Journalismikritiikin vuosikirja 2010: Mihin suuntaan maahanmuuttokeskustelua pitäisi viedä?

Journalismikritiikin vuosikirja 2010 (pdf)

Markus Mattlar
Retoriikkaa ja rikostutkintoja – maahanmuuttokriitikko Jussi Halla-aho marginalisoitui häiriköksi

Maahanmuuttokriittinen populismi on Euroopassa horjuttanut politiikan vanhoja voimasuhteita jo 1980­-luvulta lähtien. Suomeen se on kuitenkin saapunut hitaasti. Takavuosina myrskyvaroituksia saatiin esimerkiksi Sulo Aittoniemeltä ja Tony Halmeelta, mutta laajempi ukkosrintama seurasi vasta loppuvuodesta 2008, kun kielitieteilijä Jussi Halla-­aho valittiin runsaalla äänimäärällä Helsingin kaupunginvaltuustoon.

Halla­-aho on poliitikkona toista maata kuin aiemmat maahanmuuttokriittiset yrittäjät. Hänellä on akateeminen koulutus ja terävä kynä, ja taustatukea antaa aktiivinen kannattajakunta. Kirjoituksissaan hän on käynyt taistelua islaminuskoisia maahanmuuttajia vastaan ja jaellut ohimennen iskuja muiden muassa seksuaalivähemmistöjen ja feministien suuntaan.

Miksi sopii olettaa, että moinen tapaus on medialle vaikea pala? Miksi edellisten kappaleiden myrskymetafora tuntuu luontevalta valinnalta?

Median ja nykypäivän uuspopulismin suhdetta tarkastelleet tutkijat huomauttavat, että populismi on yleensä luonteeltaan vallankumouksellista. Se haastaa eliitit, niin valtaapitävät puolueet kuin älymystön ja kulttuurieliitinkin. Median näkökulmasta tämä on epämiellyttävää. Isolla osalla viestimistä on eliitteihin läheiset siteet. Lisäksi median tavoittelema kaupallinen menestys vaatii perustakseen vakaan yhteiskunnan, ja sellaista kaikenlainen radikaali politiikanteko keinauttelee. (Mazzoleni 2003, 13–14.)

Ilman tutkijoiden antamaa selkänojaakin voi todeta, että maahanmuuttokriittisen populismin ajama asia on tähän asti ollut kaukana median Suomessa omaksumista näkökannoista. Maahanmuuttokritiikkiä on ollut vaikea löytää viestimien omista puheenvuoroista, oli kyse sitten pääkirjoituksista tai toimittajien kolumneista. Sellaisia mielipiteitä kuin Halla­-aholla ei ole tavattu nostaa esille osana vakavaa yhteiskunnallista keskustelua. Jos niille on annettu tilaa, ne on esitetty kuriositeetteina tai jätetty sanomalehtien tekstiviestipalstojen kaltaisille osastoille.

Muun muassa näiden seikkojen vuoksi maahanmuuttokriittisen populismin nousu on medialle haaste. Kuinka se on siitä selvinnyt? Millaista mediajulkisuutta liikkeen keulakuva Jussi Halla-aho on osakseen saanut? Millainen on hänen roolinsa kriittisyyttä korostavassa maahanmuuttokeskustelussa, joka monien mielestä (esim. Raittila 2009, 67) alkoi syksyllä 2008?

Pohdin tätä käymällä läpi kaikki Helsingin Sanomissa ja Iltalehdessä runsaan kahden kuukauden aikana julkaistut jutut, joissa Halla­-aho mainitaan. Valitsemani ajanjaksot ovat kunnallisvaalivoiton jälkeiset viikot 26.10.–30.11.2008 sekä vuoden 2009 maaliskuu, jolloin Halla­-aho oli julkisuudessa mahdollisen EU­-vaaliehdokkuuden ja blogikirjoituksista seuranneen syyteharkinnan vuoksi. Iltalehdestä olen tarkastellut myös verkkolehden kirjoituksia, koska paperilehtiin niitä osui tutkittuna aikana vain kolme kappaletta.

Helsingin Sanomien ja Iltalehden valitsemista tarkasteltaviksi perustelen niiden välisellä etäisyydellä laatulehti–tabloidilehti­akselilla. Useissa mediaa ja uuspopulismia koskevissa tutkimuksissa lehden sijainnin tällä janalla on havaittu vaikuttavan siihen, millaiseksi viestimen ja liikkeen välinen suhde on muodostunut (Stewart, Mazzoleni & Horsfield 2003, 226).

Maahanmuuttokriittisyys yhdistyy useissa Euroopan maissa oikeistopopulistisiin puolueisiin. Kirjoitan tässä kuitenkin maahanmuuttokriittisestä populismista ilman oikeisto­etuliitettä, koska Jussi Halla­-aho sijoittaa itse itsensä poliittisesti pikemminkin vasemmalle kuin oikealle (HS 28.10.) ja koska häntä on aineistossanikin käsitelty nimenomaan maahanmuuttokriitikkona eikä oikeistopopulistina. Sitä paitsi Halla-­ahon puolue perussuomalaiset ei ole linjauksiltaan kovin oikeistolainen.

