lauantai 9. tammikuuta 2010
Kulttuurintutkimus: Birkenau ja kukkahattu
Jotenkin käsittämättömintä Birkenaussa on sen koko. Ken on joskus seisonut keskellä puolalaista tasamaata ja katsonut ympärillään leviävää Auschwitzin kakkosleiriä, ei voi hevin pukea kokemaansa sanoiksi. Yksi on varma: hän tietää, että tästä on politiikan ja kasvatuksen lähdettävä. Kuten Theodor Adorno vuonna 1966 sanoi: ”Ettei Auschwitz enää toistu, on tähdellisin kasvatukselle asetettavista velvoitteista.” Hän lisäsi, ettei sitä pitäisi olla tarvetta edes perustella. ”Velvoitteen perustelemisessa, kaikkien tapahtuneiden kauheuksien valossa, olisi jotakin kauhistuttavaa.”
Nykyisin on hankalaa lausua julkisesti ääneen tällaista velvoitetta.
Ensinnäkin Internetissä toimivasta päivystyspalvelusta hälytetään heti joku, joka rientää banalisoimaan argumentin kutsumalla sitä ”natsikortiksi”. Jokaisen ”maahanmuuttokriitikoksi” itseään kutsuvan sisältä löytyy pieni retoriikan tuntija, joka osaa nimetä rotuvihan jäljistä varoittamisen natsikortin heiluttamiseksi ja ”olkinukeksi”. Rasismi-termin käyttämistä yleensäkin pidetään näiden ”mamu-kriitikkojen” piirissä vain syyttä leimaavana retorisena temppuna ja siten epärelevanttina henkilöön käyvänä ”argumentointivirheenä” (joiden ”tunnistamiseen” monikulttuurisuus- eli ”moku”-ihmisten argumentaatiosta muuten myös opetetaan kyseisillä sivustoilla).
Nykyinen maahanmuuttovastaisuus onkin, toistuvasti, tavallaan uusrasistista. Vanhaa siinä on loputon ennakkoluuloisuus ja yksilöiden torjuminen taustansa perusteella. Uutta on se, että pigmenttieron sijaan muukalaisvihaa tai -pelkoa perustellaan usein kulttuurisilla eroilla, ja uutta on myös retorinen osaaminen: nämä liikkeet, tai jotkut niiden jäsenistä, varovat ja varoittavat käyttämästä selkeästi rasistisina pidettyjä puhetapoja. Siten ne voivat paremmin kiistää maahanmuuttovastaisuutensa rasistisuuden.
Toinen hankaluus liittyy edelliseen ja tiivistyy muodikkaassa vähättelytermissä ”kukkahattutäti”. Jos satun puhumaan esimerkiksi kasvattamisesta rasisminvastaisuuteen ja monikulttuurisuudessa elämiseen, niin ei aikaakaan, kun joku leimaa sen ”kukkahattutätien” epärealistiseksi höpötykseksi, siis vanhanaikaiseksi idealismiksi ja tietenkin feminiiniseksi haihatteluksi. Kulttuurierot ovat ylittämättömiä, yhtä pysyviä eroja kuin ihonväri, ja toistensa kanssa elävät ihmiset eivät – niin uusrasistisessa puheessa tunnutaan ajattelevan – opi toisiltaan mitään.
On jotakin kauhistuttavaa siinä, että nykyisin on strategisesti jopa epäviisasta käyttää r-sanaa, n-argumentista puhumattakaan. Mutta jos r-sanan käyttäminen vain lisää torjuntaa, ehkä sitten olisi tällä haavaa harkittava sen välttämistä rasismin kritisoimisen käytännössä, kuten nettikeskusteluissa, johonkin mittaan asti. Itse asiastahan ei sittenkään tarvitse luopua. Voidaan aina ottaa kiinni rasismin piirteistä: ennakkoluuloisuudesta, kategorisesta torjunnasta, vieraan pelosta, yksilöiden leimaamisesta etnisen taustansa tai ihonvärin nojalla, erojen liioittelusta, naturalisoimisesta ja niiden muuttumattomuuteen vetoamisesta.
