HS: Maahanmuuttohistoriikki yrittää oikeuttaa maahanmuuton vastustamisen

Helsingin Sanomat, kirja-arvostelu: Juha Sihvola: Maahanmuuttohistoriikki yrittää oikeuttaa maahanmuuton vastustamisen 17.2.2011
Helsingin Sanomat, mielipide: Vesa Kanniainen: Ylevät periaatteet eivät riitä maahanmuuttokeskustelussa 28.2.2011

Valtiotieteilijä Milla Hannula liikkuu vaikealla kentällä pohtiessaan oikeudenmukaisuutta ja isänmaallisuutta maahanmuuttokriittiseksi kutsumastaan näkökulmasta.

Katsomuksellisesti ja kulttuurisesti moniarvoisen yhteiskunnan tarvitseman oikeudenmukaisuuden ytimen voisi kuitenkin ilmaista yksinkertaisesti. On turvattava mahdollisimman laaja omantunnonvapaus eri katsomusten ja kulttuuritaustojen edustajille, jos he sitoutuvat kansalaisten poliittiseen tasa-arvoon myös omassa keskuudessaan.

Ketään ei saa syrjiä katsomuksen, etnisen alkuperän, sukupuolen tai sukupuolisen suuntautumisen takia, vaan jokaisen on saatava reilu mahdollisuus kehittää kykyjään ja elää täysipainoista elämää omaksi kokemallaan tavalla.

Hyvä yhteiskunta sallii monia kulttuurisia identiteettejä. Se sitouttaa kaikkia kansalaisiaan poliittisiin periaatteisiin, jotka tukevat tasa-arvoa ja jokaisen reilua hyvän elämän mahdollisuutta.

Järjestelmän tulee kannustaa isänmaallisuutta eli ohjata kansalaisia rakastamaan yhteiskunnan laitoksia ja käytäntöjä, jotka ovat yhdessä elettyjen kokemusten pohjalta paikallisiin oloihin sopiviksi muovautuneita.

Ollakseen oikeudenmukaisia ja isänmaanrakkautta ansaitsevia laitosten ja käytäntöjen on kohdeltava kansalaisia tasaveroisina eivätkä ne saa syrjiä ketään, varsinkaan haavoittuvia vähemmistöjä.

Tällainen järjestelmä on suvaitsevainen mutta ei kaiken salliva. Rasistisia ja poliittisia oikeuksia sukupuolen tai sukupuolisen suuntautumisen takia rajoittamaan pyrkiviä katsomuksia se julkisesti paheksuu ja väkivaltaisen toiminnan yhteiskuntaa vastaan se kieltää.

Reilu yhteiskunta edellyttää yksimielisyyttä kansalaisten tasaveroisuudesta, syrjinnän vastustamisesta ja reilusta hyvän elämän mahdollisuuden antamisesta jokaiselle.

Silti jää runsaasti tilaa olla eri mieltä ja keskustella kriittisesti myös maahanmuuttopolitiikan linjauksista: kuinka paljon ja millä perustein siirtolaisia otetaan, miten heidät kotoutetaan, miten suhtaudutaan katsomuksellisten ja kulttuuristen tunnusten näkymiseen julkisessa elämässä, mitkä ovat suvaitsevaisuuden sopivat rajat?

Hannula yrittää varsinkin teoksensa loppupuolella edustaa sisäsiistiä maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskritiikkiä, välttää tunnepitoista rasismia, perustelematonta yleistämistä, kulttuurin näkemistä syypäänä kaikkeen, toisenlaisen maailmankuvan mustamaalaamista.

Tutkija vakuuttaa ajattelevansa, ettei rotu, kieli, kulttuuri tai uskonto saa olla Suomen kansalaiseksi tulon este, kunhan vähemmistöt integroituvat eivätkä kasva kantaväestön asemaa uhkaaviksi. Hän vaatii kantaväestön kieltä, rotua ja uskontoa puolustavaa nationalistista politiikkaa, jottei suomalais-ugrilainen kansa kuihtuisi.