Alussa olivat blogi, poliisi ja Jussi

Jussi Halla­-aho valittiin Helsingin kaupunginvaltuustoon lokakuun 26. päivänä 2008 pidetyissä kunnallisvaaleissa. Perussuomalaisten sitoutumaton ehdokas sai huomattavan kannatuksen, 2 977 ääntä.

Vaalituloksen uutisoinnissa Halla­-ahon läpimeno jäi suhteellisen vähälle huomiolle. Näin luultavasti siksi, että perussuomalaiset ottivat lähes koko maassa suurvoiton ja puolue henkilöityi voimakkaasti puheenjohtaja Timo Soiniin. Halla­-ahon nimi mainittiin toistuvasti vasta siinä vaiheessa, kun ryhdyttiin selvittämään, millaista väkeä voittajien riveistä löytyy (HS 28.10., IL 28.10.). Hänet mainittiin yhtenä esimerkkinä uusista perussuomalaisista vaikuttajista: kärkevästä maahanmuuttokritiikistä tunnettuna bloginpitäjänä.

Marraskuussa Halla­-ahon nimi alkoi nousta useammin esille, ja yleensä samassa yhteydessä esiintyivät sanat rikosilmoitus ja tutkintapyyntö. Tarkimmin seurattiin vihreiden naisjärjestön tekemää rikosilmoitusta Halla-­ahon blogitekstistä, jossa tämä toivoi, että maahanmuuttajien raiskaamiksi joutuvat naiset olisivat ”vihervasemmistolaisia maailmanparantajia ja heidän äänestäjiään”. Uutiskynnyksen ylitti myös poliisin päätös harkita Halla-­ahon aseluvan peruuttamista erään blogikirjoituksen väkivaltaisen retoriikan vuoksi.

Helsingin Sanomat uutisoi vihreiden naisten rikosilmoituksen jo siinä vaiheessa, kun sitä vasta harkittiin (HS 14.11.), ja uudestaan, kun ilmoitus jätettiin (HS 20.11.). Molemmat jutut olivat oikeaoppisia uutistekstejä: kommentit sekä rikosilmoituksen jättäjiltä että kohteelta ja lainaus tekstistä, jota epäiltiin lainvastaiseksi. Myös aselupa-­asiaa koskeva uutinen (HS 29.11.) antoi puheenvuoron molemmille osapuolille. Iltalehden paperiversion uutiskynnystä poliisitutkinnat eivät ylittäneet, mutta verkkolehdessä vihreiden naisten jättämä rikosilmoitus uutisoitiin varsin perusteellisesti (Iltalehti.fi 19.11.).

Muista poikkeava juttu marraskuun 2008 Halla­-aho­-kirjoituksissa oli Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla 30.11. julkaistu Halla­-ahon iso henkilöhaastattelu, jonka näkökulmaa otsikko ”Mitä Jussi Halla­-aho oikein tahtoo?” osuvasti kuvaa. Siinä käytiin läpi Halla­-ahon poliittista henkilöhistoriaa ja esiteltiin hänen mielipiteitään. Mitä ilmeisimmin jutun tarkoituksena oli myös pohtia, miksi hän on maahanmuuttopolitiikasta sitä mieltä, kuin on.

Selittävän ja tulkitsevan funktion vuoksi juttuun mahtui myös paljon toimittajan omaa analyysia Halla­-ahon mielipiteistä sekä niiden merkityksestä maahanmuuttopoliittisessa keskustelussa. ”Hän [Halla­-aho] ei ole mikään kiihkomielinen natsi, pikemminkin 1800­-lukulainen kolonialisti Rudyard Kiplingin hengessä.” Toimittaja antoi Halla­-aholle tunnustusta maahanmuuttokeskustelun monipuolistamisesta, mutta myös kritisoi tätä esimerkiksi liioittelusta, yksipuolisesta lähteiden käytöstä ja virheelliseen tilastotietoon vetoamisesta.

Ei Brysseliin vaan raastupaan

Maaliskuussa 2009 Halla­-aho­-kirjoittelulla oli kaksi keskeistä teemaa: Halla­-ahon eurovaaliehdokkuuden ratkeaminen ja apulaisvaltakunnansyyttäjän päätös hänen kirjoitteluaan koskevan rikossyytteen nostamisesta. Tapahtumista enemmän näkyvyyttä sai Halla­-ahon mahdollinen ehdokkuus, jolla spekuloitiin ja jota ennakoitiin ennen päätöksentekoa useammassa jutussa (HS 26.3., HS 28.3.). Itse uutinen jäi Timo Soinin yllättävän ehdolleasettumispäätöksen varjoon, mutta Halla­-ahon kohtalokin toki kerrottiin kommenttien kera (Iltalehti.fi 28.3., HS 29.3.).

Halla-­ahon saamassa rikossyytteessä oli kysymys hänen blogikirjoituksestaan, jossa syyttäjän mukaan ”islam ja sen pyhät instituutiot yhdistettiin pedofiliaan ja esitettiin, että ohikulkijoiden ryöstely ja verovaroilla loisiminen on erään kansanryhmän kansallinen tai geneettinen erityispiirre”. Rikosnimikkeet olivat kiihottaminen kansanryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkominen.

