Suomen Kuvalehti: Yleissitovuus on aikansa elänyt

Suomen Kuvalehti: Juhana Vartiainen: Yleissitovuus on aikansa elänyt 2.1.2015

Suomen työllisyydelle, talouskasvulle ja julkistaloudelle olisi epäilemättä hyödyksi, jos työperäistä maahanmuuttoa helpotettaisiin. Yksinkertainen edistysaskel olisi luopua ulkomaisen rekrytoinnin tarveharkinnasta, myös muualta kuin Euroopan unionin maista saapuvan työvoiman tapauksessa. Tämä tekisi Suomesta yritysten kannalta houkuttelevamman toimipaikan, koska näin yritysjohto tietäisi voivansa käyttää kaikkia maailmantalouden osaamispanoksia. Toimintatavan hyödyt näkyvät vaikkapa suur-Tukholman alueella, jossa yritystoiminta kasvaa eloisasti ja jonka joistakin startup-yrityksistä löytyy kymmenien eri kansallisuuksien työntekijöitä.

Suomalaiset työlupakäytännöt ovat niin ikään edelleen toivottoman verkkaisia. Jos yritys haluaa tuoda osaajan vaikkapa Kanadasta tai Intiasta, lupaprosessi voi kestää puolitoista vuotta. Ja jos kyseinen henkilö haluaa vaihtaa työpaikkaa, joudutaan tietääkseni uudestaan käynnistämään absurdi prosessi, jossa arvioidaan, onko Suomessa valmiiksi ”tämän alan” työttömiä. Siksi ei ole ihme, että monet innovatiiviset yrittäjät sijoittuvat mieluummin vaikkapa Viroon tai Ruotsiin.

Kaikki maat haluaisivat tietysti ”huippuosaajia”, mutta yleinen maahanmuuton helpottaminen toisi tietysti myös muitakin. Suomen väestörakenne näyttää kuitenkin tällä ja ensivuosikymmenellä sen verran epäedulliselta, että kaikentasoisetkin osaajat olisi syytä toivottaa tervetulleiksi, kunhan työllistyminen onnistuu. Tietysti jo nyt toimitaankin tämänsuuntaisesti. Vaikka poliitikot eivät vielä oikein osaa puhua tästä ilmiöstä myönteisesti, maahanmuuttajat alkavat vallata monia toimialoja – esimerkiksi maa- ja metsätaloutta (!) –  joille Suomessa on vaikea löytää matalapalkkaisen työn tekijöitä. Tietääkseni Pohjois-Ruotsin metsätalous pyörii jo täysin maahanmuuttajatyövoiman varassa, ja hyvä että pyörii.


Maahanmuuton helpottaminen olisi siis ilman muuta järkevää, mutta se herättää ammattiyhdistysliikkeen ja vasemmiston piirissä huolta työehtojen polkemisesta. Huolet ovat ymmärrettäviä, mutta todennäköisesti myös liioiteltuja. Se, että Suomeen tulisi matalapalkkatyön tekijöitä, ei laskisi nyt työssä olevien tuottavuutta. Tutkimukset osoittavat, että maahanmuuton vaikutukset tulomaan palkkoihin ovat yleisesti pieniä tai olemattomia. Silti voitaisiin ajatella, että työsuojelun ja työehtojen viranomaisvalvontaa tehostettaisiin.

Toisaalta Suomessa on työehtosopimusten yleissitovuuden kautta kansainvälisesti vertaillen jo erittäin tiukka vähimmäisehtojen normisto. Jos palkkojen ja muiden työehtojen tasosta voitaisiin tapauskohtaisesti ja hallitusti tinkiä edes jonkin verran, työllisyys todennäköisesti kohentuisi. Suomen kaltaista yleissitovuutta ei Tanskassa ja Ruotsissa ole, eikä näitä maita tunneta ryysyköyhälistön maina. Norjaan tuli vuonna 1993 luonteeltaan dispositiivinen yleissitovuus, joka mahdollistaa sen, että erityinen lautakunta voi julistaa jonkin laajasti käytössä olevan työehtosopimuksen yleisesti sitovaksi. Tietääkseni tätä lakia ei ole kuitenkaan koskaan käytetty. Saksaan säädettiin hiljattain minimipalkkalaki, mutta sekin sallii tietääkseni sen, että pitkäaikaistyöttömälle maksetaan rajoitettuna ajanjaksona alhaisempaa palkkaa.


Suomenkin yleissitovuusnormeja olisi viisasta kehittää dispositiivisempaan suuntaan niin, että yrityksen työtekijät voisivat vedota työehtosopimuksen minimivaatimuksiin ”subjektiivisena” oikeutenaan, mutta paikallisesti voitaisiin sopia muustakin. Näin paikallisista työntekijöistä tulisi oman työsopimuksensa omistajia, aivan nykyaikaisen ajattelun mukaisesti. Ammattiyhdistysliike vastustaa tällaista kehitystä, mutta kannattaa muistaa, että sosiaaliturva kuitenkin rajoittaa alapuolelta sitä, millaista työtä käytännössä otetaan vastaan. Nykyiset yleissitovat työehtosopimukset ja yleiskorotukset ovat peräisin aikakaudelta, jolloin monet perheet todella elivät nälkärajalla ja sosiaaliturva oli nykyiseen verrattuna surkea. Ammattiliitot tuskin menettäisivät vaikutusvaltaansa vaikka yleissitovuus ei enää olisi liittojen kontrollissa. Päinvastoin, paikallisen sopimisen yleistyminen on muissa Pohjoismaissa usein jopa vahvistanut paikallisten luottamusmiesten asemaa.

Sdp ja ammattiliitot ovat jopa toivoneet työehtosopimusten säädökset alittavan palkanmaksun kriminalisointia. Minun on kuitenkin vaikea nähdä, että näin kova vaatimus olisi yhteensovitettavissa yleissitoviin työehtosopimuksiin. Sehän tarkoittaisi, että kahden osapuolen A ja B keskenään tekemä työsopimus saattaisi muuttua rikolliseksi jo sitä kautta, että kolmannet osapuolet – tässä tapauksessa ammattiliitto ja työnantajaliitto – sopisivat vähimmäistyöehdoista, jotka olisivat A:n ja B:n solmiman työsopimuksen kanssa ristiriidassa.

Kun yhteiskuntamme lähtökohtana kuitenkin on vapaa sopimusoikeus, olisi aika vaikeasti ymmärrettävissä, että pelkästään työmarkkinajärjestöjen päätöksellä voitaisiin säädellä sitä, millainen toiminta joutuu rikosoikeudellisen arvioinnin piiriin. Eduskunnan täytyy saada päättää siitä, mikä on rikos ja mikä ei. Jos ”alipalkkaus” todella halutaan rikosoikeudellisen sanktion alaiseksi, mielekäs toimintatapa olisi kaiketi se, että eduskunta säätäisi jonkinlaisen (pakostakin alhaisen) minimipalkan. Tällainen toimintatapa olisi kuitenkin raju poikkeama pohjoismaisesta perinteestä.

Kirjoittaja on valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen (VATT) ylijohtaja.