Hän ei luota siihen, että suomalaisuutta pitää parhaiten elävänä isänmaanrakkaus, joka paikallisesti omaleimaisella tavalla rakentaa kansalaisten tasa-arvoa tukevia laitoksia ja käytäntöjä sekä suo omantunnon ja identiteetin ilmaisemisen vapauden kaikille, jotka tällaiseen yhteiskuntaan sitoutuvat.

Hannula väittää, että Suomen julkinen sana hyssytteli maahanmuuton ongelmia ja usein vaikeni niistä vuoteen 2008 asti.

Osallistuttuani vuosituhannen alusta alkaen maahanmuuton seurauksia koskevaan keskusteluun ja käytettyäni lukuisia puheenvuoroja assimiloivan, integroivan ja eriyttävän kotouttamispolitiikan eroista niin lehdistössä kuin opetusalan koulutustapahtumissa tiedän hyssyttelyväitteet perättömiksi.

Suomessa on pääosin seurattu aktiiviseen kansalaisuuteen integroivaa linjaa, mutta kunnioitettu maahanmuuttajien taustaidentiteettejä kansalaisten tasa-arvon rajoissa. Pidän valintaa oikeana, mutta vaihtoehtojen ehdottamista ei ole sensuroitu.

Lisäksi Hannula esittää väärin Jyllands-Postenin Muhammed-pilakuvien vaikutuksen Suomessa.

Pommiturbaanipäinen profeetta esiintyi täälläkin monessa lehdessä, ja aihe herätti vilkkaan keskustelun. Itsekin järjestin paneelin, jonka noin 30 puhujasta suurin osa vastusti sananvapauden rajoituksia ja puolusti satiirisen kritiikin oikeutta.

Hannula viittaa lukuisia kertoja vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalaisen toimiin, mutta ei kertaakaan ilman kielteistä sävyä. Puumalaisen tekemä tutkintapyyntö oli johtanut sakkotuomioon nettikirjoittelusta, jonka mukaan Afrikassa hyväksytään ryöstöt, raiskaukset, nepotismi, klaanisodat ja hetken mielijohteesta huvin vuoksi tehdyt murhat normaaliksi meiningiksi.

Hannulan mielestä tapaus "kertoo karua kieltään maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvien asemasta Suomessa".

Harvassa ovat ne yhteiskunnat, joissa kansanryhmän leimaaminen murhaajiksi ja raiskaajiksi hyväksytään sananvapauden nimissä, mutta Hannulan mielestä rasismituomio oli maahanmuuttoa vastustavien mielipiteiden syrjintää.

Eilen julkaistu Maassa maan tavalla osoittaa, että "maahanmuuttokritiikki" on maahanmuuton vastustamisen ja muukalaisvihamielisyyden kaunisteleva nimitys.

Suomen Sisun, Isänmaallisen Kansanliikkeen ja Homma-foorumin kaltaisten järjestöjen pohjalta syntynyt rintama ei ole luopunut kansanryhmien yleistävästä leimaamisesta eli rasismista. Niiden edustajille ei voida antaa sijaa siinä järjellisten katsomusten konsensuksessa, jonka osapuolten vastuulla on isänmaan tulevaisuus.


Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston yleisen historian professori.


Milla Hannula: Maassa maan tavalla. Maahanmuuttokritiikin lyhythistoria. Otava. 231 s.
28 e.

_________________________________________________

Helsingin Sanomat, mielipide: Vesa Kanniainen: Ylevät periaatteet eivät riitä maahanmuuttokeskustelussa

Professori Juha Sihvolan kirjoitus (HS Kulttuuri 17. 2.) teilasi maahanmuuttoa kriittisesti käsittelevän kirjan. Kyseistä kirjaa lukemattakin on nähtävissä, että maahanmuutto jakaa rajusti mielipiteitä.