Tutkimissani lehdissä syyte jäi ehdokkuuskiemuroiden varjoon. Iltalehden verkkoversiossa tapaus huomioitiin ennakoimalla sitä jo aamulla ja päivittämällä uutinen syytteen julkistamisen jälkeen (Iltalehti.fi 27.3.), mutta kumpikaan jutuista ei ollut omaa tuotantoa. Paperilehdessä syytettä ei tuoreeltaan uutisoitu lainkaan. Helsingin Sanomissa syyte uutisoitiin osana ehdokkuuspäätöstä ennakoivaa juttua (HS 28.3.). Myös seuraavina päivinä syytteeseen saatettiin viitata osana ehdokkuuden kariutumisesta kertovia uutisia (esim. IL 31.3.).

Halla­-ahon kannalta ikäviin lopputuloksiin päättyneet prosessit antoivat maaliskuun uutisoinnille melko negatiivisen perusvireen. Yksi juttu kuitenkin poikkesi tästä selvästi. Iltalehden verkkolehdessä julkaistiin 4.3. uutinen Halla­-ahon kirjan ensimmäisen painoksen loppuunmyymisestä. Juttu oli Halla­-ahon kannalta selvästi myönteinen, hänen mielipiteidensä suosio vain korostui. Koko kuukauden juttutarjontaan suhteutettuna tämä näkökulma jäi kuitenkin vähäpätöiseksi.

On vastakkainasettelujen aika

Millaisia piirteitä Jussi Halla­-ahoa koskevasta kirjoittelusta voi runsaan kahden kuukauden tarkastelujakson perusteella havaita?

Niin poliisitutkintaa, syytettä kuin ehdokkuuden kariutumista koskevien juttujen voi nähdä rakentaneen Halla­-aholle eräänlaista häirikköpoliitikon identiteettiä. Hänet kyllä tunnustettiin oikeaksi poliitikoksi, joka tunnetaan julkisuudessa mielipiteistään, mutta esille hän pääsi lähinnä mielipiteiden välisten konfliktien ja muiden vastakkainasettelujen yhteydessä. Se politiikka, jossa Halla­-aho on mukana, ei hänen julkisen kuvansa perusteella ole yhteisten asioiden hoitoa, vaan ristiriitoja ja näkemyseroja. Ehdokkuuden kariutumista koskevat jutut rakensivat mielikuvaa myös railosta perussuomalaisten puoluejohdon ja Halla­-ahon välillä.

Halla­-ahon henkilöön kohdistuvaa kritiikkiä tai irvailua aineiston jutuista ei sitä vastoin löytynyt. Ylen uutisten käyttämän, tutkintapyyntöön johtaneen rotutohtori­termin kaltaisia pilkkanimiä ei tullut vastaan. Pikemminkin Halla­-ahoa käsiteltiin esimerkiksi juuri tittelien tasolla hyvin varovaisesti. Usein hän oli vain kaupunginvaltuutettu tai hieman tulkitsevammin maahanmuuttokriitikko. Pelkästään Halla-­ahon henkilöä koskevista kuvauksista on vaikea löytää perusteita sille, miksi hän on kokenut olevansa median vainoama. Hän myös pääsi ääneen lähes kaikissa itseään koskevissa uutisissa, joten siinäkin mielessä kohtelu oli korrektia.

Toisaalta koko aineistosta löytyi vain yksi, Halla-­ahon kirjan menestyksekkäästä myynnistä kertova juttu (Iltalehti.fi 4.3.), johon ei sisältynyt minkäänlaista konfliktiasetelmaa Halla­-ahon ja jonkin toisen osapuolen välillä.

Keiden kanssa Halla-­aho sitten oli törmäyskurssilla? Näkyvimmin toisten, maahanmuuttoon liberaalisti suhtautuvien ryhmien kanssa, mutta lähemmällä tarkastelulla vastapuolia löytyi muitakin. Syyttäjällä oli eri käsitys Halla-­ahon tekstien lainmukaisuudesta kuin hänellä itsellään, ja toimittajat toivat joskus avoimestikin esille omat, vastakkaiset mielipiteensä. Voimakkain vastapuoli lienee kuitenkin vallitseva konsensus, yleinen mielipide, jonka varjo näkyi esimerkiksi silloin, kun Halla­-aho esiteltiin maahanmuuttokriitikoksi, eräänlaiseksi toisinajattelijaksi.

Konflikteilla oli myös monia rakentajia. Oli vihreiden naisten kaltaisia ryhmiä, jotka järkyttyivät Halla­-ahon kirjoituksista. Oli Halla­-aho itse, joka pönkitti toisinajattelijan rooliaan pitämällä kaikkia kirjoitustensa johdosta tehtyjä rikosilmoituksia, ­tutkintoja ja ­syytteitä poliittisina. Ja oli tietenkin myös media, joka ahkerasti spekuloi perussuomalaisten sisäisillä ristiriidoilla.

