Savon Sanomat: Aika pyytää anteeksi

Savon Sanomat, kolumni: Heli Kananen: Aika pyytää anteeksi 22.9.2014

Arkkipiispa Kari Mäkinen esitti heinäkuussa kirkon anteeksipyynnön seksuaalivähemmistöille. Hän pyysi julkisesti anteeksi, että sekä kirkko että muu yhteiskunta ovat kohdelleet homoseksuaaleja julmasti, syrjien ja loukaten.

Erään yhteiskuntamme keskeisimmän vallankäyttäjän eli luterilaisen kirkon arkkipiispan anteeksipyynnössä ei ole kyse pienestä asiasta. Se viestii laajemminkin asenteiden muutoksesta.

Kun Suomessa asioita on yleensä katsottu enemmistön näkökulmasta ja tarpeista käsin, arkkipiispa osoittaa kykyä asettua toiseen asemaan ja lähestyy suomalaista todellisuutta vähemmistön näkökulmasta.

Hän on avannut sydämensä syrjittyjen kokemuksille. Ehkä kirkko alkaakin pian noudattaa opetustaan, jonka mukaan kaikki ovat tasavertaisia Jumalan edessä.

Arkkipiispan avaus kannustaa jokaista suomalaista tarkastelemaan kriittisesti omia ennakkoluulojaan, asenteitaan ja toimintatapojaan. Mutta kuinka päästä käsiksi asenteisiin?

Suomalaiset kieltävät syrjivänsä erilaisia, vaikka osa kotoperäisistä etnisistä vähemmistöistä ja osa maahanmuuttajista saa kohdata loukkaavaa käyttäytymistä ja pelätä turvallisuutensa puolesta. Meillä onkin ilmiselvästi hankaluuksia hahmottaa, mitä syrjintä on, miten se toteutuu ruohonjuuritasolla, ja mikä on oma vastuumme.

1900-luku oli Euroopassa ja myös Suomessa kansallisen yhtenäistämispolitiikan aikaa. Erityisesti koululaitos ja kirkko olivat 1900-luvulla ne instituutiot, jotka toteuttivat erilaisten integroinnin luterilaiseen ja suomenkieliseen kansakuntaan.

Vähemmistöjen ”suomalaiskelpoiseksi” saattaminen tarkoitti käytännössä kulttuurista yhdenmukaistamista. Sen kohteina olivat saamelaiset ja romanit, mutta myös karjalan kieltä puhunut ortodoksinen väestö.

Suomalaisen kansakunnan luominen ja väestön ideologinen ja poliittinen yhtenäistäminen toteutettiin lanseeraamalla tietyt ominaisuudet, kieli ja tavat suomalaisuudeksi. Kääntäen se merkitsi, että ne ihmiset ja ryhmät, jotka eivät täyttäneet näitä ehtoja, poissuljettiin kansallisesta osallisuudesta ja yhteydestä.

Jos henkilö poikkesi suomalaisen normista, sen annettiin kuulua. Paikallisyhteisössä erilainen rajattiin ulos esimerkiksi nimittelemällä ja välttelemällä. Täyteen kansalaisuuteen kasvaminen tarkoitti 1900-luvulla ”kansallisen hengen” normien ja arvojen sisäistämistä.

Kaikkiin edellä mainitsemiini etnisiin ryhmiin kuuluu suomalaisia, joilla on merkittäviä torjunnan ja hyväksymättömyyden kokemuksia.

Syrjintä ja koululaitoksessa tapahtunut yhdenmukaistaminen tuotti ”oikean suomalaisen” normista poikkeaville häpeän, kelpaamattomuuden ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia ja kielteistä minäkuvaa.

Torjutut eivät tunne olevansa hyväksyttyjä, eivätkä maahanmuuttajat pysty osallistumaan täysimääräisesti yhteiskuntaan ja työelämään.

Olisiko arkkipiispan avauksen kannustamana syytä ryhtyä avaamaan sitä, millaisia varjopuolia kansallisvaltion ja kulttuurisesti yhdenmukaisen Suomen rakentamisprojekti on menestystensä ohessa luonut?

Monissa maissa on jo pyydetty anteeksi etnisiä vähemmistöjä kaltoin kohdellutta yhtenäistämispolitiikkaa. Suomalaisuuden varjopuolen avaaminen on keino nähdä, miten itse tuotamme yhteiskunnan tasapainoa rapauttavia epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia.

Totuuskomission kaltainen elin voisi ottaa asian käsiteltäväkseen, tai presidentti voisi pyytää yhteisesti anteeksi kaikilta niiltä, jotka tuntevat tulleensa väärin kohdelluksi. Tämä palauttaisi syrjintää kärsineiden omanarvontuntoa ja tuottaisi oikeudenmukaisuuden kokemusta.

Suomessakin olisi aika nähdä, että anteeksipyyntö voimaannuttaa. Myös ortodoksisen kirkon arkkipiispa Leo viittasi tähän marraskuussa 2010 lausuessaan, että jos ortodoksisen siirtoväen syrjintä olisi tullut aiemmin julkisuuteen, moni heistä olisi mennyt hautaan rauhallisemmin mielin.

Kari Mäkisen avaus osoittaa, että ehkä aika on kypsä sille, että enemmistösuomalaiset alkavat ymmärtää osuutensa maahanmuuttajien integroitumisen onnistumisessa.

Muutos riippuu enemmistöstä. Yksittäinen syrjitty ihminen ei pysty kyseenalaistamaan eikä kieltämään valtaväestön torjuntaa, vaikka kuinka yrittäisi. Leima seuraa häntä.

Tällöin vaihtoehdoksi jäävät omien pariin vetäytyminen ja ongelmista vaikeneminen. Radikaaleimmassa muodossaan vastaus syrjäyttämiseen on terrorismi.

Historiallisen epäoikeudenmukaisuuden tunnistaminen antaisi mahdollisuuden parantaa nyt syrjintää kokevien asemaa. Tällöin Suomessa asuvan väestön kulttuurista yhdenmukaisuutta edistäneet ja edistävät asenteet, ennakkoluulot ja niihin pohjautuvat tavat kyseenalaistuisivat ja tulisivat näkyviksi.

Samalla suomalaisessa hallintokulttuurissa vahvistuisi ajatus siitä, etteivät poliitikot ja viranhaltijat voi tehdä mitä tahansa ihmisten hyvinvoinnin ja oikeudenmukaisuuden kokemuksen kustannuksella, vaan päätösten seurauksia olisi mietittävä myös henkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin näkökulmasta.

Ehkäpä hiven nöyryyttä ihmisen ja luonnon edessä olisi voinut estää esimerkiksi Talvivaaran kaltaisen ympäristökatastrofin toteutumasta ja myös estäisi suomalaiset tulevilta?

Kun 1800-luvun lopulla ja 1900-luvulla ihminen alistettiin kansallisvaltiolle ja kansallisille pyrkimyksille, niin nykyisin ihminen on alistettu taloudelle. Talouskasvun ja työpaikkojen varjolla kävellään Suomessa liian usein perusoikeuksien ylitse.

Kirjoittaja on FT, tutkija ja tietokirjailija Kiuruvedeltä.