Helsingin Sanomat: Mikseivät poliisi ja media kerro, mikä on rikollisen ihonväri?

Helsingin Sanomat: Mikseivät poliisi ja media kerro, mikä on rikollisen ihonväri? 16.10.2014

Media suojelee maahanmuuttajia. Poliisi piilottelee vähemmistöjen roolia yksittäisissä rikoksissa. Suomessa on salaliitto, joka yrittää lakaista ongelmia maton alle.

Tällaisia väitteitä tulvii uutisjuttujen kommentteihin ja keskustelupalstoille, kun Suomessa tapahtuu kuohuttava rikos, jonka tekijä sattuu olemaan taustaltaan jotakin muuta kuin valkoihoinen suomalaista sukunimeä kantava ihminen.

Viimeksi asia nousi keskusteluun, kun Helsingissä on mediassa ja keskustelupalstoilla jahdattu nuorisojoukkiota, joka on viime aikoina pahoinpidellyt ja ryöstellyt kymmeniä nuoria.

Siis: milloin rikoksen tekijän etninen tausta on kerrottava?

Aloitetaan alusta, siis rikoksesta. Vaikkapa törkeästä pahoinpitelystä ja ryöstöstä. Kun tällainen rikos paljastuu, paikalle hälytetään poliisi.

Poliisi tutkii rikosta, ja tiedottaa siitä, jos se on tarpeeksi merkittävä. Moni rikos tulee tiedotusvälineiden tietoon juuri tällä tavoin poliisin viestinnän kautta: poliisi lähettää tiedotteen, joka paukahtaa toimituksiin sähköpostitse ja päivittyy samalla muun muassa poliisin omalle kotisivulle.

Poliisin tiedot ovat aluksi ainoita, joita viestimillä on käytössään, joten ne määrittävät etenkin tiedon leviämisen alkuvaihetta. Joskus poliisi kertoo tekijöiden taustan, joskus taas ei.

Mistä tämä johtuu?

Poliisilla on omat viestinnässä ohjeistava käsikirjansa, joka löytyy pdf-muodossa tästä linkistä.

Käsikirja on perusohje, jonka pohjalta poliisi laatii tiedotteensa, kertoo poliisihallituksen ylitarkastaja Anna-Minna Lukkala.

Käsikirjan Arkaluontoisten tietojen julkaiseminen -luvussa lukee:

Epäillyn nimeä tai kuvaa ei normaalisti anneta julkisuuteen eikä poliisin pidä antaa asianosaisista esim. yksityiselämää, terveydentilaa tai etnistä taustaa koskevia tietoja, ellei niiden julkaisemisella ole oleellista merkitystä jutun tutkinnalle.

Jos tuntomerkkien kuvaileminen on välttämätöntä rikollisen kiinnisaamiseksi tai vaarallisen henkilön tunnistamiseksi, etninen alkuperä voidaan kertoa.

Viime kädessä tutkinnanjohtajat päättävät, mitä tapauksista kerrotaan julkisuuteen ja milloin.

Lukkalan mukaan sosiaalisessa mediassa tartutaan usein poliisin vanhaan julkisen tiedottamisen ohjeeseen, joka oli voimassa vuoteen 2011 asti.

Sieltä löytyi seuraavanlainen kohta:

"Syylliseksi epäillyn etnisen alkuperän kertomista on vältettävä. Jos tuntomerkkien kuvaileminen on välttämätöntä rikollisen kiinnisaamiseksi tai vaarallisen henkilön tunnistamiseksi, niin etninen alkuperä voidaan kertoa."

"Tuota yhtä lausetta riepotellaan säännöllisesti netissä, vaikka se on paitsi vanhasta ohjeesta, myös irrotettu asiayhteydestään", Lukkala sanoo.

Poliisin peruslinja on siis suhteellisen selkeä: etninen tausta kerrotaan, jos se on tarpeen esimerkiksi yleisövihjeiden saamisen vuoksi.

Muussa tapauksessa sitä ei pääsääntöisesti kerrota, kuten ei henkilön uskontoa, hiustyyliä tai muutakaan henkilökohtaista tunnusmerkkiä. Näiden ajatellaan kuuluvan ihmisen henkilökohtaisen elämän piiriin.

Näin siis tapahtuu poliisin tiedotus.

Seuraavaksi tieto siirtyy verkkoon poliisin sivuille ja sitä myötä myös tiedotusvälineille.

Niiden kirjoittamisen perustana toimivat journalistin ohjeet, joita tulkitsee viestimien omavalvontaelin Julkisen sanan neuvosto eli JSN.

Ohjeisiin on kiteytetty kustantajien ja journalistien näkemys siitä, millaisten eettisesti kestävien periaatteiden mukaan suomalaisen median halutaan toimivan.

Vuoden 2014 Journalistin ohjeet löytyvät täältä (linkki). Kohdassa 26 mainitaan:

Jokaisen ihmisarvoa on kunnioitettava. Etnistä alkuperää, kansallisuutta, sukupuolta, seksuaalista suuntautumista, vakaumusta tai näihin verrattavaa ominaisuutta ei pidä tuoda esiin asiaankuulumattomasti tai halventavasti.

Näitä linjauksia noudatetaan Helsingin Sanomien rikosuutisoinnissa.

Milloin etnisen alkuperän mainitseminen sitten on perusteltua?

”Esimerkiksi silloin, jos poliisi yrittää tavoitella vakavaan tekoon syyllistynyttä rikollista ja se on selkeästi yksi tuntomerkeistä", sanoo Helsingin Sanomien päätoimittaja Antero Mukka.