Melkein pelkkää retoriikkaa

Konfliktien korostumisen voi nähdä johtaneen toiseen Halla-­ahoa koskevan uutisoinnin keskeiseen piirteeseen: retoriikan korostumiseen. Käytännössä kyse on hänen kirjoituksissa käyttämästään retoriikasta, joka on taustalla useimmissa uutisten käsittelemistä konflikteista.

Halla-­ahon kohdalla kirjoitukset ovat olennainen osa poliittista roolia, koska pitkälti niillä hän on kannatuksensa kerännyt. Siitä huolimatta niitä käsiteltiin hänestä kertovissa jutuissa lähes pelkästään retoriikan näkökulmasta, eli tässä tapauksessa siitä, millaisia ilmaisuja saa käyttää ja millaisia ei. Loukkaaviksi tai lainvastaisiksi koetut tekstinkohdat korostuivat, sillä tutkintapyyntöön tai syytteeseen johtaneet katkelmat olivat ainoita, joita kirjoituksista suoraan tai epäsuorasti lainattiin. Muuten kirjoituksia kuvailtiin vain maahanmuuttoa tai monikulttuurisuutta kritisoiviksi.

Kirjoitusten asiasisältö jäi Halla-­aho­-uutisoinnissa lähes tyystin syrjään. Syvemmälle maahanmuutto­ ja monikulttuurisuuskritiikkiin uppouduttiin oikeastaan vain Helsingin Sanomien laajassa henkilöhaastattelussa (HS 30.11.). Muissa jutuissa Halla­-aholta ei kysytty tarkennuksia tai perusteluja hänen kirjoituksissa esittämilleen mielipiteille, vaan silloin kun häntä haastateltiin, hänen osansa oli kommentoida jutun käsittelemää konfliktia tai kertoa tulevaisuudensuunnitelmistaan politiikassa. Halla-­aho­-uutisissa käsiteltiin paljon maahanmuuttoa koskevia kirjoituksia, mutta vähän itse maahanmuuttoa.

Muoto ja sisältö on tapana ymmärtää toisiltaan tilaa vievänä vastinparina, joten olisi houkuttelevaa esittää myös Halla­-ahon kirjoitusten retoriikan runsas ja asiasisällön vähäinen käsittely toisistaan riippuvaisina ilmiöinä. Sitä ne tuskin kuitenkaan ovat. Jos Halla­-aho esittäisi näkemyksensä vähemmän provokatiivisesti, hän olisi luultavasti vähemmän tunnettu ja mahdollisesti myös vähemmän suosittu poliitikko, eikä hänen kirjoitustensa asiasisältö siinä tapauksessa kiinnostaisi mediaa yhtään nykyistä enempää.

Konflikteihin ja retoriikkaan keskittyvistä Halla-­aho­-jutuista puuttui aito dialogi. Koska Halla-ahon kirjoitusten teemoja – maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta – ei juurikaan käsitelty, myös niitä koskeva keskustelu luonnollisesti puuttui. Jutut, jotka käsittelivät Halla-ahon kirjoitusten retoriikkaa tai hänen asemaansa perussuomalaisissa, yrittivät toisinaan rakentaa dialogeja, mutta haastateltavat olivat haluttomia keskustelemaan näistä aiheista. Halla-aho ohjasi retoriikkaansa koskevan keskustelun monessa jutussa toisaalle syyttämällä vastapuolen motiiveja poliittisiksi. Puolueen sisäisiä jännitteitä käsittelevissä jutuissa taas osapuolet kommentoivat aihetta vastahakoisesti, lyhyin ja ympäripyörein vastauksin.

Kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta

Konfliktien korostumiselle on kaksi ilmeistä selitystä, joista ensimmäinen ulottuu paljon Halla-ahon tapausta laajemmalle. Konfliktit ovat klassisia uutisaiheita ja sopivat myös kaupallistuneen politiikan journalismin arvostuksiin (esim. Meyer 2002, 32–34). Politiikan konflikteissa on draamaa, vastakkainasetteluja ja verbaalisia kaksintaisteluja, usein myös vahvoja, valtaapitäviä henkilöitä. Siksi vaikutusvaltaisten poliitikkojen väliset yllättävät erimielisyydet, verbaaliset mittelöt ja heihin kohdistuvat rikosspekulaatiot ovat uutisia melkeinpä riippumatta siitä, mistä ja kenestä oikeastaan on kysymys.

Toinen ilmeinen, juuri tähän tapaukseen liittyvä syy ovat Halla­-ahon kirjoitukset: se, mistä hän kirjoittaa ja miten hän kirjoittaa. Maahanmuuttokritiikki johtaa herkästi konflikteihin, kun maahanmuuttokeskustelun traditio Suomessa on ohut ja valittu retoriikka niin karkeaa ja provokatiivista kuin Halla-­aholla.

