Verna Castrén: Valitkaa minut joukkueenne kapteeniksi – suomalainen maahanmuuttopolitiikka

Verna Castrén: Valitkaa minut joukkueenne kapteeniksi – suomalainen maahanmuuttopolitiikka 2.2.2011

Liikuntatunti alkoi joukkueiden jakamisella. Aluksi joukkueille valittiin kapteenit, jotka valintansa jälkeen saivat diktaattorimaisin elkein nimetä vuorotellen joukkueidensa jäsenet. Joukkueen muodostuksessa toimi aina sama strategia: parhaimmat pelaajat ensin, eikä kukaan halunnut huonointa.

Opettajakoulutuksessa ja nykyaikaisissa kasvatusmetodeissa huomioitiin joukkueisiin jakautumisen haittavaikutukset liikunnallisesti heikompilahjaisiin oppilaisiin, joiden itsetunto ja liikkumisenilo murenivat pikkuhiljaa heidän seisoessaan viimeisenä valintajonossa. Käsittääkseni kapteeni–tavasta on, ellei kokonaan, niin ainakin osittain luovuttu.

Miten tämä joukkueiden jakaminen eroaa tilanteesta, jossa maahanmuuttajien turvapaikkahakemuksia arvioidaan? Yhteiskuntamme on ”maahanmuuttokriitikoita” myöten innokkaasti ottamassa vastaan hyvätuloisia, hyvin koulutettuja ammattilaisia vastaamaan Suomen lähestyvään työvoimapulaan. Tietyt sektorit, kuten sosiaali- ja terveysala, ovat todellisen joukkueenlisäyksen tarpeessa suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle. Hyvin koulutettu eliitti kuitenkin harvoin vastaa Suomen todellista työvoimantarvetta. Lisäksi koulutetun eliitin huutaminen hyväosaiseen länsimaahan aiheuttaa lähtömaassa aivovuodon. Maahanmuuttajan lähtömaa kurjistuu entisestään koulutetun yhteiskuntaluokan vuotaessa ulkomaille. Itsekäs joukkueenrakentamisemme vain lisää globaalia epätasa-arvoa. Huudettuamme parhaat päältä huomamme kuitenkin etteivät kaikki heistä pelaa peliämme aivan niillä säännöillä, joihin olemme tottuneet. Niin työelämä, kuin koulutuskin ovat tietysti aina vähän erilaista eri maissa ja kielen oppiminen vie aikansa.

Liian nopeasti tarjoamme heille mahdollisuutta työllistyä joltakin vähemmän arvostetulta alalta ja unohdamme heidän koulutustaustansa. Loppujen lopuksi emme olekaan valmiita sijoittamaan näihin uusiin pelaajiin. Urheilusta en juuri mitään ymmärrä, mutta käsittääkseni ulkomaalaiset vahvistukset ovat yleensä myös joukkueelle taloudellinen panostus. Toivon näkeväni samanlaista panostusta myös suomalaiselta maahanmuuttopolitiikalta. Maahanmuuttajan kieli- ja täydennyskoulutus maksaa kuitenkin paljon vähemmän kuin Suomessa syntyneen kouluttaminen vauvasta työikäiseksi lapsilisineen kaikkineen.

Maahanmuuttopolitiikan suurin sisällöllinen kysymys pitäisi olla kotouttamispolitiikka. Byrokratiaa ja epäinhimillisyyttä täytyy vähentää. Työlupia on saatava helpommin, ja työperäinen maahanmuutto on nähtävä todellisena mahdollisuutena. Joukkueeseen viimeisenä valittu pelaaja omaa varmasti monia kykyjä, joita hän ei vain vielä ole päässyt näyttämään. Toisessa lajissa hänet saatetaan valita ensimmäisenä. Kielen opetuksen on oltava kaikille sekä mahdollisuus että velvollisuus. Niin kuntien kuin koulujenkin henkilökuntaa on koulutettava entistä enemmän kohtaamaan monikulttuurisuuden haasteita. Monikulttuurisuus ei tarkoita luopumista suomalaisesta kulttuurista. ”Yhteiskunnaksi” kutsumamme pelin säännöt on tehtävä kaikille selviksi, mutta pelissä on kuitenkin voitava myös soveltaa. Suomen laki määrittää tämän soveltamisen rajat. Peliin on myös päästävä mukaan ilman suuria saavutuksia. Alakoulun liikuntatunnillakin kaikki otettiin mukaan. Meille opetetaan koulussa arvoja, joita meidän täytyy pystyä toteuttamaan myös globaalisti.

Joukkueen kapteeni huutaa parhaita pelaajia miettimättä muiden tunteita. Kerrasta toiseen pieni ja hontelo poika seisoo kentän laidalla. Kerta toisensa jälkeen toinen poika ylittää jonkin EU-maan rajan ja hakee turvapaikkaa. Poika osaa lukea ja kirjoittaa. Hänellä on jopa monia muita paremmat edellytykset sopeutua johonkin EU-maahan, opetella uutta kieltä, kouluttautua, hankkia työpaikka, perustaa perhe ja elää onnellista ja ihmisarvoista elämää. Toista kuin se mistä hän on itse lähtenyt. Valitsemmeko me hänet?

Liikuntatunneilla valintamenettelystä luovuttiin. Menettelyä pidettiin epäinhimillisenä ja omanarvontuntoa murentavana. Suomessa kampanjoidaan teemalla “kaikki muuttuu paremmaksi”, mutta muuttuuko kaikille? Ihminen tarvitsee arvostusta. Se, ettei maahanmuuttajien koulutustaustaa, kulttuuria ja elämäntapaa pidetä minään, lamauttaa. Monta vuotta vastaanottokeskuksen vankilamaisissa olosuhteissa asuminen lamauttaa. Turvapaikkakäsittelyä on nopeutettava ja kotouttaminen on aloitettava heti, kun on varmaa jääkö henkilö Suomeen.

Suomen on löydettävä muita keinoja joukkueensa muodostamiseen. Epäinhimillisestä ”parhaimmat ensin” -ajattelusta on luovuttava. Kaikki ihmiset ovat samanarvoisia ja ansaitsevan ihmisarvoisen elämän. Meillä on oltava varaa kehittää myös niiden heikoimmassa asemassa olevien taitoja, jotka Suomesta apua hakevat. Kukaan ei lähde kotoaan heppoisin perustein. Pakolaisia on Suomeen otettava jatkossakin ja heitä on autettava eheytymään rankoista kokemuksistaan. Koulutukseen ja kotouttamiseen panostaminen maksaa itsensä takaisin, kun maahanmuuttajat integroituvat, eivätkä siten jää elämään sosiaalituilla. Yhteiskunta ei saa passivoida ihmisiä, vaan päinvastoin rohkaista heitä osallistumaan yhteiseen peliin. Pakolaisten ottaminen on myös meidän velvollisuutemme.

Minun joukkuettani ei rakenneta pelkistä ylisuoriutujista ja menestyjistä, vaan minun joukkueeseeni mahtuvat kaikki. Kaikki muuttuu paremmaksi heti, kun sinut otetaan mukaan tähän peliin. Suomessa on maahanmuuttajia noin 3 % koko väestöstä. Niissä joukkueissa, joissa minä olen pelannut on aina ollut 100 % erilaisia, eritaustaisia ja erilaisia kykyjä omaavia pelaajia. Se, mistä he ovat olleet kotoisin, ei ole koskaan vaikuttanut peliin, vaan se, kuinka heidän on annettu pelata ja kuinka heitä on pelaajina arvostettu.