”Toisena vaihtoehtona on, jos etniset taustat ovat tapauksessa selittävinä tekijöinä tai auttavat lukijaa ymmärtämään, mistä tapahtumasarjassa on kysymys. Tällaisia tapauksia voivat olla vaikkapa nuorisojengien välienselvittelyt, joissa jengiytyminen on tapahtunut kansallisuuden tai etnisen alkuperän mukaan.”

Yksi konkreettinen esimerkkitapaus on neljän vuoden takainen joukkotappelu Linnanmäellä, jossa vastakkain olivat somalialais- ja kurditaustaiset nuoret.

”Mutta onko sitten esimerkiksi jossain rattijuopumus- ja yliajotapauksessa etninen alkuperä millään lailla selittävä tekijä? Lähtökohtaisesti varmaankaan ei", Mukka toteaa.

Verkossa keskeinen kritiikki ei kuitenkaan yleensä koske yksittäisiä tapauksia. Monet uskovat, että taustaltaan valkoihoisista suomalaisnimisistä ihmisistä poikkeavat ihmiset tekevät enemmän rikoksia, ja tästä laajemmasta kuviosta vaietaan.

Tälle voi hakea tukea tilastoista, esimerkiksi Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen (Optula) kesäkuussa julkistamasta raportista (linkki, pdf), jossa vedetään yhteen eri väestöryhmien rikollisuutta ja riskiä joutua rikosten uhriksi.

Raportin mukaan tietyt rikokset ovat selvästi suomenkielistä kantaväestöä yleisempiä erityisesti joissakin ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajaryhmissä.

Jos tulotaso, asuinalue sekä ryhmien ikä- ja sukupuolirakenne vakioidaan, on esimerkiksi Afrikasta tulleiden väestöryhmien riski syyllistyä pahoinpitelyrikokseen noin 3,5-kertainen kantasuomalaisiin verrattuna, Optula toteaa. Vastaava kerroin on taustaltaan Länsi- ja Pohjois-Afrikasta saapuneilla noin kolme ja virolaisilla noin kaksi.
Esimerkiksi ryöstörikollisuudessa erot ovat samansuuntaisia.

Onko näitä asioita käsitelty mediassa oikealla tavalla?

"Jokainen media vastaa omasta toiminnastaan. Pääsääntöisesti valtamedia käsittelee tätäkin aihepiiriä varsin hyvällä harkinnalla. Ongelmista osataan kertoa ilman turhaa sievistelyä. Samalla tunnistetaan vastuu siinä, ettei yksinkertaisteta asioita liikaa. Kun tunteet käyvät kuumina, jonkun pitää laittaa jäitä hattuun", Helsingin Sanomien päätoimittaja Mukka sanoo.

Kun rikoksesta on uutisoitu perinteisissä viestimissä, alkaa sen puinti sosiaalisessa mediassa.

Verkossa kiertää jo useampikin nimilista, jolla olevien ihmisten väitetään syyllistyneen alaikäisten pahoinpitelyihin Vantaalla, Helsingissä ja Espoossa. Pahimmassa tapauksessa nimien levittelijät voivat itse syyllistyä rikokseen.

Nämä listat ja niiden ympärillä käytävät keskustelut leimaavat herkästi koko ryhmän, vaikka rikoksen syyt ovat yleensä jossakin ihan muualla.

”Suurin osa rikoksista on kuitenkin lopulta yksityishenkilön, ei etnisen ryhmän tai muun kansanryhmän tekoja", Mukka muistuttaa.

Erityisen tarkkaa harkintaa uutisoinnissa käytetään silloin, kun osapuolina on alaikäisiä.

Samankaltaisia linjauksia käyttävät muutkin Suomen suuret uutismediat, esimerkiksi Iltalehti.

”Etnisen taustan kertominen ei saa johtaa siihen, että samankaltaisen taustan omaavat henkilöt joutuvat kärsimään uutisoinnista, joka ei liity mitenkään heihin”, Iltalehden päätoimittaja Petri Hakala tiivistää.

Antero Mukka korostaa, ettei joidenkin tietojen julkaisematta jättämisellä ole tarkoitus kaunistella asioita.

"Lähtökohtana on toki se, että meillä on tiedonvälitystehtävä, joten uutisissa kaikki olennaiset tiedot täytyy kertoa lukijalle. Mutta samalla on varottava sitä, ettei suotta anneta kierroksia kiihotukselle kansanryhmää vastaan. Etenkin näin sosiaalisen median aikana sellaiset kierrokset lähtevät liikkeelle aika nopeasti.”

Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Risto Uimonen on seurannut median ja julkisuuden toimintaa vuosikymmenten ajan. Uimosen tehtävänä on vahtia suomalaisen sananvapauden toimintaa – ja etenkin sen ylilyöntejä.

Suomessa mediat noudattavat ohjeita hyvin, Uimonen sanoo. Ainakin sen perusteella, että neuvostoon tulee etnisten taustojen mainitsemista koskevia kanteluja hyvin harvoin, 1–2 vuodessa. Yleisesti kanteluja tulee noin yksi päivässä.

Mutta mitä Uimonen sanoisi niille, joiden mielestä etnisen taustan kertomatta jättäminen on tiedon pimitystä ja hyssyttelyä, vaikka se olisikin journalistin ohjeiden mukaan perusteltua?

"Journalistin ohjeita on noudatettu Suomessa 1960-luvulta lähtien. Vielä ei ole esitetty selkeitä argumentteja sen puolesta, että ne olisivat liian tiukat. Ja ohjeista voi tarvittaessa poiketa, jos siihen on perusteltu yhteiskunnallinen syy."

"1960-luvulla jotkut suomalaiset maahanmuuttajat juopottelivat ja riehuivat Ruotsissa, ja sikäläiset lehdet kirjoittivat 'en finne igen'. Ei se täällä hyvältä tuntunut."