Asiasisällön vähäinen käsittely ja siihen liittyvän dialogin puuttuminen on sikäli yllättävää, että Halla-­ahon vaikutus kriittisyyttä korostavan maahanmuuttokeskustelun alkamiseen on varmasti ollut keskeinen. Miten Halla­-aho sai agendansa läpi itse juurikaan osallistumatta keskusteluun? Tähän vaadittiin tietenkin henkilökohtainen menestyminen kunnallisvaaleissa, mutta se ei yksin riitä. On oltava myös riittävän uskottava poliitikkotyyppi, ja sellainen korkeasti koulutettu, taustaltaan tahraton ja mielipiteissään johdonmukainen Halla­-aho on. Myös kannattajakunnan osuus on tärkeä: se on aktiivinen ja operoi enimmäkseen internetissä, joka taas on medialle tärkeä uutisten lähde. Perussuomalaisten voittokulku puolueena lienee sekin edistänyt asiaa, vaikka maahanmuuttokritiikin osuus kannatuksen kasvussa onkin jäänyt epäselväksi.

Halla­-ahoa koskeneiden rikosepäilyuutisten vaikutuskin on lopulta saattanut olla agendan edistämisen kannalta positiivinen. ”Kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta” ­lausahdus on toteutunut monien uuspopulististen liikkeiden kohdalla. Liikkeet ovat saaneet elintärkeää näkyvyyttä agendalleen ja retoriikalleen silloinkin, kun uutisen varsinainen aihe on ollut niiden kannalta arveluttavampi (Stewart ym. 2003, 222). Näin näyttäisi Halla­-ahollekin käyneen.

Pitäisikö häiriköiden antaa puhua?

Miksi Halla­-aho ei sitten itse ole mukana maahanmuutosta käytävässä keskustelussa? Voi olla, että kaksi lehteä ja noin kaksi kuukautta on riittämätön aineisto Halla-­ahon roolin selvittämiseen. On myös mahdollista, ettei maahanmuuttokeskustelu juttumäärillä ja palstamillimetreillä mitattuna ole ollutkaan hirveän vilkasta, ainakaan lehdissä. Jonkinlaiseksi kansan ääneksi mielletty iltapäivälehdistö ei ainakaan näyttäisi siitä juuri kiinnostuneen.

Voi myös olla, että keskustelua käydään ilman Halla­-ahon tapaisia äärikantojen edustajia, ja siksi sitä ei löydy jutuista, joissa hänet mainitaan. Halla­-ahon vaikeudet pitää retoriikkansa lainmukaisena ovat todennäköisesti sulkeneet hänet ulos joistakin keskusteluista. Vai onko hänet jätetty ulkopuolelle, jotta ei syntyisi sellaista kuvaa, että yksi bloginpitäjä pystyy ohjailemaan median agendaa provosoimalla ja kärjistämällä?

Periaatteessa maahanmuutosta pitäisi pystyä käymään mediassa keskustelua myös kriittiseen sävyyn siinä missä muistakin yhteiskunnallisista kysymyksistä. Kriittinen keskustelu ei tässä tarkoita kriittisyyden kohdistumista erityisesti itse maahanmuuttajiin, vaan pikemminkin sellaisiin Halla­-ahonkin (2008) käsittelemiin kysymyksiin kuin erilaisten maahanmuuttajaryhmien, kuten humanitääristen, työperäisten tai muiden, toistuva sekoittuminen maahanmuuttopolitiikasta käytävässä keskustelussa. Kriittisyys voisi tarkoittaa myös keskustelua vaikkapa siitä, millaisia muita kuin lyhyen aikavälin työvoimapoliittisia vaikutuksia nykyistä huomattavasti runsaammalla maahanmuutolla ennustetaan olevan ja kuinka yhteiskunta on niihin varautunut. Jos johtavilla puolueilla ei tähän ole halua, media voisi nostaa asioita esille oma­-aloitteisemmin. Ehkä aiheeseen liittyviä tunteita saataisiin tällä tavoin hieman jäähdytettyä ja äärikannat joutuisivat kovempaan testiin.

Mukaan keskusteluun kannattaisi ehkä ottaa myös Halla-­ahon kaltaiset toisinajattelijat. Nyt vaarana on, että he saavat kärjistää verkkoyhteisöissä mielipiteitään samanmielisten kannustamina ja – ainakin Halla­-ahon tapauksessa – rakentaa rikosspekulaatioihin keskittyvän julkisuuden avulla itselleen median vainoaman marttyyrin roolia. Julkisuuden antamista Halla-ahon mielipiteille ei ainakaan tarvitse enää pelätä, sillä sitä ne ovat saaneet jo ilmausten lainmukaisuutta koskevan uutisoinnin kylkiäisenä. Myös keskustelun sisällön kannalta toisinajattelijoiden mukanaolo voisi olla hyvä ratkaisu. Parhaimmillaan se voisi johtaa sekä äärikantojen että vallitsevien näkemysten kriittiseen tarkasteluun – vaikka huonoimmillaan toki myös räksyttämiseen ja ohipuhumiseen.

FM Markus Mattlar on tutkinut oikeistopopulismia ja politiikan journalismia.

LÄHTEET
Halla-­aho, Jussi (2008). Maahanmuuttopolitiikan hahmottelua, osa 1: Käsitteet. ttp://www.halla­-aho.com/scripta/maahanmuuttopolitiikan_hahmottelua_osa1.html (linkki tarkistettu 12.11.2009).

