HS: Hollanti on Umayya Abu-Hannalle parempi kuin Suomi

Helsingin Sanomat: Hollanti on Umayya Abu-Hannalle parempi kuin Suomi 6.9.2014

Taivas on harmaa. Sataa kuin saavista kaataen, kuten Suomessa sanottaisiin. Kirjailija Umayya Abu-Hanna avaa kotinsa oven itäamsterdamilaisessa kerrostalossa ja alkaa heti pölöttää kuin mielipuoli.

"Haluatko teetä?"

"Haluatko kahvia?"

"Ota tuosta teepussi mukaan. Kato, siinä pussissa lukee Pukka Love. Vähän niin kuin 'pukkaa rakkautta'."

"Mennään tänne"

"Tuolla yläkerrassa asuu saksalainen rasisti."

"Älä istu siihen, se on huono penkki. Tuu tänne sohvalle mun viereen."

Kädet käyvät, suu käy, silmät kiihtyvät ja jalat heiluvat. Välillä Abu-Hanna huutaa, välillä itkee, välillä murisee, välillä nauraa, välillä matkii teinipoikaa, välillä äitiään ja välillä rasistista mummoa. Kesken kaiken kieli muuttuu suomesta englanniksi ja sitten englannista arabiaksi, yhtä sanaa seuraa "vittu", toista "saatana", ja johonkin väliin livahtaa "paskakin", mutta sitä ei ehdi jäädä ihmettelemään, koska puheenaihe muuttuu koko ajan, eikä enää edes olla Amsterdamissa vaan Israelissa ja sitten hypätäänkin jo kohti Helsinkiä ja historiaa ja tulevaisuutta ja kaikkea niiden väliltä.

Siitä on nyt seitsemän vuotta, kun Umayya Abu-Hanna adoptoi Etelä-Afrikasta tyttärensä Reeman. Ja kolme ja puoli vuotta, kun hän jätti Helsingin ja muutti Amsterdamiin. Puolitoista vuotta sitten hän kirjoitti Helsingin Sanomien sunnuntaisivuille esseen lähtönsä syystä: suomalaisesta rasismista.

Noin 80-vuotias mummo käveli suoraan vauvan eteen ja huusi: 'Saatanan neekeri', Abu-Hanna kirjoitti ja väitti vielä, että mummo ei ollut kännissä eikä hullu.

Siitä syntyi tietysti Suomessa hirveä kohu. Sanottiin, että Abu-Hanna liioittelee. Sanottiin, ettei selväjärkinen suomalainen tuollaisia huutele. Toisaalta moni myös huolestui.

Mutta Umayya Abu-Hannan kannalta huolella ei ollut enää merkitystä. Hän oli aloittamassa alusta, jo kolmatta kertaa. Hän oli 51-vuotias nainen, joka ei vielä koskaan ollut kokenut, että hänet hyväksyttäisiin kansalaiseksi.

Kansallisvaltio rakennetaan niin, että sille keksitään tarina. Muuten laajalle alueelle levittäytyneitä, toisilleen tuntemattomia ihmisiä ei voi saada tuntemaan yhteyttä toisiinsa. Niin kuin politiikan tutkija Benedict Anderson sanoo: kansakunnat ovat kuviteltuja yhteisöjä. Ihmisten täytyy uskoa niiden olemassaoloon, muuten ne eivät muutu todeksi.

Itävalta-Unkarissa syntynyt juutalainen toimittaja Theodor Herzl kirjoitti 1890-luvulla pamfletin, jonka sisältämä tarina muutti miljoonien ihmisten elämän. Myös Umayya Abu-Hannan.

Pamfletin nimi oli Juutalaisvaltio. Herzl uskoi, että yhteinen uskonto teki ympäri Eurooppaa hajaantuneista juutalaisista yhden kansan ja että tällä vuosisatojen ajan vainotulla kansalla pitäisi olla oma valtio.

