Wille Rydman: Maahanmuuttajia vain vastaanottokyvyn mukaan

Wille Rydman: Maahanmuuttajia vain vastaanottokyvyn mukaan 8.3.2011

Haluaisin kovin mielelläni sanoa, että Aki Pyysing on väärässä. Valitettavasti Pyysing on oikeassa. Viimeviikkoisessa kolumnissaan hän tuli listanneeksi harvinaisen selkeästi ne syyt, joiden vuoksi Suomessa kaikkien vanhojen valtapuolueiden kannatus laskee ja protestipuolueen kannatus nousee. En malta olla kommentoimatta aihetta.

Perimmiltään kysymys on ilman muuta kolmen perinteisesti suuren suomalaisen puolueen epäonnistumisesta. Ne ovat epäonnistuneet sekä strategisissa valinnoissaan, mielikuvamarkkinoinnissaan että konkreettisessa politiikassaan. Suurelta osin tämä epäonnistuminen liittyy juuri maahanmuuttopolitiikkaan.

Kaikki kolme suurta puoluetta Suomessa ovat 1990-luvulta lähtien olettaneet, että tulevaisuuden nouseva poliittinen voima olisi vihreät. Vihreät ovat pitkään onnistuneet kasvattamaan suosiotaan, ja osittain juuri suurten puolueiden kustannuksella. Tähän kehitykseen reaktiona kaikki suuret puolueet ovat pyrkineet ehkäisemään äänestäjävuotoa siirtämällä omaa politiikkaansa lähemmäs vihreitä. Vähitellen koko poliittinen karttamme on muuttunut yhdeksi vihermössöksi.
Vasemmistopuolueet ovat julistautuneet punavihreiksi, oikeistolaiset sinivihreiksi.

Tämä on ollut suurilta puolueilta hirvittävä strateginen virhe. Homogenoimalla omat politiikkansa ne ovat rakentaneet hedelmällisen kasvualustan uudenlaiselle protestiliikkeelle. Kun tähän vielä yhdistää epäonnistuneen maahanmuuttopolitiikan, ja käsiin räjähtäneen turvapaikanhakijoiden määrän, on keitos valmis.

On kerrassaan hämmästyttävää, kuinka suomalaiset valtapoliitikot eivät ole osanneet ennakoida tätä kehitystä. Sama on nimittäin tapahtunut kaikissa Euroopan maissa. Ensin suurten valtapuolueiden konsensus ja maahanmuuttopolitiikasta vaikeneminen, sitten maahanmuuttovastaisen protestiliikkeen nousu. Kuinka Suomi olisi voinut olla poikkeus tämän suhteen?

Maahanmuutossa on kyse Euroopan tulevaisuuden kannalta ehkä suurimmasta haasteesta alkaneella vuosisadalla. Jo tähän mennessä Eurooppaan tulleet, lähinnä islamilaistaustaiset maahanmuuttajat muuttavat maanosaamme väistämättä. Mitä enemmän maahanmuutto lisääntyy, sitä suurempia ja peruuttamattomampia muuttoliikkeen seuraukset ovat.

Suomessa ei ole käyty juuri lainkaan keskustelua siitä, mihin maahanmuuttopolitiikkamme oikeastaan edes tähtää. Itse lähden siitä, että jokaisen maahanmuuttajan on sopeuduttava ja tultava osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Tämä tarkoittaa kielen opettelua, suomalaisen lainsäädännön sisäistämistä ja suomalaiseen tapakulttuuriin tutustumista.

Valitettavan usein "monikulttuurisuuden" varjolla tämä tehtävä on laiminlyöty. Monikulttuurisen yhteiskunnan tavoittelu on johtanut maahanmuuttajien kotoutumisprosessin hidastumiseen. Julkisin varoin rahoitettu oman kulttuurin tukeminen on merkinnyt maahanmuuttajan alkuperäisen kulttuurin keinotekoista suojelemista sopeutumiselta ympäröivään yhteiskuntaan.

Monikulttuurisuutta on perusteltu hyötynäkökohdilla. On väitetty, että eri etnisistä ja kulttuurisista taustoista tulevien ihmisten asuminen samoissa yhteisöissä lisäisi hedelmällistä vuorovaikutusta näiden välillä ja loisi suotuisan ympäristön uusille innovaatioille. Tutkimustulokset eivät tue tätä väitettä. Harvardin yliopiston professori Robert Putnam on laatinut tähän asti laajimmat monikulttuurisia yhteisöjä koskevat tutkimukset, joissa haastateltiin yli 30 000 ihmistä 41 monikulttuurisessa yhteisössä. Tulokset ovat hälyttäviä: yhteisön monikulttuurisuus ei lisännyt kanssakäymistä tai vuorovaikutusta ryhmien välillä, vaan vähensi niitä sekä ryhmien välillä että niiden sisällä.

Kun muuttajia saapuu suuria määriä samoista maista asettuen asumaan samoille alueille, ei sopeutumista edesauttavia kontakteja kantaväestöön useinkaan muodostu riittävästi. Tällöin etniskulttuuriset ryhmät kääntyvät sisäänpäin ja sulkeutuvat muulta yhteiskunnalta. Putnam on nimennyt tämän ilmiön kilpikonnailmiöksi.

Jo nykyisellään on esimerkiksi Helsingissä havaittavissa huolestuttavan kehityksen oireita. Meillä ei ole sentään - vielä - sellaisia alueita kuin Tukholman Rinkeby, jossa reilu enemmistö väestöstä on taustaltaan ulkomaalaisia. Kuitenkin esimerkiksi Itä-Helsingistä löytyy alueita, joilla on nähtävissä tiettyjä gettoutumisen esiasteita. Maahanmuuttajat alkavat sulkeutua omiksi yhteisöikseen ja kantasuomalaiset muuttavat alueilta pois.

Tarjoan modernin suomalaisen maahanmuuttopolitiikan ohjenuoraksi kolmea yksinkertaista perusteesiä. Ensinnäkin, Suomen ei pidä olla kansainvälinen sosiaalitoimisto, vaan uskallettava ajaa maahanmuuttopolitiikassaan omaa kansallista etuaan. Toisekseen, Suomen pitää olla avoin työteliäille osaajille, jotka ovat valmiita kantamaan kortensa kekoon uuden kotimaansa kehittämisessä.

Kolmannekseen, Suomen ei pidä ottaa vastaan maahanmuuttajia enempää eikä nopeammin kuin mitä se kykenee menestyksekkäästi sopeuttamaan suomalaiseen yhteiskuntaan. Vain siten voimme välttää taloudellisesti, sosiaalisesti ja inhimillisesti äärimmäisen kalliiksi tulevien suomalaisesta kulttuurista ja yhteiskunnasta eristäytyneiden etnisten gettoalueiden muodostumisen.


Kirjoittaja on Kokoomuksen Nuorten Liiton puheenjohtaja