatto.

Se on päivä, jolloin Suomessa ei yleensä tehdä suuria päätöksiä, mutta ei Umayya Abu-Hannakaan ole aivan tavallinen suomalainen. Tässä ohuttukkaisten maassa hän on erottunut aina muista. Isotukkainen palestiinalainen, joka puhuu vuolaasti ja kärjistää sanottavansa niin, että suututtaa väistämättä osan kuulijoista.

Hän on värikäs ja dramaattinen. Kuin älymystön Lenita, jonka kaikki tuntevat pelkällä etunimellä. Umayya.

Kun muissa lapsiperheissä elettiin kihisevää joulupukin odotusta, Umayya katseli päiväunille uuvahtanutta tytärtään ja mietti tulevaisuuttaan. Elämä täyttyi yhä pätkätöistä. Vuoden pesti Valtion taidemuseon kehittämisyksikön monikulttuurisuusasiantuntijana oli taas päättymässä, ja työn sisällöstäkin oli erimielisyyksiä.

Eikä hän pitänyt enää julkisesta kuvastaan: se oli kaventumassa nalkuttavaksi akaksi.

Ja sitten oli Reema, Etelä-Afrikasta adoptoitu tytär, joka oli oppinut puhumaan ja osasi jo kertoa vähillä sanoillaan, että hän vihaa mustaa ihoaan.

Ehkä heidän olisi helpompi asua muualla.

Päätös syntyi yhtä ripeästi kuin edellinen suuri muuttopäätös.

Silloin elettiin vuotta 1979. Palestiinalaisperheen tytär Umayya Abu-Hanna oli tavannut suomalaisen maailmanmatkaajan ja rakastunut. Hän halusi muuttaa Suomeen.

Mutta vanhemmat eivät heti suostuneet. Tyttären pitäisi käydä katsomassa, millaiseen maahan hän olisi muuttamassa.

Se oli kaunis ja ihana maa, täynnä uusia värejä, tuoksuja, makuja ja tuntemuksia. Punaisina ja keltaisina hohtavat lehtipuut, syksyisen luonnon väkevä tuoksu, metvurstileivän savuinen kirpeys, viileä järvivesi hikisellä saunaiholla.

Poikaystävän äiti lauloi leipoessaan, ja Umayya maistoi ensimmäisen kerran karjalanpiirakoita.

Puolentoista vuoden kuluttua Umayya muutti Naantaliin, ja Suomi näytti pian toisen puolensa. Töpselinenäisten pellavapäiden joukossa hän näytti erilaiselta, ja erilaiselle sai huudella melkein mitä vain.

Mutta sinnikäs siirtolainen ei lannistunut. Umayya opetteli suomea, erosi, muutti Helsinkiin ja alkoi opiskella yliopistossa, tiskasi, kitki rikkaruohoja, oli kauden Helsingin kaupunginvaltuustossa, suoritti vielä toisen tutkinnon ja valmistui taiteen maisteriksi.

Tämä siis tiivistettynä. Tulostettuna Umayya Abu-Hannan ansioluettelo täyttää viisi ja puoli paperiarkkia.

Nyt Abu-Hannan pikku perhe on asunut Amsterdamissa muutaman viikon.

Kaupunki alkaa tuntua jo omalta ja asunto kodilta. Amsterdamissa ei äiti sen enempää kuin tytärkään ole eksoottinen, erikoinen eikä hämmentävä.

"Täällä on helppo sulautua ihmisjoukkoon, sillä jokainen on erilainen."

Umayya ei pidä tavasta, jolla Suomi suhtautuu siirtolaisiinsa. Viranomaiset kyselevät netissä kolmannen sukupolven ulkosuomalaisilta paluuhalukkuutta, vaikka maassa asuu jo joukoittain koulutettuja ja työhaluisia siirtolaisia. Nimenomaan siirtolaisia. Ei maahanmuuttajia. Sitä sievistelevää sanaa Umayya ei halua käyttää.

Hänen mielestään paluuhalukkuudesta kyseleminen kertoo valtiokoneiston piilorasismista. Etninen suomalainen on aito ja haluttu suomalainen.

Sama hyvin piilotettu torjunta henkii Umayyan mielestä maabrändiraportistakin.

"Siinäkin korostetaan, että suomalainen on rehellinen. Kysypä siirtolaiselta, onko suomalainen rehellinen. Siirtolaista kusetetaan Suomessa aivan kuten suomalaista blondia Marokon hiekkarannalla."

Umayyan mielestä Suomi on muuttunut 30 vuodessa nationalistisemmaksi. Alemmuuskompleksista on hypätty suoraan ylemmyyskompleksiin. Suomessa on maailman paras koulutus, maailman paras se ja maailman paras tämä. Muotoilukin on niin tasokasta, että erilaiselle estetiikalle ei jää tilaa, ja niin esimerkiksi amerikkalainen arkkitehti ei saa töitä.

Ovisummeri pärähtää.

Lähetti tuo verkkokaupasta tilatun pressokeittimen. Järkevämpää olisi ollut ostaa sänky, mutta Umayya valitsi kahvikoneen.

Sängyn ehtii hankkia sitten joskus.