Tosiaankin: jos kasvatuksen ja politiikan velvoite on lähteä siitä, ettei Auschwitz toistuisi, mitä kulttuurintutkijoiden kasvatuksellisina ja poliittisina toimijoina on tehtävä nyt, kun Suomeen on syntynyt – aivan kuten viime lamankin aikoihin – mittavaa (uus)rasistista liikehdintää? Nyt olisi osallistuttava keskusteluun, mentävä foorumeille edes nimimerkillä, kirjoitettava lehtiin, ryhdyttävä politiikkaan, liityttävä puolueeseen, kansalaisliikkeeseen tai yhdistystoimintaan. Kellä lahja on, myös tutkikoon ilmiötä ja sen juuria. Kukin mahdollisuuksiensa mukaan, mutta eikö juuri nyt olisi otettava paikantuneesti kantaa?
Kulttuurintutkimuksellinen osaaminen antaa hyvän analyyttisen pohjan, ja kontekstien ja eri puolien punnitseva tarkastelu on tutkijan esiintulossa kuin esiintulossa tärkeää, yhteiskunnallisesti vastuullista. Mutta on myös aikoja ja paikkoja, joissa asianlaitojen välillä jahkaaminen voi olla toiminnan ja poliittisen paikantumisen välttämistä – ja se taas on tapa tukea hiljaisesti sitä poliittista suuntaa, joka on vahvin tai kovaäänisin. Siksi tutkijan yhteiskunnalliseen vastuullisuuteen kuuluu myös reflektiivisen kannanottamisen ja sen mukaan toimimisen vaade.
Osa maahanmuuttokriitikoista on avoimia keskustelulle, eivätkä heidän kaikki huomionsa maahanmuuton ongelmista tietenkään ole rasistisia sinänsä. Heidän ehdottamiensa keskusteluasetelmien kanssa on kuitenkin syytä olla tarkkana. Mielestäni – tämä on kanta – ei pidä taipua arvioimaan tilannetta niin, että rasismi on ongelma, ”mutta toisaalta” ongelma on myös niissä ikään-kuin-kukkahattuisissa idealisteissa, jotka ihailevat monikulttuurisuutta ”liikaa”. Tällöin tullaan helposti esittäneeksi ”ongelmat” yhtä suurina ja yhtä konkreettisia toimia vaativina.
Tosiasiassa rasismi on hurjasti isompi ja konkreettisempi ongelma. Se muuttuu joka päivä käsinkosketeltavaksi – suoraksi ja symboliseksi väkivallaksi. Sen sijaan kukkahattutädit, keitä meistä nimityksellä sitten tarkoitetaankaan, tapaavat pitää kiinni esimerkiksi yksilön ruumiillisesta koskemattomuudesta. Vaikka uhkakuviin eksyneiden maahanmuuttokriitikoiden on ilmeisen vaikea sitä ymmärtää, ei monikulttuurisuuden – elämänmuotojen kirjon – arvostamisesta suinkaan millään tavalla automaattisesti seuraa sharia-lain hyväksymistä tai ”pedofiiliuskonnollisia” tekoja. Jos ja kun monikulttuurisuuden puolustajat pitävät ihmisoikeuksista kiinni, on se, että monikulttuurisuudesta pidetään ”liikaa”, ”ongelma” vain sikäli, kuin jotkin tämän maan ennakkoluuloiset asukkaat tarrautuvat ahtaisiin suomalaisuus-käsityksiin, joihin tuskin sopii enemmistö nykyisistäkään kansalaisista.
Kulttuurintutkijathan rakastavat merkityskamppailuja, ainakin paperilla. Nyt on kamppailu käynnissä. Kuuluu sanotun, että kammiosta ulos lähtiessä kannattaa varustautua diskurssianalyysin ja ihmisoikeuksien julistuksen lisäksi esimerkiksi kukallisella myssyllä ja kunnon sontsalla, on siellä sen verran synkkää ja viimaista ja niskaan sataa.
1. Theodor W. Adorno (1995/1966) ”Kasvatus Auschwitzin jälkeen”. Suom. Raija ja Esa Sironen, Timo Uusitupa. Teoksessa Juha Koivisto, Markku Mäki ja Timo Uusitupa (toim.) Mitä on valistus? Tampere: Vastapaino, 227–247. (Myös http://www.vastapaino.fi/vp/ekirjat/valistus.pdf, tarkistettu 7.10.2009.)