Vesa Heikkinen: Kielitaito ja kansalaisuus

Kotus: Vesa Heikkinen: Kielitaito ja kansalaisuus 16.3.2011

Kaija Parko: Yhdenvertaisuuden periaatteesta

Mitä tarkoittaakaan täysivaltainen jäsenyys yhteiskunnassa?

Pitäisikö jonkin maan kansalaisuuden saaminen kytkeä kielitaitoon? Muun muassa tätä pohtii tutkija Marita Härmälä Kielikoulutuspolitiikan verkoston verkkolehden jutussaan.

Härmälän mukaan kansalaisuuden saaminen yhdistetään monissa maissa kielitaitoon. Suomen tilanteesta Härmälä kirjoittaa näin: "Suomessa Yleisten kielitutkintojen keskitason suomen tai ruotsin kielen testin suorittaminen tasolla 3 on yksi kansalaisuuden saamiseen vaikuttavista kriteereistä. Viime aikoina kansalaisuuden ja kielitaidon kytkemistä toisiinsa on myös kritisoitu."

Härmälä arvioi, että "pysyvämmän ja täysivaltaisemman jäsenyyden" saavuttaminen suomalaisessa yhteiskunnassa edellyttää maahanmuuttajalta suomen tai ruotsin taitoa. En ole tästä aivan vakuuttunut. Onhan täällä aina pärjätty monilla muillakin kielillä, ihan täysivaltaisesti.

Mahdollisimman monipuolisesta kielitaidosta tuskin on haittaa kenellekään. Toisaalta täysin uuden kielen opiskeleminen on monille tuskallista, ellei jopa mahdotonta. Maahanmuuttoon liittynee monesti erilaisia henkilökohtaisia, kulttuurisia ja yhteiskunnallisia törmäyksiä ja huonommuudentunteita. Yhteiskunnan muuttajalle syöttämä ajatus hänen kielensä riittämättömyydestä ei tilannetta helpota.

Minun mielestäni kansalliskielten opiskeleminen tulee tehdä haluttavaksi ja mahdolliseksi. Pakottaa siihen ei ketään saisi. Täysivaltaiseksi kansalaiseksi pitää pystyä tulemaan omalla äidinkielellä, onpa äidinkieli sitten mikä tahansa. Kun oikeus omaan kieleen on turvattu, on helpompi kotoutua ja vaikka ryhtyä opiskelemaan maan muita kieliä.

_________________________________________________

Kaija Parko: Yhdenvertaisuuden periaatteesta

Ylioppilaskirjoitusten aika saa pohtimaan kokelaiden yhdenvertaisuutta koetilanteessa.

Maahanmuuttokriittisiä asenteita lievennetään usein puhumalla suomen kielen oppimisen tärkeydestä keinona integroitua suomalaiseen yhteiskuntaan. Ilman kielitaitoa ei onnistu saaman sen paremmin työ- kuin opiskelupaikkaakaan. Mutta: Eikö ihminen (maahanmuuttajakin) opi hiljalleen tulemaan toimeen ympäristönsä kielellä, jos hän on aktiivisessa vuorovaikutuksessa kielen puhujien kanssa? Vähäiselläkin kielitaidolla selviää Suomen kaltaisen järjestäytyneen maan arjessa.

Monikulttuurisen Suomen lukioissa on yhä enemmän uuden kotimaansa valtakieltä opiskelleita nuoria – ja nuoria aikuisia – jotka suorittavat ylioppilastutkintoa suomen kielessä. Heillä on valittavana joko äidinkielen koe tai suomi toisena kielenä -koe. Sinnikäs usko siihen, että äidinkielen koe on arvokkaampi kuin suomi toisena kielenä elää omien opettajakokemuksieni mukaan vahvana. Olen moneen otteeseen joutunut vastaamaan kysymykseen, antavatko kokeen samat pisteet jatko-opintoihin pyrittäessä. Kyllä antavat!

Ymmärrän hyvin vieraskielisen kokelaan valinnan vaikeuden: suomi toisena kielenä tuntuu hankalalta, sillä siinä testataan sekä suomen kielen rakenteiden tuntemusta että tekstin ymmärtämisen ja tuottamisen taitoja. Periaate tuntuu oikealta; nämä asiathan näyttävät, miten kokelas hallitsee suomen kielen. Vai näyttävätkö? Olen usein testannut kokeita supisuomalaisilla oppilaillani, joille varsinkin kielioppi- ja rakennetehtävät tuottavat vaikeuksia.

Selitykseksi tarjoan puhekielen ja kirjakielen etääntymistä toisistaan, mutta myös kokelaiden sosio-ekonomisella taustalla on vaikutusta. Siinäpä se!

Äidinkielen kokeen arvioijana olen alkanut miettiä, eikö olisi mahdollista laatia erilainen arviointikriteeristö kirjoittajalle, joka todistettavasti ei käytä suomea äidinkielenään. Yhdenvertaisuusperiaatteesta huolimatta tuntuu todella epäoikeudenmukaiselta antaa äidinkielen esseestä nolla pistettä kokelaalle, joka ajattelee ja jopa strukturoi ajatuksensa hyvin, mutta jonka kielessä on ns. kielenvastaisuuksia ja puhekielen piirteitä. Erilainen kriteeristö antaisi paremmat mahdollisuudet korkeampiin arvosanoihin, ja sitä kautta jatko-opintoihin pääsy helpottuisi. Kotouttaminen kieleenhän jatkuu läpi elämän.

Tässä maassa puhutaan ja myös kirjoitetaan hyvin monenlaista suomea. Toki normatiiivis-kirjakielisen suomen tulee edelleen kuulua asiatyylin ideaaliin, mutta eikö elävä elämä pakota vähitellen sietämään hiukkasen epäfennististä suomen kieltä, joka viestii ja toimii aivan hyvin. Yhdenvertaisuus ei siis välttämättä toteudu samanlaisuudella eikä tasa-arvo synny ilman olosuhteiden tasoittamista.

Tänäkin keväänä luen suomenkielisten yo-kokelaiden sepustuksia, joiden kirjoittajaa ei uskoisi syntyperäiseksi suomalaiseksi. Nämä pojat (useimmiten he ovat poikia) saavat opiskelupaikan eikä kukaan tiukkaa heidän kielitaitoaan; hehän puhuvat ihan sujuvasti. Vieraskielisen maahanmuuttajan sen sijaan on opittava korrekti suomen kieli, mieluiten HETI.

P.S. Telepaattinen yhteys Vesa Heikkiseen näyttää toimivan; avatessani blogisivuston havaitsin hänenkin liikkuneen samoilla vesillä.