Pamfletista tuli hurjan suosittu. Itse asiassa niin suosittu, että sen katsotaan synnyttäneen nykyaikaisen sionismin eli juutalaisnationalismin.

Ensin juutalaisvaltiota kaavailtiin Ugandaan tai Argentiinaan, mutta 1900-luvun alussa juutalaisaktivistit päättivät, että historiallisen Palestiinan alue oli ainoa mahdollisuus. Siitäkin huolimatta, että alueella asui jo ryhmä ihmisiä, jotka myöhemmin tulisivat määrittelemään itsensä palestiinalaisiksi.

Juutalaisilla oli Palestiinaan tarinallinen yhteys: juutalaisten pyhässä Raamatussa kerrotaan, että Jumala oli neuvonut juutalaisuuden kantaisää Abrahamia asettumaan niille maille.

Ja olihan juutalaisuus syntynytkin Lähi-idässä. Maailmanpoliittisten myllerrysten takia juutalaisia ei vain enää juuri asunut alueella.

Juutalaisten paluumuutto alkoi jo 1800-luvun loppupuolella, mutta kiihtyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun alueen haltuunsa ottanut Britannia siunasi juutalaisten pyrkimykset. Ja sitten tuli toinen maailmansota ja natsi-Saksan hirmutyöt. Vuonna 1948 juutalaiset perustivat YK:n mandaatilla keskelle palestiinalaisalueita valtion nimeltä Israel.

Umayya Abu-Hanna syntyi Israelissa 17. maaliskuuta vuonna 1961. Hänen kotikaupungikseen tuli Pohjois-Israelissa sijaitseva Haifa.

"Siitä oli silloin vasta 12 vuotta, kun mun vanhempien maailma oli hajonnut", Abu-Hanna sanoo.

Ne palestiinalaiset, jotka eivät olleet jättäneet kotejaan, olivat joutuneet Israelin valtion tiukkaan kontrolliin.

Israel oli alkanut nopeasti rakentaa oikeaa israelilaisuutta. Kaikkien, arabiaa puhuvien palestiinalaistenkin, oli pakko opetella hepreaa. Tuli myös lippu, kartta, kansallislaulu, sankaripatsaat ja armeija. Kouluissa opetettiin israelin kansan myyttistä historiaa. Ja tietenkin: tehtiin eroa niihin muihin.

Euroopassa oli vuosisatojen ajan kerrottu tarinaa, jonka mukaan juutalaiset ovat likaisia ja ahneita koronkiskureita.

Nyt Israel oli täynnä natsien traumatisoimia ihmisiä, jotka suhtautuivat arabeihin epäilevästi. Olihan Israel joutunut itsenäiseksi julistauduttuaan saman tien sotaan arabinaapureita vastaan.

Israelin palestiinalaiset pyrittiin pitämään mahdollisimman tiukasti erossa juutalaisista.

Palestiinalaiset kävivät juutalaisten kanssa eri päiväkodit ja koulut, ja heidän sanomisiaan ja tekemisiään tarkkailtiin suurennuslasilla. Umayya Abu-Hannan runoilijaisäkin istui kirjoitustensa takia kuukausitolkulla vankilassa.

Juutalaiset olivat "oikeita" israelilaisia, palestiinalaiset niitä muita. Umayya Abu-Hanna oppi häpeämään palestiinalaisuuttaan.

"Kasvoin siihen, että piti olla hiljaa, omasta taustastaan ei voinut puhua. Koko ajan piti etsiä taskuja, joihin mennä piiloon, että ei vain paljastuisi. Omalla äidinkielellä ei voinut puhua normaaliin ääneen kadulla. Me oltiin niitä, joiden nimiä ei mainita."

Oli vaikeaa löytää itseään, kun oma yhteisökin tukahdutti identiteettinsä. Abu-Hanna ymmärsi varhain, että hänen mahdollisuutensa Israelissa olisivat rajoitetut. Jos 1970-luvun lopulla paljasti identiteettinsä juutalaisnuorille, sai tuntea olevansa vihollinen, hirviö ja terroristi. Israelin ja sitä ympäröivien arabimaiden suhteet olivat olleet tulehtuneet Israelin itsenäistymisestä lähtien. Abu-Hannan elinaikanakin oli ehditty käydä naapureiden kanssa jo kaksi sotaa: vuonna 1967 Kuuden päivän sota ja vuonna 1973 Jom kippur -sota.

Abu-Hannan identiteettikriisiä lisäsi vielä se, että hänen perheensä oli palestiinalaisyhteisössäkin erilainen, vähemmistön vähemmistön vähemmistö. Suurin osa palestiinalaisista oli muslimeja, mutta Abu-Hannan vanhemmat olivat taustaltaan kristittyjä ja identiteetiltään vahvatahtoisia ateisteja ja kommunisteja.

"Mä olin ruma tyttö, jolla oli paksut rillit ja kihara tukka. Mä olin vaan nurkassa ja luin. Ja sitten isompana halusin karata."

Yhtäkkiä Umayya Abu-Hanna oli Lapissa. Tie Ivalosta etelään oli kapea ja metsät loputtomia. Oli ruska. Välillä edettiin liftaten, välillä patikoitiin pitkiä matkoja. Suurten aukioiden keskellä tönötti autioita taloja, järvistä pystyi juomaan, ja jalkojen juuresta löytyi marjoja syötäväksi.

Abu-Hanna, 19, oli liftausmatkalla suomalaisen Markun, rakastettunsa kanssa. Hän oli tavannut Markun ensimmäistä kertaa jo ollessaan 16-vuotias. Yhtenä päivänä Markku oli vaan tupsahtanut Haifaan. Markku oli reissumiehiä.

Naimisiin mentyään Abu-Hanna ja Markku asettuivat asumaan Markun kotiin Naantaliin. Siitä alkoi arki Suomessa.

Vuonna 1981 Naantalissa ei ollut monta maahanmuuttajaa, mutta oli kaupungissa ainakin yksi ihminen, joka oli ulkomailta tulleista hyvin kiinnostunut.

Tunnettu suomalainen uusnatsi Pekka Siitoin otti tavakseen seurailla Abu-Hannaa pitkin Naantalin jalkakäytäviä. Hän ei oikeastaan tehnyt mitään. Ei edes sanonut mitään. Hän vain seurasi.

"Markku sanoi, että se varmaan ottaa mittoja uunia varten", Abu-Hanna sanoo.

Mutta se oli tietenkin vitsi. Vielä 1980-luvulla ulkomaalainen sai lopulta olla Suomessa aika rauhassa. Ulkomaalaisiin ihmisiin suhtauduttiin enemmänkin hämmästellen kuin pelokkaasti.

1990-luvulla kaikki muuttuikin sitten nopeasti. Somalit tulivat, ja ilmapiiri muuttui:

"Helvetti pääsi valloilleen", Abu-Hanna sanoo.

Abu-Hanna oli jo muuttanut Helsinkiin, eronnut Markusta, opiskellut Helsingin yliopistossa, tullut valituksi ylioppilaskunnan edustajistoon, ylioppilaskunnan hallitukseen ja Vihreiden edustajaksi Helsingin kaupunginvaltuustoon. Hän oli myös tiskannut astioita ravintola Omenapuussa, toiminut kirjastonhoitajana Pasilassa ja kitkenyt rikkaruohoja Itäkeskuksessa. Sillä välin Suomi oli alkanut lähestyä Eurooppaa ja Neuvostoliiton kaatumisen mukana oli hävinnyt perinteinen vihollinen.

"Alettiin miettiä, että ketä nyt pelätään? No, ulkomaalaisia tietysti", Abu-Hanna sanoo.

Abu-Hanna kertoo, että 1990-luvusta lähtien hän sai jatkuvasti kuulla, ettei hän kuulu oikeiden suomalaisten joukkoon.