Älymystön vaalimat filosofiset arvot ja rahvaan oikeudenmukaisuuden taju eivät kohtaa. Älymystö katsoo, että tasa-arvo ja ihmisoikeudet määrittelevät maahanmuuttokeskustelun rajat. Rahvas kokee, että sen oikeudentajua on loukattu: ankkurilapset ja perheiden yhdistäminen, pääväestön arvojen loukkaaminen, suvivirsi ja joulun vietto kouluissa, naisten oikeuksien loukkaaminen, ympärileikkauksien hiljainen hyväksyminen, nuorten maahanmuuttajien seurusteluoikeuden kieltäminen valtaväestön nuorten kanssa, kulttuurista vieraantuvien lasten lähettäminen takaisin kotimaahan sota-alueelle ja niin edelleen.

Paras keino saavuttaa Sihvolan toivoma järjellisten katsomusten konsensus olisi, että eri etnisen taustan ja kantaväestön nuoriso voisi vapaasti ystävystyä, seurustella, muodostaa parisuhteita ja rakentaa tulevaa Suomea. Näin ei tapahdu. Osa maahanmuuttajayhteisöä kieltää tämän uskonnollisin perustein. Viittaan myös kunniamurhiin.

Sihvolan peräänkuuluttama isänmaan tulevaisuus on konflikteista rakennettu. Uskonnot ovat koko Euroopassa törmäyskurssilla. Islamin ja muiden uskontojen välinen ristiriita on sovittamaton, niin kuin on myös islamin ja maallisen vallankäytön välinen ristiriita. Monessa asiassa ristiriita elää myös kristinuskon ja maallisen vallan välillä (naispappeus, seksuaaliset vähemmistöt).

Vaikka uskonnon pitäisi olla sisäistä hiljentymistä, uskonnot käyvät keskinäistä sotaa ihmisten sieluista. Niiden johtajien pahin epäonnistuminen on heidän epäonnistumisensa uskontojen välisen suvaitsevaisuuden rakentamisessa. Mahatma Gandhin suurenmoinen kamppailu uskontojen rinnakkaiselosta ja keskinäisestä kunnioituksesta ei ole saanut vaikutusvaltaisia seuraajia nykyjohtajissa. Koko ihmiskunta kärsii.

Sihvolalle tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden vaatimus koskee vain vähemmistöjä. Hän ei sisällytä siihen uskonnon vapautta eikä suvaitsevaisuutta enemmistön arvoja kohtaan. Hänen toiveensa yhdessä eletyistä kokemuksista valuu hiekkaan. Tulisiko islamilta vaatia samaa suvaitsevaisuutta kuin kantaväestöltä?

Kaikki arvot eivät voi olla samanarvoisia.

Jos rahvas kokee, että maahanmuuttopolitiikka ei ole reilua, miten rahvaalle viestitettäisiin, että se on erehtynyt ja että älymystö tietää paremmin? Vai selittyykö maahanmuuttokeskustelun luonne puheenvuoron käyttäjän tarpeella viestittää muille, minkälainen ihminen hän itse on.

Tämä ihmistieteissä ekspressiivisenä käyttäytymisenä tunnistettu lainalaisuus näkyy tarpeena viestittää, että on "hyvä" ja "oikeiden asioiden puolella" ja edustaa puhtaampia arvoja kuin "muut". Poliittisen korrektiuden ongelma ja muiden leimaaminen selittyvät tällä. Jos populismin tai oikeistoradikalismin nousu jollain selittyy, tässä on varteenotettava ehdokas.

Maahanmuttokeskustelussa ylevät periaatteet eivät riitä. On tosiasia, että ikääntyvä Suomi tarvitsee lisääntyvässä määrin maahanmuuttajia, vaikka nuorison asenteet ovat tätä vastaan. Presidentti Martti Ahtisaari kuitenkin on todennut, että Suomen tulisi omaksua enemmän itsekkyyttä maahanmuuttopolitiikassaan ja että Kanada olisi sopiva esikuva. Pekka Haavisto taas on todennut, että parhaiten ja tehokkaimmin pakolaisia autetaan heidän lähialueellaan esimerkiksi Afrikassa sen sijaan, että heitä tuodaan Suomeen. Kumpaakaan puheenvuoron käyttäjää ei voi leimata rasistiksi. Maahanmuutto ei ole Suomelle ongelma vaan ongelman ratkaisu. Ongelma on islamin suvaitsemattomuus.

Vesa Kanniainen
professori
Helsinki