Mazzoleni, Gianpietro (2003). The Media and the Growth of Neo­Populism in Contemporary Democracies. Teoksessa: Mazzoleni, Gianpietro; Stewart, Julianne & Horsfield, Bruce (toim.). The Media and Neo­Populism. A Contemporary Comparative Analysis. Praeger Series in Political Communication. Lontoo: Praeger.

Meyer, Thomas (2002). Media Democracy. How the Media Colonize Politics. Cambridge: Polity Press.

Raittila, Pentti (2009). Journalismin maahanmuuttokeskustelu: hymistelyä, kriittisyyttä vai rasismin tukemista? Teoksessa: Keskinen, Suvi; Rastas, Anna & Tuori, Salla (toim.). En ole rasisti, mutta... Maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja kritiikistä. Nuorisotutkimusverkoston julkaisuja 95. Tampere: Vastapaino.

Stewart, Julianne; Mazzoleni, Gianpietro & Horsfield, Bruce (2003). Conclusion: Power to the Media

Managers. Teoksessa: Mazzoleni, Gianpietro; Stewart, Julianne & Horsfield, Bruce (toim.). The Media and Neo­Populism. A Contemporary Comparative Analysis. Praeger Series in Political Communication. Lontoo: Praeger


Suvi Keskinen
Maahanmuuttokeskustelu ei ole yhden miehen varassa

Markus Mattlarin artikkeli piirtää kiinnostavaa kuvaa poliitikko Jussi Halla-­ahon käsittelystä kahdessa laajalevikkisessä lehdessä. Uutisoinnin painottuminen konflikteihin ja keskittyminen Halla-­ahon kärjekkääseen tapaan kirjoittaa maahanmuuttoon liittyvistä kysymyksistä on epäilemättä muokannut julkista käsitystä paitsi kyseisestä poliitikosta, myös laajemmin internetissä ja politiikassa toimivista maahanmuuttovastaisista ryhmistä. Maahanmuuttoaiheisia nettikeskusteluja seuranneet tietävät myös, ettei tällainen kuva välity ainoastaan lehdistön sivuilta.

Halla-­ahoa koskevat jutut ovat kuitenkin vain kapea osa journalismin viimeaikaista maahanmuuttokeskustelua. Olen En ole rasisti, mutta…­-kirjassa julkaistussa tekstissäni (Keskinen 2009) analysoinut maahanmuuttokeskustelua käymällä läpi kaikki lokakuun 2008 kunnallisvaalien ja kesäkuun 2009 eurovaalien välisenä aikana Helsingin Sanomissa julkaistut politiikkaa ja maahanmuuttoa käsittelevät lehtijutut, joita kertyi 122. Käyty keskustelu näyttäytyy kyseisellä pidemmällä ajanjaksolla huomattavasti laajempana ja sen asetelmat moninaisempina kuin Mattlarin tarkastelemissa Halla-­ahoon liittyvissä artikkeleissa. Analysoimieni politiikkaan liittyvien juttujen lisäksi maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta käsiteltiin tuona aikana runsaasti muissakin lehtijutuissa. Keskusteluun osallistuivat mielipidesivuilla myös monet kansalaisyhteiskunnan toimijat. Laajempaa mittapuuta käyttämällä maahanmuuttokeskustelu näyttääkin olleen suhteellisen vilkasta. Miksi siis juuri Halla-­aho olisi niin tärkeä hahmo, että hänen näkemyksiään pitäisi erityisesti nostaa esiin?

Ongelma ei olekaan siinä, ettei Halla­-ahoa ole otettu tarpeeksi vakavasti mukaan keskusteluihin, vaan siinä, että maahanmuuttokeskustelussa eivät pääse ääneen kaikki keskeiset tahot – erityisesti tämä koskee maahanmuuttajataustaisia suomalaisia ja heidän järjestöjään. Toinen merkittävä ongelma nykyisessä maahanmuuttokeskustelussa on, että sen teemat ja keskustelutavat ovat olleet liian kapea-alaisia – pääosin maahanmuuton ongelmia ja uhkakuvia painottavia.

Said Aden, Suomen Somaliliiton puheenjohtaja, on pohtinut uhkakuvia lietsovan negatiivisen julkisuuden seurauksia Suomen somalialaisten kannalta (Aden 2009). Hän toteaa, että on vaikeata rakentaa elämäänsä paikassa, jonne ei koe olevansa tervetullut. Adeninkin mukaan ongelmista pitää puhua, mutta Suomen somalialaisten näkökulmasta ongelmat eivät välttämättä ole samoja kuin ne, joita lehdistö tai maahanmuuttovastaiset ryhmät esittävät. Pikemminkin näitä ovat työllistymisen vaikeudet, syrjintä ja ennakkoluulot. Liian vähän on Adenin mukaan puhuttu siitä, miten Suomen somalialaiset ovat olleet osaltaan rakentamassa täkäläistä yhteiskuntaa, yhtä lailla työssään siivoojina, linja­-auton kuljettajina ja lääkäreinä kuin osallistumalla pihatalkoisiin ja urheiluseurojen toimintaan.

