Pakolainen: Monikulttuurinen koulu opettaa myötäelämään

Pakolainen, kolumni: Monikulttuurinen koulu opettaa myötäelämään 21.1.2010

Olen kahden kouluikäisen lapsen äiti Itä-Helsingistä. Olemme kantasuomalaisia. Viime aikoina olen seurannut keskustelua siitä, kuinka suomalaiset vanhemmat ottavat lapsiaan pois kouluista, joissa on paljon maahanmuuttajataustaisia lapsia. Tätä on perusteltu esimerkiksi sillä, että opetus kärsii, kun luokalla on liian paljon muuta kuin suomea äidinkielenään puhuvia lapsia. Monikulttuurisia luokkia pidetään myös levottomampina: kahnauksia oppilaiden välillä syntyy enemmän kuin kantasuomalaisten lasten kesken, jolloin opettajan energia suuntautuu pikemminkin kurin pitämiseen kuin opettamiseen.

Olen itse kasvanut pienessä pohjoissuomalaisessa kaupungissa, jonka ainoa ”eksoottisempi” ihmisryhmä tuolloin olivat romanit. Luokallamme oli vain kantasuomalaisia lapsia – joskus hetken joku romanilapsi - samoin kuin koko koulussamme ja kylässämme. Tästä huolimatta luokassamme oli ajoittain hyvinkin levotonta. Luokalle eksyi aina joku niin sanottu ”hankala lapsi”, jonka huomioiminen vaati opettajalta taitoja ja aikaa.

Maahanmuuttoa tai monikulttuurisuutta ei käsitelty koulussani millään tavalla. Ainoa hetki, jolloin kaupunkimme katukuvassa näkyi hiukan erinäköisiä ihmisiä, oli vuotuinen musiikkifestivaali, jolla silloin tällöin vieraili joku tummaihoinen muusikko, ”neekeri” niin kuin tuolloin vielä sanottiin. Muistan vieläkin sen hetken, kun elämäni ensimmäisen kerran hiukan yli kymmenvuotiaana kohtasin kaupungilla ”neekerin”; hän tuli kaupan ovesta ulos samaan aikaan kun minä olin menossa sisään, ja piti minulle ovea auki. Olin hämmentynyt. En miehen väristä, vaan hänen kohteliaasta käytöksestään.

Ehkä tästä ensimmäisestä kohtaamisesta syntynyt myönteinen mielikuva on vaikuttanut suhtautumiseeni maahanmuuttajiin. Olen kokenut koko aikuisen ikäni ajan monikulttuurisuuden, ihmisten erilaisuuden ja toisten kulttuurien ja tapojen kohtaamisen kiinnostavana ja positiivisena asiana. Olen iloinen siitä, että omat lapseni ovat syntyneet ja kasvaneet monikulttuurisella alueella Helsingissä, missä erilaisuuden kohtaaminen on arkipäivää. Ennen kouluikää lapseni leikkivät pihalla eri kulttuuritaustoista tulevien lasten kanssa. He kävivät kylässä lasten kotona, söivät erilaisia ruokia ja näkivät erilaisia tapoja elää. Näistä asioista he puhuivat jo tuolloin ikään kuin olisi aivan luonnollista, että jokainen koti on omanlaisensa, tuoksuu ja näyttää erilaiselta. Ihmettelyn aiheet eivät liittyneet niinkään kulttuurien tai ulkoisten asioiden erilaisuuteen vaan esimerkiksi siihen, onko joku äiti ystävällisempi kuin minä tai katsooko jonkun isä televisiosta Kauniita ja Rohkeita. Kavereihinsa lapset viittasivat kuvailuilla ”se punatakkinen tyttö” - eikä ”se musta tyttö”.

Tämä luonnollinen suhtautuminen erilaisuuteen on jatkunut myös lasteni mentyä kouluun. Molempien luokalla lähes puolet oppilaista on maahanmuuttajataustaisia. Osa on syntynyt Suomessa, osa on vasta tullut Suomeen. Luokalla on monia erilaisia oppijoita, erilaisia elämäntarinoita ja erilaista osaamista. Valmistavalla luokalla maahan vasta tulleet lapset harjoittelevat perusteet suomen kielestä ja lopun he oppivat olemalla mukana tavallisessa luokkatyöskentelyssä. Koulussa, jossa on aina ollut paljon maahanmuuttajataustaisia lapsia, on myös enemmän resursseja ja osaamista asian tuomien haasteiden huomioimiseen. Lasteni koulussa on koko ajan menossa erillisiä projekteja, joiden kautta oppilaat pääsevät tutustumaan eri maiden taiteeseen ja kulttuuriin, musiikkiin ja tapoihin. Koulu myös panostaa kodin ja koulun väliseen yhteistyöhön, perheiden tukemiseen ja tasavertaisuuteen. Vanhempainyhdistyksen toiminnassa on mukana vanhempia monista eri kulttuureista.

Mielestäni on hienoa, kun yhdeksänvuotias tyttäreni pohtii, miten hän voisi parhaiten auttaa vierustoveriaan oppimaan nopeammin suomea; hän pohtii elekielen käyttämistä, lisätehtävien tekemistä ja vaikka mitä luovia keinoja kielen oppimiseen. Samalla hän miettii sitä, miten vaikeaa varmasti on käydä koulua, jos ei ymmärrä kaikkea eikä äiti voi auttaa läksyissä, koska hän ei myöskään ymmärrä kieltä. Tällaiset kokemukset opettavat lapsilleni todella paljon empatiakykyä, vuorovaikutusta ja kommunikointia. Taitoja, joilla elämässä pärjää kaikkein parhaiten.

Minna Tuunainen, vs. kotimaan toiminnan päällikkö