Muuttokuormassa oli vain 32 pahvilaatikkoa, vaatteet ja Reeman tavarat. Suurimman osan kirjoistaankin hän antoi pois.

Umayya kuittaa toimituksen, avaa laatikon ja pudistaa pakkauspölyt. Töpseli seinään ja kahvin tuoksu täyttää asunnon.

Kahvittelun jälkeen on taas voimia jatkaa Suomi-analyysia.

"Eivät persujen neekeripuheet minua heilauta. Olen pettynyt älymystöön, joka ei halua huomata, mikä valtava muutos Suomessa on edessä."

Suomi siirtyy väistämättä monikulttuuriseen yhteiskuntaan. Se on yhtä suuri muutos kuin demokratiaan siirtyminen tai tasa-arvon edistäminen, ja sitä varten tarvitaan työkaluja ja toimintamalleja.

Umayyan mielestä monikulttuurisuustyö on trivialisoitunut puuhasteluksi, joka muistuttaa enemmän sosiaalityötä kuin muutosta tukevaa toimintaa. Valkoiset naiset järjestävät tilaisuuksia, joissa musta mies soittaa rumpuja ja tarjolla on etnistä ruokaa. Folkloristisen puuhastelun sijasta pitäisi rakentaa infrastruktuuria, tutkia tilastoja ja katsoa, ettei mikään siirtolaisryhmä jää taide- ja kulttuurikentän ulkopuolelle ja eristäydy.

"Venäläiset ovat Suomen suurin ulkomaalaisryhmä, ja heidät on jätetty yksin. Kun kulttuurin rahoitus alkaa tulla yhä enemmän Venäjältä, ryhmästä saattaa tulla samanlainen vähemmistö kuin Viron venäläisistä."

Toinen ongelma on ruotsinkielinen vähemmistö. Se pitää vimmatusti kiinni erityisasemastaan ja torpedoi muutokset.

Vuodesta 2017 tulee Umayyan mielestä mielenkiintoinen. Itsenäisyyden satavuotisjuhlat korostavat kansallista identiteettiä, vaikka perinteisen ja puhtaan suomalaisetnisen kulttuurin aika on jo ohi.

Joka viides helsinkiläinen on tuolloin jo muualta muuttanut. Maa on jakautumassa kahtia: maaseudulla asuvat iäkkäät suomalaiset ja kaupungeissa muualta tulleet nuoret.

Jos nämä nuoret eivät pääse yhteyteen suomalaisen kulttuurin kanssa, he eristäytyvät omiin oloihinsa, ja Suomesta tulee vielä jakautuneempi maa.

Juuri näiden ongelmien ennalta ehkäisemiseen Umayya Abu-Hanna olisi halunnut paneutua työpaikallaan, mutta hän ei saanut ajatuksilleen mielestään vastakaikua.

Nyt hän kirjoittaa aiheesta kirjaa Koneen Säätiön apurahan turvin. Kirjasta tulee työkalupakki, joka auttaa kulttuurikentän instituutioita ja organisaatioita siirtymään puuhastelusta konkreettiseen työhön.

Mielessä pyörii monta muutakin kirjahanketta.

Mutta työt saavat odottaa vielä hetken, sillä tärkeintä on saada tyttären arki ensin sujumaan.

Kun tytär on esikoulussa, Umayya kulkee kaupungilla, kiertelee näyttelyissä ja seuraa, miten kansainvälisessä kaupungissa toimitaan ja eletään.

Suomessa vietetyt vuosikymmenet ovat jättäneet jälkensä. Umayyakin huomaa rajaavansa suomalaiseen tapaan hyvän ja sallitun. Mikä ei ole hyvää, on huonoa.

Hollannissa rajoja ei piirretä niin selvästi. Leikkipuistojen hiekkalaatikkoihinkaan ei rakenneta reunuksia. Ravintoloissa on lapsia, sateella ei käytetä sadevaatteita, vanhat ja nuoret käyvät samoissa paikoissa.

"Olen hämmästynyt, että minusta on tullut Suomessa myös ahdasmielinen. Tulkitsen asioita ja vaadin rauhaa. Kun ihmettelin huivipäisiä opettajia koulussa, veli sanoi, että mitä sinä niistä huiveista puhut. Onko sinulla huomauttamista opetuksesta?"

Reema on jo oppinut hollantia ja häpeää äitiään, joka ei hänen mielestään osaa lukea eikä kirjoittaa.

Eikä edes aio vielä opetella, sillä tällä kertaa Umayya on päättänyt olla sopeutumaton maahanmuuttaja. Hollantilaiset saavat pitää polkupyöränsä ja omituisen tapansa sirotella suklaamuruja aamiaisleipien päälle.

"En tiedä edes, mitä kiitos on hollanniksi. Puhun joka paikassa englantia. I don't give a shit. Olen omassa maailmassani."

Entä kun apuraha on loppunut ja kaikki kirjat on kirjoitettu?

"Se onkin iso kysymys. Onko parempi jäädä tiskaamaan tänne vai palata sylkykupiksi Suomeen?"


Umayya Abu-Hanna täytti 50 vuotta viime torstaina 17. maaliskuuta.