"Rättipää, Ali Baba, fatima, helvetin neekeri, saatanan ählämi, mene haaremiin, abu dabu, kamelin munan imijä, eläimiin sekaantuja, sandaali jotakin, autiomaan jotakin, taatelintallaaja, beduiini, ählämi sählämi, koraanilla päähän, musulmaani ja niin edelleen", Abu-Hanna luettelee.

Huutelun lisäksi Abu-Hanna koki joutuvansa muukalaisen asemaan myös virallisemmissa yhteyksissä. Suojelupoliisi kuulusteli, ja työhaastatteluissa katsottiin ohi. Useat hänen miespuoliset maahanmuuttajaystävänsä tulivat pahoinpidellyiksi.

"Tämä kaikki liittyy siihen, että elämä on arvaamatonta. Sieltä se pelko tulee", Abu-Hanna sanoo.

Kiristyneestä ilmapiiristä huolimatta Abu-Hanna halusi kuitenkin jäädä Suomeen. Olihan hän alkanut jo menestyä toimittajanakin. Esimerkiksi vuosina 1995–1996 Abu-Hanna työskenteli Ylen Ajankohtaisen kakkosen toimittajana ja juontajana. Muunlaisiakin työprojekteja tuli. Vuonna 2003 hän julkaisi ensimmäisen romaaninsa, 2004 hän sai EU-vaaleissa 12 730 ääntä ja 2005 hän pääsi töihin Valtion taidemuseon monikulttuurisuusasiantuntijaksi.

Luovuttaminen olisi sitä paitsi tuntunut haaskaukselta. Abu-Hanna oli nähnyt paljon vaivaa löytääkseen suomalaisuudesta itselleen kansallisen identiteetin.

Välillä halu kuulua joukkoon oli ollut niin suuri, että realiteetitkin unohtuivat.

Lokakuussa ilmestyvässä omaelämäkerrallisessa kirjassaan Alienin Silmin Abu-Hanna kertoo, miten hän päätti opiskeluaikoina liittyä Hämäläis-osakuntaan. Kaikki muut kun tuntuivat kuuluvaan heimoon, alueeseen, synnyinkaupunkiin, uskontoon ja urheiluseuraan.

Niinpä Abu-Hanna käveli yhtenä päivänä Urho Kekkosen kadulle osakunnan toimistolle ja ilmoitti haluavansa ryhtyä hämäläiseksi.

Hän maksoi osakunnan jäsenmaksun ja alkoi istua sinnikkäästi osakunnan kantaravintolassa Ilveksessä.

Mutta siellä kaikilla muilla oli yhteinen historia, murre, huumori ja elämänrytmi, ja lopulta Abu-Hanna tajusi, ettei palestiinalainen voi väkisin muuttua hämäläiseksi.

2000-luvulla Helsingin monikulttuuristuminen jatkui ja sen vastaiset äänenpainot jyrkkenivät. Abu-Hannan mielestä rasismista tuli 2010-luvulla Suomessa niin normaalia, että törkeääkin syrjintää alettiin pitää älykkäänä maahanmuuttokriittisyytenä.

Lähtöpäätös alkoi kypsyä viimeistään, kun hän huomasi, millaiseen tilanteeseen hänen Etelä-Afrikasta adoptoitu tyttärensä oli joutumassa.

"Mulla oli musta tyttö, jonka päälle syljettiin, kun sen äiti oli siinä vieressä. Mitä se tyttö tekis 15-vuotiaana, kun äiti ei enää ole siinä ja kun se on täynnä hormoneita ja finnejä ja kävelee pimeellä kadulla yksin? Mä mietin, että mitä mä oon tarjoamassa tyttärelleni", Abu-Hanna pohtii.

Ja niin hän lähti, tällä kertaa sellaiseen paikkaan, jossa kansallisella identiteetillä ei pitänyt olla mitään merkitystä.

Eihän Amsterdamilla alun perin paljon mitään ollut, maaperäkin oli niin soista, että siihen piti kaivaa kanavia, että kaupunki pystyi levittäytymään uusien tulijoiden asuttavaksi. Mutta yksi asia teki Amsterdamista suuren jo 1300-luvulla: sillä oli meriyhteys.

Sen ansiosta pienen Hollannin pienestä pääkaupungista tuli varhain tärkeä kansainvälisen kaupan keskus, portti maailmaan. Ja niin kuin isoissa satamakaupungeissa usein, Amsterdamissakin totuttiin jo varhain siihen, että kaikenlaisten ihmisten kanssa kannattaa tulla toimeen.

Historian saatossa maahanmuuttajia saapui Amsterdamiin eri syistä. Juutalaiset pakenivat sinne 1500-luvulla Espanjan inkvisiittoreita ja hugenotit, Ranskan kalvinistit, 1600-luvulla Ranskan katolilaisia. Marokkolaiset ja turkkilaiset tulivat toisen maailmansodan jälkeen jälleenrakentamaan maata ja Hollannin siirtomaavallan loppuessa saapuivat indonesialaiset ja surinamilaiset.

Amsterdamissa totuttiin jo varhain myös uskontojen vastakkainasetteluun. Katoliset ja protestantit huomasivat pian, että on helpompaa sietää kuin olla sietämättä. Amsterdamilaiset ovat kauppiaita, ja tappeleminen on pahaksi bisnekselle.

Ei siis ihme, että juuri Amsterdamissa hyväksyttiin homoseksuaalisuus, prostituutio, eutanasia ja miedot huumeet aikoja ennen muuta Eurooppaa. Ja että siitä kehittyi Euroopan hippiliikkeen keskus 1960-luvulla. Englannista tuli kansainvälisen Amsterdamin epävirallinen toinen kieli.

"Tää on nyt neljäs vuosi täällä. Hirveen hyvin menee englannilla, no problem at all. Ainoastaan verovirastossa lyödään luuria korvaan, jos puhuu englantia", Abu-Hanna sanoo.

Amsterdamissa Abu-Hanna on vihdoin päässyt paikkaan, jossa hän kuuluu enemmistöön: yli puolella amsterdamilaisista on juuret ulkomailla.

"Täällä ihminen tulee aina ensin. En ole koskaan tuntenut oloani niin turvalliseksi kuin täällä", Abu-Hanna sanoo.

Mutta ei Amsterdamkaan tietenkään näin ristiriidaton ole. Hollannissa on 2000-luvulla alkanut uusi nationalismin aalto, joka läikkyy myös amsterdamilaisten maahanmuuttajien, varsinkin muslimien, päälle.

Ja vaikka musta iho on kadulla yhtä tavallinen näky kuin valkoinenkin, ei mustia valtaapitävissä juuri näy. Kulttuuri muuttuu hitaasti, jopa kouluissa.

Kun Abu-Hannan tytär oli neljävuotias, hänen koulussaan järjestettiin teemaviikko, jonka aiheena olivat sankarimallit. Tytär kertoi koulupäivän jälkeen, ettei hän ollut saanut olla yksikään sankareista, koska Peppi Pitkätossu tai lentoemäntä ei muiden lasten mielestä voinut olla musta.

Ristiriidoista huolimatta Abu-Hannasta tuntuu, että Amsterdamissa on tilaa myös yhdelle palestiinalais-israelilais-suomalaiskirjailijalle ja tämän eteläafrikkalais-suomalais-palestiinalais-hollantilaiselle tyttärelle.

"Mä oon happy. Mä oon kauheen onnekas. Mulla on Reema, mulla on hirveen hyviä kavereita ja mulla on rauhaa", Abu-Hanna sanoo.

Ulkona sade on juuri lakannut. Vesipisarat valuvat ikkunalasissa kuin kyyneleet poskilla.

"On kauhean tärkeää, että on rauhaa."