Halla-­ahon ja hänen hengenheimolaistensa ottaminen aiempaa tiiviimmin mukaan lehdistössä käytävään keskusteluun merkitsisi ongelmia ja uhkakuvia painottavan suuntauksen voimistumista, mistä on tarjolla tuoreita esimerkkejä. Uutisoidessaan ulkomaalaislain uudistusta Helsingin Sanomat (23.11.2009, A6) asetti neljä ”asiantuntijaa” kommentoimaan muutosehdotuksia. Haastateltavista kaksi oli maahanmuuttovastaisista näkemyksistä tunnettuja (Muutos 2011 ­-yhdistyksen puuhamies Juha Mäki­-Ketelä ja professori Timo Vihavainen). ”Tasapainoisen” jutun rakentaminen tuotti käytännössä painopisteen siirtymän maahanmuuttovastaisten ryhmien suuntaan, jotka saivat näin huomattavasti enemmän palstatilaa ja painoarvoa näkemyksilleen, kuin ryhmän poliittinen kannatus antaisi olettaa.

Varsin vähälle huomiolle journalismissa ovat jääneet maahanmuuttajataustaisia kokoavien järjestöjen ja monikulttuuristen nuorten näkemykset sekä reportaasit koulujen ja asuinalueiden elämästä. Joitain hyviä esimerkkejä kuitenkin on, kuten Helsingin Sanomissa lokakuussa 2009 julkaistu monikulttuuristen koulujen arkea käsittelevä juttusarja. Siinä saivat tilaa yhtä lailla ristiriidat kuin yhteisyys ja ystävyys. Myös turvapaikkapolitiikka ja turvapaikanhakijoiden tilanne kaipaisivat entistä monipuolisempaa käsittelyä ja taustoitusta.

Media ja ulkomaalaisvastaisuuden nousu

Tutkittaessa ulkomaalaisvastaisuuden kasvua Länsi­ ja Pohjois­-Euroopan maissa on havaittu, että median ja politiikan yhteispelillä on suuri vaikutus, mihin Mattlarkin viittaa. Peter Hervikin (2006) mukaan maahanmuuttovastainen ja kansallisia arvoja korostava suuntaus levisi Tanskassa yhtäältä median negatiivisen uutisoinnin ja joiltain osin suorastaan ulkomaalaisvastaisen kampanjoinnin vuoksi. Toisaalta tätä ilmapiiriä käytti hyväkseen ulkomaalaisvastainen Tanskan kansanpuolue. Kansanpuolueen lisäksi myös useat muut puolueet alkoivat vaatia maahanmuuton rajoittamista ja pitää maahan länsimaiden ulkopuolelta muuttaneita ryhmiä, erityisesti muslimeja, tanskalaista elämäntyyliä ja arvoja uhkaavina.

Myös norjalainen tutkimus on korostanut median osuutta ulkomaalaisvastaisen edistyspuolueen vaalimenestystä selittäessään (Jupskås 2009, 63–64). Erityisesti television ajankohtaisohjelmat ottivat näkyvästi käsiteltäväksi edistyspuolueen vaaliteemoja, kuten rikollisuuden ja maahanmuuton kytköksiä. Vaikka journalismi ei sinänsä esittänyt puoluetta tukevia kannanottoja, aiheiden valinta ja niiden käsittelytavat toivat esille puolueen sanomaa.

Vertailtuaan useiden Länsi­-Euroopan maiden radikaalin oikeistopopulismin nousua Andre Gingrich (2006, 35) toteaa, että keskustaoikeistolaisten puolueiden yritykset hillitä oikeistopopulismin kannatusta ottamalla näiden esittämiä kysymyksiä omalle poliittiselle agendalleen ei suinkaan johtanut oikeistopopulismin kuihtumiseen. Sen sijaan maahanmuuttovastaiset näkemykset saivat merkittävän aseman poliittisessa keskustelussa ja päätöksenteossa, mikä lopulta johti oikeistopopulismin vahvistumiseen.

Myös oma analyysini suomalaisesta maahanmuuttokeskustelusta osoittaa, että maahanmuuton rajoittamista vaativa ja osin ulkomaalaisvastainen retoriikka on levinnyt poliittisella kentällä perussuomalaisia laajemmalle (Keskinen 2009). Erityisesti kokoomuksen ja keskustan riveistä on vaadittu tiukennuksia maahanmuuttopolitiikkaan. Muutamat kansanedustajat ja puolueiden vaaliehdokkaat ovat esittäneet ulkomaalaisvastaisia ja rasistisia näkemyksiä. Vahvimpina nämä näkemykset esiintyvät kuitenkin perussuomalaisten ja nettiympäristössä toimivien maahanmuuttovastaisten aktiivien joukossa.

Nettikeskustelut ja painettu media toimivat vuorovaikutuksessa: lehtien verkkokeskusteluissa kommentoidaan uutisia, mutta myös lehdet nostavat palstoilleen jutun aiheita ja kommentteja verkosta. Esimerkiksi tutkimassani Oulun joukkoraiskauksia[1] käsittelevässä uutisoinnissa 2006–2007 paikallislehti Kaleva sekä kommentoi verkkokeskustelujen ulkomaalaisvastaista viestitulvaa että nosti esimerkkiviestejä lehden sivuille (Keskinen tulossa). Kyseisiä raiskaustapauksia käytettiin myös osana maahanmuuttovastaisten aktiivien poliittista kampanjointia.

Retoriikalla on väliä

Maahanmuuttokeskustelun kielenkäytöllä on merkitystä, koska siihen kytkeytyy läheisesti kysymys rasismista. Muiden maiden kokemusten perusteella voidaan sanoa, että ulkomaalaisvastaiseen politiikkaan ja ilmapiiriin yhdistyy puhetapa, joka rakentaa kuvaa ”meistä” ja ”muista” kulttuurieroja korostamalla ja jähmettämällä. ”Meillä” on itsestään selvä oikeus kuulua kansakuntaan, ja ”muita” pidetään ulkopuolisina tai toisarvoisina kansalaisina. Kun kulttuurieroja pidetään muuttumattomina ja ”muita” alempiarvoisina, voidaan jo puhua kulttuurisesta rasismista.

Suomalaista maahanmuuttokeskustelua luonnehtii se, että rasismista puhumista vältellään – muuten kuin erottautumalla siitä ja kieltämällä oman näkemyksen rasistisuus. Mahdollisuus käsitellä rasismiin liittyviä kysymyksiä hukattiin myös Halla­-ahon oikeudenkäynnin yhteydessä. Tuomion myötä keskustelu määrittyi kysymykseksi sananvapaudesta ja siitä, saako uskontoja (lue: islamia) kritisoida. Syyte kiihotuksesta kansanryhmää vastaan nosti esiin kysymyksen rasismista ja maahanmuuttajataustaisten ryhmien käsittelystä, mutta aiheen pohdinta tyrehtyi alkuunsa. Kuitenkin syrjintä ja rasismi ovat hyvin ajankohtaisia aiheita tämän päivän Suomessa. Esimerkiksi tuore EU:n perusviraston tutkimus osoittaa Suomen somalialaisten kokevan yleisemmin uhkailua, väkivaltaa tai vakavaa häirintää kuin mikään muu etninen vähemmistö Euroopassa (Helsingin Sanomat 12.12.2009, A8). Myös uuden vuoden aattona tapahtuneita surmia Sellon kauppakeskuksessa Espoossa seurasi viestitulva verkkoympäristössä, jossa esitettiin ulkomaalaisvastaisia näkemyksiä ja uhkailtiin väkivallalla Suomeen muuttaneita ihmisiä.

YTT, dosentti Suvi Keskinen työskentelee Turun yliopiston tutkijakollegiumissa,
sosiaalitieteiden laitoksella ja tekee vertailevaa tutkimusta suomalaisesta ja tanskalaisesta
maahanmuuttokeskustelusta.

VIITTEET
1 Oulussa tapahtui kolmen kuukauden sisällä kolme raiskaustapausta, joissa tekijöiksi epäiltiin
”ulkomaalaisia” miehiä.

LÄHTEET
Aden, Said (2009). Ikuisesti pakolaisina? Maahanmuuttokeskustelu Suomen somalialaisten näkökulmasta. Teoksessa: Keskinen, Suvi; Rastas, Anna & Tuori, Salla (toim.). En ole rasisti, mutta… Maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja kritiikistä. Nuorisotutkimusverkoston julkaisuja 95. Tampere: Vastapaino, 25–32.

Gingrich, Andre (2006). Nation, Status and Gender in Trouble? Exploring Some Contexts and Characteristics of Neo­nationalism in Western Europe. Teoksessa: Gingrich, Andre & Banks, Marcus (toim). Neo­nationalism in Europe & Beyond. New York: Berghahn Books, 29–49.

Hervik, Peter (2006). The Emergence of Neo­nationalism in Denmark 1992–2001. Teoksessa Gingrich, Andre & Banks, Marcus (toim.). Neo­nationalism in Europe & Beyond. New York: Berghahn Books, 92–106.

Jupskås, Anders Ravik (2009). Høyrepopulisme på norsk. Historien om Anders Langes Parti og Fremskrittspartiet. Teoksessa: Simonssen, Tor; Kjøstvedt, Anders & Randin, Katrin (toim.). Høyrepopulisme i Vest­Europa. Oslo: Unipub, 27–78.

Keskinen, Suvi (2009). Pelkkiä ongelmia? Maahanmuutto poliittisen keskustelun kohteena. Teoksessa: Keskinen, Suvi, Rastas, Anna & Tuori, Salla (toim.). En ole rasisti, mutta… Maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja kritiikistä. Nuorisotutkimusverkoston julkaisuja 95. Tampere: Vastapaino, 33–45.

Keskinen, Suvi (tulossa). Borders of the Finnish Nation. Media, Politics and Rape by ’Foreign’ Perpetrators. Teoksessa Eide, Elisabeth & Nikunen, Kaarina (toim.). Media in Motion. Cultural Complexity in the Nordic Countries. Farnham: Ashgate.