HS: Maahanmuuttajien rikoksia ei rangaistuksilla estetä

Helsingin Sanomat, mielipide: Juhani Iivari: Maahanmuuttajien rikoksia ei rangaistuksilla estetä 24.1.2010

Poliisiylijohtaja Mikko Paatero kaipasi keskustelua maahanmuuttajien rikollisuudesta (HS 14.1.). Poliisitilastot viime vuosilta osoittavat, että Suomessa asuvien ulkomaan kansalaisten osuus selvitetyistä rikoksista on kasvanut tasaisesti. Syistä on vähän tutkimusta.

Kun itse tutkin maahanmuuttajien rikostuomioita, tekijöiden haastatteluissa nousi esiin kaksi ryhmää: kotinsa ja sukunsa helmaan jääneet ajelehtijat ja niin sanotut puurtajat.

Ajelehtijat eivät edes yrittäneet hakeutua koulutukseen, työstä puhumattakaan. Perheestä ja suvusta tuli heidän loukkunsa. Vähitellen toimettomuus johti rikosten teille.

Sitkeät puurtajat hakeutuivat kielikurssin käytyään töihin, usein perheyrityksiin. Elämä sujui vuosiakin hyvin, ja uskoa tulevaisuuteen toi suomalaisen naisen kanssa solmittu avioliitto ja yhteiset lapset. Kaikki tämä turvasi myös oleskeluluvan ja mahdollisuuden hakea kansalaisuutta.

Kun työttömyys kohtasi puurtajia, tulot laskivat, avioliitto kriisiytyi ja lopulta iski kulttuurishokki: vaimo otti avioeron ja sai yhteisten lasten huoltajuudenkin. Maahanmuuttajamies haavoittui perimmäisen kunniansa kentällä. Vastaavassa tilanteessa suomalainen mies aika usein ryhtyy juopottelemaan itseään hengiltä. Islaminuskoiset juopottelevat harvemmin; menetyksen kompensoi rikollinen käyttäytyminen.

Mitä tulee varsinaisiin "kunniamurhiin", suomalainenkin mies saattaa tappaa vaimonsa ja perheensä vastaavassa tilanteessa.

Massamurhaamisessa ei ole muuta eroa kuin se, että suomalainen tappaja ei saa teolleen kenenkään hyväksyntää. Maahanmuuttajalla sen sijaan saattaa olla lähipiiri, joka katsoo miehen ja perheen kunnian tulleen näin pelastetuksi. Kulttuurinen tieto tuesta voi osaltaan motivoida tekoa.

Nuorten maahanmuuttajien runsasta rikollisuutta selittää "sukupolvitekijä". Kansainvälisten tutkimusten mukaan toisen polven maahanmuuttajanuoret syyllistyvät rikoksiin selvästi tiheämmin kuin ensimmäisen polven maahanmuuttajat.

Selitys on kohtalaisen yksinkertainen: ensimmäisen polven maahanmuuttajat pysyttelevät pääsääntöisesti sukunsa piirissä, jolloin sosiaalinen kontrolli toimii ainakin aluksi. Toisekseen heidät voidaan karkottaa maasta sääliä tuntematta. Tämä hillitsee rikollisuutta. Ja kolmanneksi heillä on suuria odotuksia hyvinvointivaltiosta.

Kaikki nämä kortit puuttuvat toisen polven maahanmuuttajanuorilta: Perhe on menettänyt usein kontrollinsa heihin, Suomessa syntyneitä ei niin vain karkoteta isiensä maille ja hyvinvointivaltion galaksit loittonevat kiihtyvällä vauhdilla. Tie kaltereiden taakse on avoin . . .

Sukupolvitekijä koskee erityisesti Suomea, sillä toisen polven maahanmuuttajat ovat meillä nyt astuneet rikostentekoikään.

Mitä tehdä? Maamme korkeimpien päättäjien ensi reaktiot eivät ole rohkaisevia: sisäministeri riensi vakuuttamaan aseenkantolupien ehtojen kiristämistä. Oikeusministeri puolestaan iloitsi, että lähisuhdeväkivallan uhreilta viedään viimeinenkin itsemääräämisoikeus, kun lievät pahoinpitelyt säädetään virallisen syytteen alaisiksi.

Tästä lähtien tuomioistuin huolehtii heidän ongelmistaan – vai huolehtiiko? Käräjäoikeuksissa sekä tekijä että hänen asianajajansa kiistävät teon ja väittävät uhrin itsensä aiheuttaneen koko sotkun. Kun kunnon näyttöä ei lievässä pahoinpitelyssä saada, rikoksentekijälle räppäistään sakko. Käräjäoikeuden käytävällä tämä huikkkaa puolisolleen: "Sinä sitten maksat sen!"

Peruskysymys on tässä: ymmärretäänkö rikos ensisijaisesti rangaistusta vaativaksi teoksi vai sosiaaliseksi ongelmaksi?

Rangaistuksilla ja niiden koventamisilla ei ole ollut vaikutusta pahoinpitely- ja henkirikollisuuteen. Jos joku haluaa tappaa toisen, hän onnistuu tekemään sen vankilastakin käsin – ja siviilissä vaikka panta kaulassa. Jos rikos taas ymmärretään sosiaaliseksi ongelmaksi, siihen voidaan vaikuttaa ehkäisevästi.

Kotouttamistoimenpiteet ovat tärkeitä, mutta ne eivät yksistään riitä. Eri puolilla maailmaa sovelletaan conferencing-lähestymistapaa. Siinä sosiaali- ja poliisiviranomaiset, terveydenhuollon-, koulun- ja kulttuurilaitosten viranhaltijat ja järjestöväki verkottuvat riskiryhmiin kuuluvien maahanmuuttajanuorten vanhempien kanssa. Kun yhteisesti ymmärretään, mistä ongelmassa on kysymys, paljon on jo ratkaistu.

Rangaistusten koventamisten sijasta tulisi kiihdyttää turvallista sosiaalista vuorovaikutusta niiden kesken, jotka elävät ongelman ytimessä. Maahanmuuttajaperheet on otettava mukaan näihin tilaisuuksiin.

Suomalaisiin nuoriin verrattuna maahanmuuttajanuorilla on yksi etu: he ovat saaneet autoritaarisen kasvatuksen, jossa on opittu kunnioittamaan vanhempia. Useimmilla tämä vielä toimii, joten ennuste selviytyä kasvaa voimakkaasti.

Kirjoittaja on tutkimuspäällikkö Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella.