James O'Connor: Kehitysavulla on suuri merkitys yksittäiselle ihmiselle 12.1.2010
Eero Paloniemi: Kehitysavun kritiikki on paikallaan 13.1.2010
Riikka Perälä: Maastamuutto on usein ainoa vaihtoehto 14.1.2010
Jukka Pirttilä: Kehitysavun vaikuttavuudesta on paljon luotettavaa tutkimustietoa 15.1.2010
Jukka Haanpää: Kuka muu kuin me maksaa humanitaarisen maahanmuuton? 16.1.2010
Percy Mashaire: Afrikkalaiset eivät elä teollisuusmaiden kehitysavulla 20.1.2010
Taustaa:
HS Vieraskynä:
Kirsi Hytinantti, Anna G. Mikkonen: Lapsipakolaisten kohtelussa on yhä puutteita 28.12.2009Katja-Helena Grekula: Pakolaisen paluuta kotimaahansa pitäisi yhä kehittää 29.12.2009
Kun pohjoismaisia hyvinvointivaltioita taannoin rakennettiin, otettiin kansallisen omantunnon mittariksi se, miten valtion heikompiosaisten asiat oli hoidettu. Nykyään hyvinvointia ei kuitenkaan käsitetä pelkästään valtion rajojen tai yksittäisten kansallisuuksien sisäiseksi asiaksi. Hyvää ja kaunista ympärilleen tahtovat valtiot – tai näiden "humanitaarinen byrokratiakoneisto" – ovat siirtäneet moraaliset velvollisuutensa globaalille tasolle.
Tällöin ovat hämärtyneet paitsi toiminnan mielekkyys ja tehokkuus myös se, mikä oikeastaan on mahdollista ja miten. Puhumattakaan siitä, että "omien kansalaisten" hyvinvoinnin puolustamisesta on tehty irvokasta, suvaitsematonta ja jopa pahan nationalistista.
Helsingin Sanomien Vieraskynä-kirjoituksissa kerrottiin lapsipakolaisten kohtelusta (HS 28. 12.) ja pakolaisten paluusta kotimaahansa (HS 29. 12.).
Molemmissa kirjoituksissa maahanmuuttobyrokratiaan osallistuvat toimijat sekä vääristivät todellisuutta että vahvistivat koneiston itse luomia institutionaalisia välttämättömyyksiä. He muun muassa vaativat yhä enemmän resursseja ongelmiin, jotka ovat joko olemassa ainoastaan käsitteellisellä tasolla tai joihin ei voida saada ratkaisuja kohdentamalla valtion resursseja.
Kirjoituksissa oikaistiin erityisesti mutkia, jotka liittyvät pakolaisen ja turvapaikanhakijan välisiin eroihin, vaikka nämäkin voidaan täysin yksiselitteisesti määritellä. Se, ovatko nämä kansainvälispoliittiset määritelmät normatiivisesti vääriä, on täysin eri asia.
Oleellisempi ongelma kirjoituksissa kuitenkin oli jälleen kerran se, että humanitaariseen maahanmuuttoon suhtaudutaan ikään kuin kyse olisi jostakin yksinkertaisesta, helposti rajattavasta ongelmasta, johon oikeanlaisella moraalisella käsityskyvyllä varustetulla valtiolla olisi mahdollisuus tyhjentävästi vastata. Samalla oletetaan, että ainoa este ongelman ratkaisussa on vääränlainen lainsäädäntö tai ihmisten kyvyttömyys välittää toisistaan.
Mutta mitä jos Somalian sekasorto onkin asia, jolle minä en ihan oikeasti voi mitään?
Samaan aikaan, kun kehitysavun järkevyyttä – tai sen kykyä ratkaista ongelmia – on alettu vahvasti epäillä, ei humanitaarisen maahanmuuton toimivuutta kuitenkaan sovi kyseenalaistaa.
Mikä merkitys on kokonaisuuden kannalta sillä, että kourallinen valtioita majoittaa (ja epätyydyttävästi niin yksilön kuin yhteisönkin kannalta integroi) alueelleen joukkion huono-osaisia ihmisiä?
Turvapaikanhakijoina maahan saapuvat ihmiset ovat epäilemättä niin inhimillisiltä kuin taloudellisiltakin ominaisuuksiltaan vahvempia kuin he, jotka eivät koskaan lähde. Tätäkö me sitten haluamme?
Kun he saapuvat maahan, astuu byrokratiakoneisto kuvaan. Perusteluita koneiston tarpeellisuudelle voi olla vaikka minkälaisia, mutta lopulta mikään ei muutu: maailmassa on yhä enemmän heikkoja valtioita, kärsiviä ihmisiä ja eriarvoisuutta.
Kansainvälistä politiikkaa määrittävät voima ja intressit, jotka aika ajoin puetaan kauniimpiin kaapuihin korkea-arvoisille näyttämöille.
Jos joku uskaltaa kysyä, miksi mitään ei tapahdu, vaikka koko ajan tehdään niin paljon, hyvät osoittavat pahoja sormella.
Ainoa muutos tapahtuu vastaanottajamaassa. Maahanmuuttoon ja solidaarisuuteen keskittyvät hallinnonalat vahvistuvat.
Vallalla oleva ideologia juurruttaa meihin käsityksen, että olemme muukalaisvihamielisiä tai että kohtelemme huonosti lapsia ja riistämme heiltä oikeuden perheeseen (HS Vieraskynä 28. 12.) tai että pakotamme huono-osaisia maailmantovereitamme kohti suurempaa kurjuutta, kun palautamme heitä takaisin lähtömaihin.
Samalla kun omaan identiteettiimme perustuvia arvoja, kuten demokratia ja tasa-arvo, nakerretaan itsekkyyden ja suvaitsemattomuuden syytöksillä, ei jäljelle jää kuitenkaan mitään kiinnipidettävää.
Mutta näihin oleellisiin kysymyksiin ei maahanmuuttobisneksen edustajien tarvitse ottaa kantaa: he pelaavat vain tässä keinotekoisessa luonnollisuudessa, jossa pienikin liike muuttuu merkitykselliseksi ja tarjoaa sen tekijälle harhaluulon hyödyllisyydestä, moraalisuudesta ja epäitsekkyydestä. Ja kukapa meistä ei sellaiseksi haluaisi itsensä tuntea?
Riikka Purra
kansainvälisen politiikan tutkija
Kirkkonummi
_____________________________________________________
James O'Connor: Kehitysavulla on suuri merkitys yksittäiselle ihmiselle
Valtiotieteilijä Riikka Purra (HS Mielipide 10. 1.) esitti tyypillisiä kadunmiehen epäilyksiä pakolaispolitiikasta tutkijan auktoriteetilla höystettyinä.
Purra väitti, että demokratia ja tasa-arvo ovat "omaan [tarkoittaen ilmeisesti länsimaiseen] identiteettiin perustuvia arvoja", joita tuhotaan "itsekkyyden ja suvaitsemattomuuden syytöksillä". Väite ammentaa samoista harhaluuloista, jotka ovat jo pitkään rampauttaneet keskustelua maahanmuutosta ja kehitysavusta.
Esimerkiksi intialainen ekonomi ja filosofi Amartya Sen on seikkaperäisesti osoittanut, että demokratia ja tasa-arvo ovat kaikkea muuta kuin länsimaalaisia keksintöjä.
Ei tarvitse olla politiikan tutkija huomatakseen, että ihmiskunta ei jakaudu kansoihin, joilla on ainutlaatuisia kollektiivisia identiteettejä. Kansalliset identiteetit ja kulttuurit ovat usein yhtä mielivaltaisesti ja epädemokraattisesti päälle liimattuja rakennelmia kuin poliittiset rajat valtioiden välillä.
Kuten "pakolaiset" ja "köyhät", myöskään "oma kansa" ei ole homogeeninen lauma, joka katsoo sivusta katkerasti, kun vielä neljäskin joukko, Purran "byrokratiakoneisto", toimii niin kuin haluaa. Ei ole kenenkään etu pitää yllä näin yksioikoisia karikatyyreja monimutkaisista asioista.
Mitä tulee Purran mainitsemiin "syytöksiin", täytyy vain ihmetellä joidenkin suomalaisten innokkuutta antautua marttyyreiksi. Muualla toisinajattelijat joutuvat vainotuiksi pakon edessä, Suomessa taas kevennettyä versiota toisinajattelijan manttelista laitetaan omaan niskaan.
Purran näkemys kehitysavusta ei vie keskustelua uusille urille. Hän kysyy, mikä merkitys on "kokonaisuuden kannalta" sillä, että jotkin valtiot auttavat vain joitakin huono-osaisia ihmisiä. Hän kysyy myös, miksi edes yrittäisi auttaa tilanteessa, "jolle minä en ihan oikeasti voi mitään". Usein kyse ei ole kyvystä vaan halusta.
Purran epäilykset antavat esimerkin varsin yleisestä harhakäsityksestä: laajamittaisista ongelmista kärsiviä ihmisiä pidetään yhtenäisenä joukkona niin, että yksilön ihmisarvo jää huomaamatta. Valtavilla ongelmilla on taipumusta lamauttaa mielikuvitus.
Empatia auttaa näkemään, että yksilöllä on arvoa ja siksi hän ansaitsee apua, vaikka hänen osuutensa maailman katastrofitilastoissa olisikin pieni. Kokonaisuuden kannalta yhden maan antama kehitysapu voi vaikuttaa häviävän pieneltä. Yksittäisten ihmisten kannalta tuella on kuitenkin suuri merkitys.
Suomessa ja muuallakin leviävä kyynisyys kehitysavun hyödyistä osoittaa, kuinka yleistä on illuusio yksittäisten hyväosaisten yksilöiden voimattomuudesta ja huono-osaisten yksilöiden merkityksettömyydestä.
_____________________________________________________
Eero Paloniemi: Kehitysavun kritiikki on paikallaan
Riikka Purran loistava kirjoitus (HS Mielipide 10. 1.) olisi ansainnut paremman ja asiallisemman vastauksen kuin mitä James O'Connorin tunneperäinen vuodatus (HS Mielipide 12. 1.) puolitotuuksineen oli.
O'Connorin kirjoituksessa toistuu näet tuttu kaava: Purra esittää yleisiä argumentteja maahanmuuton ja kehitysavun kritiikkinä. O'Connor siirtää keskustelun yksilöiden väliseksi inhimillisyydeksi.
Nämä ovat kaksi eri asiaa. Esimerkki: ei tarvitse vihata kaikkia autoilijoita, vaikka vastustaa henkilöautoliikennettä. Näiden kahden asian sotkeminen toisiinsa on tunteisiin vetoavaa epärehellisyyttä.
Maahanmuuton ja kehitysavun kritiikki on monessa suhteessa perusteltua, ja näitä pitäisi puolustaa ja vastustaa samoilla, yleisillä argumenteilla. Ei pidä heti vajota henkilökohtaisiin syyttelyihin, jos joku – tässä tapauksessa minä – esittää esimerkiksi seuraavat mielipiteet.
Kehitysapumme kaikkinainen tehokkuus on kyseenalaista; kehitysavusta liian suuri osa menee hallinnolliseen tyhjäkäyntiin; kehitysavun lyhytjänteisyys koituu aikanaan avun saajan ja antajan tappioksi; apua annetaan liian usein unohtaen saajan arvomaailma; ja avun merkittävin etu on antajan valheellinen hyväntekijän olo.
Maahanmuuton tukeminen on vielä kustannustehottomampaa kuin kehitysapu; maahanmuutto ei lisää vaan tuhoaa monikulttuurisuuden maailmasta; maastalähtö on vahingollista esimerkiksi Afrikalle, koska etevimmät lähtevät; kotouttaminen ja todellinen monikulttuurisuus ovat ristiriidassa keskenään; ja maahanmuutto on yksilötasolla kivaa, mutta rakenteellisesti latistavaa tuhlausta.
Kiinnitettäköön huomio siihen, etten ole edellisessä viitannut Suomeen. Huomautukseni ovat yleisempiä ja liittyvät maapallon tilaan ja ihmiskunnan tulevaisuuteen kaikkiaan. Mutta ne liittyvät ennen muuta siihen kuiluun, joka vallitsee kahden joukon välillä. Ensimmäiset yrittävät pohtia pitkän aikavälin kysymyksiä, toisille puuhastelu päiväkohtaisten, viihteellisten asioiden parissa riittää.
Valitettavasti jälkimmäiset saavat osakseen enemmän suosiota.
_____________________________________________________
Riikka Perälä: Maastamuutto on usein ainoa vaihtoehto
Riikka Purra kirjoitti 10. 1. HS:n mielipidesivuilla maahanmuuttopolitiikan taustalla vaikuttavista rakenteellisista ongelmista. Purran keskeinen kysymys oli, mitä hyötyä on lopulta kokonaisuuden kannalta siitä, että kourallinen valtioita sijoittaa alueelleen joukkion huono-osaisia ihmisiä.
Ensimmäinen mieleen tuleva vastaus kysymykseen on tietenkin inhimillisen kärsimyksen lievittäminen. Turvapaikkaa hakevat ihmiset pyrkivät "meille", koska olosuhteet kotimaassa ovat monella tapaa kestämättömät. Monia on kidutettu tai vainottu. Pois lähteminen on usein ainoa vaihtoehto.
Purran kuvaus pakolaisista "epäilemättä inhimillisiltä ja taloudellista ominaisuuksiltaan vahvempina kuin ne, jotka eivät koskaan lähde" jättää tässä mielessä mainitsematta olennaista turvapaikan hakemiseen liittyvää taustatietoa.
Turvapaikanhakijoiden kokeman kärsimyksen voi myös nähdä yhdeksi keskeiseksi motiiviksi Purran lennokkaasti kuvaamalle, "keinotodellisuudessa" ja "harhojen vallassa" toimivalle maahanmuuttopolitiikalle.
Sinänsä Purra käsitteli kirjoituksessaan keskeistä hyvinvointipolitiikan ongelmaa: ovatko erilaiset yhteiskunnan tukimuodot osa ratkaisua vai osa ongelmaa. Purran mielestä maahanmuuttopolitiikka on osa ongelmaa, kosmeettinen ratkaisu laajoihin rakenteellisiin ongelmiin, joka vielä kaiken lisäksi tuottaa kansalaisten ristiksi kalliin ja tehottoman byrokratiakoneiston.
On totta, etteivät esimerkiksi Somalian ongelmat ratkea, jos Suomi ottaa muutaman pakolaisen. Itse näkisin kuitenkin, että ongelmien laajuus ja se, että niitä on vaikea ottaa tyhjentävästi haltuun, ei ole peruste jättää ottamatta turvapaikanhakijoita. Päinvastoin, koska ongelma on globaali, myös vastuu ongelmista on kannettava globaalisti.
Toiseksi maahanmuuton ja pakolaisuuden taustalla vaikuttavia rakenteellisia ongelmia vastaan on mahdollista taistella, vaikka samaan aikaan toteutettaisiinkin välittömämpää, ongelmia ja inhimillistä hätää lieventävää politiikkaa.
Lopuksi Purran kirjoituksessa pistää silmään kansallisvaltiokeskeisyys, jota voi pitää melko kapeana minkään politiikan tai hallinnonalan toimenpiteiden lähtökohtana nykyaikana. Ikään kuin Suomi valtiona voisi asettua maailman konfliktien ulkopuolelle pitämään huolta vain omista intresseistään.
Asettamalla humanitaarisen avun vastakkain "omien kansalaisten" etujen kanssa Purra myös lietsoo turhaa vihamielisyyttä. Kyseessä ei kuitenkaan ole nollasummapeli, jossa muille annettu tuki olisi "meiltä" pois.
Riikka Perälä
valtiotieteiden maisteri,
tohtorikoulutettava
sosiologian laitos, Helsingin yliopisto
___________________________________________
Jukka Pirttilä: Kehitysavun vaikuttavuudesta on paljon luotettavaa tutkimustietoa
Uusin tutkimus viittaa siihen, että kehitysavulla on saajamaiden talouskasvua edesauttava vaikutus.
Mielipidesivulla on herännyt keskustelua kehitysavun tarpeellisuudesta (HS 10. 1. ja 13. 1.). Keskustelu on tarpeellista, mutta toistaiseksi kriittisissä puheenvuoroissa on esitetty hyvin yleisiä väitteitä ilman kestäviä perusteita.
Kehitysavun vaikuttavuudesta on kuitenkin olemassa suuri määrä viimeaikaista, luotettavaa tutkimustietoa.
Suuri osa kehitystalouden tutkimuksesta perustuu hyvin huolelliseen koeasetelman tyyppiseen menetelmään. Otetaan esimerkiksi jokin kylätason kehitysapuhanke, jossa pyritään parantamaan kyläläisten terveydentilaa. Toimenpiteitä kohdistetaan suureen joukkoon kyliä (koekylät) ja samalla kerätään aineistoa kyläläisten hyvinvoinnista ennen ja jälkeen interventioita.
Samanaikaisesti kerätään aineistoa muuten samanlaisista, mutta toimenpiteiden ulkopuolelle jääneistä kylistä (verrokkikylät). Lopuksi verrataan, onko koekylissä asuvien ihmisten terveydentila parantunut verrattuna niiden ihmisten asemaan, jotka asuvat verrokkikylissä.
Monet tällaiset tutkimukset osoittavat, että esimerkiksi lääkityksen parantaminen, uusien viljelytekniikoiden opastaminen, koulunkäynnin avustaminen ja niin edelleen ovat parantaneet kehitysapua saaneiden asemaa tilastollisesti merkitsevällä tavalla.
Tulokset eivät synny valikoitumisongelmista (siitä, että toimenpiteisiin valikoituneet kylät olisivat joistakin muista syistä verrokkikyliä parempia), sillä monissa tutkimuksissa toimenpiteisiin valitut kylät tai henkilöt on valittu satunnaisotannalla.
Kehitysavun vaikuttavuuden selvittäminen maatasolla on huomattavasti hankalampaa, sillä maiden välillä vastaavia koeasetelmia ei voida järjestää. Uusin tutkimus – muun muassa WIDERin (World Institute for Development Economics Research) nykyisen johtajan Finn Tarpin huomattavan huolellisesti tehty empiirinen tutkimus – viittaa kuitenkin siihen, että kehitysavulla on myös saajamaiden talouskasvua edesauttava vaikutus. Näin siitä huolimatta, että suuren osan kehitysavusta tarkoituskaan ei ole nopeuttaa kasvua vaan auttaa esimerkiksi humanitaarisissa katastrofeissa.
Tämä ei tietenkään tarkoita, että mikä tahansa kehitysapu olisi tehokasta, tai että eri apumuotojen välillä ei olisi eroja.
Kehitysapua antavien maiden piirissä on myös tapahtunut muutoksia, joilla pyritään kehittämään apua niin, että Eero Paloheimon mainitsemia haittavaikutuksia voidaan vähentää. Tähän on tähdätty muun muassa budjettituella, jossa apu kanavoidaan saajamaan oman budjetin ja tarpeiden kautta.
Avun kehittäminen on myös jatkuvan tieteellisen tutkimuksen kohteena.
Tieteellisessä keskustelussa nimenomaan vedotaan järkeen ja todisteisiin. Oma kysymyksensä on sitten se, että moni todella haluaa yrittää auttaa kaikkein heikoimmassa asemassa olevia, vaikka se olisi hyvin hankalaakin.
Jukka Pirttilä
kansantaloustieteen professori
Tampereen yliopisto
____________________________________________
Harry Halme: Auttaminen on toisille itseisarvo
Riikka Purran (HS Mielipide 11. 1.) pääviesti näyttää olevan humanitaarisen avun naurunalaistaminen yhtä tyhmänä kuin hyödyttömänäkin toimintana. Hän on nimittäin yhtenä harvoista oivaltanut, että vain "voima ja intressit" määräävät kansainvälistä politiikkaa.
Kirjoittajaa ei näytä kiinnostavan koko kysymys kärsivien ihmisten auttamisesta. Sen hän kuittaa toteamalla: "Mitä, jos en ihan oikeasti voi sille mitään". Murrosikäisen uhmana väitteelle voisi hymyillä, aikuisen lausumana se pysäyttää. Voiko narsistisen piittaamattomuuden kyynisemmin tiivistää?
Auttamisen oletettua hyödyttömyyttä osoitetaan sillä, etteivät ongelmat ole auttamalla maailmasta loppuneet. Eivät totisesti, ei kukaan niin ole luullutkaan.
Auttaminen ja inhimillisyys eivät nimittäin tavoittele Purran kaipaamaa "hyötyä": ne ovat itseisarvo, ihmisenä olemista. Purra pitää sitä "harhaluulona moraalisuudesta", muttei ehdota ainoatakaan muuta ratkaisua. Silmät kiinni, ja rajat umpeen – "me emme oikeasti välitä".
Harry Halme
Helsinki
____________________________________________
Auvo Hannu: Vuosikymmeniä jatkuneen kehitysavun tulokset ovat surkeita
Tutkija Riikka Purra (HS Mielipide 10. 1.) osui "humanitaarista maahanmuuttoa" koskevassa mielipidekirjoituksessaan naulan kantaan. Purra osoitti, että humanitaarisella maahanmuutolla eli turvapaikanhakijoiden vastaanottamisella länsimaat eivät kykene vaikuttamaan globaalien ongelmien lähtökohtiin ja syihin.
Purran realistinen analyysi ja rehellisyys nostivat moralistiset kivenheittäjät ja idealistit esiin. James O'Connor (HS Mielipide 12. 1.) julisti ylimielisesti tutkijan mielipiteet "kadunmiehen epäilyksiksi" ja kutisti maailmanlaajuisen pakolaisongelman länsimaissa asuvien yksilöiden asenneongelmaksi ja empatian puutteeksi.
Maailmassa arvioidaan nykyään olevan noin 20 miljoonaa pakolaista. Määrä kasvaa vuosi vuodelta. Valitettava tosiasia on, ettei tällainen ongelma ratkea pelkällä hyvällä tahdolla ja empatialla. O'Connor nosti esille kehitysavun tärkeyden, ja tietenkin näkökulma suppeni yksilötasolle: "Kehitysavulla on suuri merkitys yksittäiselle ihmiselle." Uskon, että jokainen suomalainen on samaa mieltä. Eri asia on, uskalletaanko tuloksia katsella kokonaisvaltaisesti ja globaalilla tasolla.
Kehitysapua Afrikkaan on annettu jo kymmeniä vuosia. Kansainvälisesti sitä annetaan vuosittain noin sata miljardia eli 100 000 miljoonaa dollaria. Vuonna 2008 Suomi antoi 830,4 miljoonaa euroa, 0,44 prosenttia kyseisen vuoden bruttokansantuotteestamme.
Vuosikymmeniä jatkuneen avustusmäärän saldo esimerkiksi Afrikassa on surkea. Itse asiassa tilanne on huonompi kuin koskaan. Afrikan talous edustaa vain 1,3 prosenttia koko maailmantaloudesta, etniset riidat ja sisällissodat repivät monia maita. Kaksi viidesosaa väestöstä on lukutaidottomia. Lukemattomat hiv-tartunnat synkentävät monen maan tulevaisuutta.
Ainoa asia, mikä kehitysavun myötä on lähtenyt nousuun, on väestönkasvu. Väestöräjähdys lisää nälkää, huonontaa elinympäristöä, kiihdyttää ympäristötuhoa ja syö taloudellisen kehityksen eväät, mistä Kenia on hyvä esimerkki. Väestöräjähdys aiheuttaa muuttopaineen turvapaikanhakijoiden muodossa, minkä jotkut länsimaissa asuvat tulkitsevat "rikkaudeksi".
Vihreä humanisti, entinen kansanedustaja ja professori Eero Paloheimo kiteyttää nykyisen kehitysavun surkeuden murskaavasti kirjassaan Tämä on Afrikka: "Huonosti suunnitellun ja suunnatun kehitysavun merkittävin tulos on rappio." Voisiko asiaa sen paremmin ilmaista?
Auvo Hannu
Oulu
_____________________________________________
Jukka Haanpää: Kuka muu kuin me maksaa humanitaarisen maahanmuuton?
Riikka Perälä kirjoitti (HS Mielipide 14. 1.) vastauksen Riikka Purran mielipiteeseen (HS 10. 1.) maahanmuutosta. Perälän humanitaarisen maahanmuuton puolustuspuheenvuoro perustui yleisinhimilliseen myötätuntoon ja myös Suomen globaaliin vastuuseen maailman ongelmista.
Perälä sivuutti Purran esittämän väitteen siitä, että kaikkein huonoimmassa asemassa olevat ihmiset eivät koskaan lähde turvapaikanhakijoiksi ulkomaille. Tulkitsen tämän niin, että Perälän mielestä vain varakkaimpia ja vahvimpia turvapaikanhakijoita voidaan auttaa kunnolla, ja kotimaihinsa jäävät heikommat ihmiset saavat tulla toimeen hyvinvoinnin murusilla, joita toimitetaan pakolaisleireille esimerkiksi ruoka-avun muodossa.
Perälä myöntää Purran esittämän arvion humanitaarisen maahanmuuton mitättömästä positiivisesta vaikutuksesta globaalille hyvinvoinnille oikeanlaiseksi. Humanitaarisen maahanmuuton negatiiviset vaikutukset vastaanottavalle yhteiskunnalle Perälä kuitenkin jättää huomiotta. Myöskään lähtömaalle koituvia negatiivisia vaikutuksia, kuten "aivovientiä" ja varojen siirtymistä ulkomaille, Perälä ei huomioi.
Näistä asioista huolimatta Perälä esittää, että turvapaikanhakijoita otetaan lisää; hän vetoaa globaaliin ongelmaan ja globaaliin vastuuseen.
Purraa hän kritisoi vielä kansallisvaltiokeskeisyydestä ja kapeakatseisuudesta maailmanpolitiikassa. Perälän käsityksen mukaan Suomi ei voi tehdä muista maista riippumattomia päätöksiä nykyaikana, varsinkaan jos niistä nähdään olevan hyötyä Suomen kansalaisille.
Lopuksi Perälä mainitsee: "Asettamalla humanitaarisen avun vastakkain 'omien kansalaisten' etujen kanssa Purra myös lietsoo turhaa vihamielisyyttä. Kyseessä ei kuitenkaan ole nollasummapeli, jossa muille annettu tuki olisi 'meiltä' pois."
Tähän liittyen minulla on kysymys, johon voi vastata kuka tahansa, joka pystyy antamaan hyvän selityksen tälle väitteelle.
Suomi on sitoutunut antamaan vuosittain kehitysyhteistyömäärärahaa 0,51 prosenttia bruttokansantulosta (2010 arvio: 997 miljoonaa euroa). Tämän päälle lankeaa lasku humanitaarisen maahanmuuton kuluista.
Nämä menot rahoitetaan osittain verovaroilla. Kysymykseni kuuluu: keneltä annetut tukimiljoonat ovat pois, kun Perälän mukaan ne eivät ole pois meidän verovaroistamme?
Jukka Haanpää
yhteiskuntatieteiden kandidaatti
Tampere
_____________________________________________
Erkki Myllys: Minne Afrikkaan viedyt rahat ovat päätyneet?
Auvo Hannu esitti hyvin kirjoitetun kysymyksen niin sanotun kehitysapumme tuloksista (HS Mielipide 15. 1.).
Sen verran utelias olen minäkin, että haluaisin tietää, minne eläkkeestäni Afrikkaan viedyt rahat ovat päätyneet: kenen tilille ja miten niillä on ihmiskuntaa autettu.
Eipä taida kukaan rahojeni jakajista sen enempää osata kuin halutakaan vastata tähän hieman kiusalliseen kysymykseeni.
Siitä huolimatta meno jatkuu. Nyt pitäisi maksuni tuplata 0,44 prosentin sijasta 0,75 prosenttiin.
Tiedän kyllä kertoa Auvolle kunnioittamani Veikko Huovisen Konsta Pylkkäsen sanoin, minne ne rahat ovat menneet: haukan persiehen!
Erkki Myllys
Järvenpää
_______________________________________________________
Percy Mashaire: Afrikkalaiset eivät elä teollisuusmaiden kehitysavulla
"Afrikkalaiset ovat antaneet ja vieläkin antavat eurooppalaisille ja pohjoisamerikkalaisille enemmän varoja ja rahoja kuin he saavat niitä."
Erkki Myllys (HS Mielipide 16. 1.) kysyi, minne Afrikkaan viedyt rahat ovat päätyneet.
Hyvä Erkki Myllys. Ensinnäkin, rahasi eivät ole menneet vain Afrikkaan. Suomen kehitysapua on myös annettu aasialaisille (muun muassa nepalilaisille, vietnamilaisille, afganistanilaisille ja palestiinalaisille) ja latinalais-amerikkalaisille (muun muassa nicaragualaisille) ja eurooppalaisillekin (kosovolaisille ja bosnia-hertsegovinalaisille).
Eurooppalaiset ja pohjoisamerikkalaiset ovat aina suhtautuneet afrikkalaisiin alempiarvoisina ihmisinä, joita he "auttavat" – orjuuttamalla ja riistämällä. Ja niinpä mustat afrikkalaiset on virallisesti kruunattu valkoisten hyväntekeväisyyden mannekiineiksi.
Niin sanottu kehitysapu ei ole yksinkertainen prosessi, jossa hyväsydämiset valkoihoiset antavat rahaa mustaihoisille vähäosaisille. Kun Suomi esimerkiksi "antaa" rahaa tienrakennusta varten johonkin kehitysmaakohteeseensa Afrikassa tai Aasiassa, huomattava osa tästä avusta jää Suomeen hankkeen materiaaliostoina, insinööritoimistojen ja konsulttien palkkioina ja niin edelleen. Eli käytännössä huomattava osa rahastasi on jo täällä ja voi hyvin täällä, ei Afrikassa.
Vaikka voi kuulostaa oudolta, afrikkalaiset ovat antaneet ja vieläkin antavat eurooppalaisille ja pohjoisamerikkalaisille enemmän varoja ja rahoja kuin he saavat niitä.
Joka vuosi afrikkalaiset pihistelevät investoinneista koulutus- ja terveyspalveluihin maksamalla 14 miljardia dollaria teollisuusmaiden pankkiireille ja rahalaitoksille. Suurin osa tästä velasta on peräisin kyseenalaisista hankkeista sekä aseostoista, jotka länsimaiden tukemat afrikkalaiset, autoritaariset poliittiset eliitit ja diktaattorit tekivät – tukijoidensa siunauksilla, tietysti.
Afrikan raaka-aineet, jotka teollisuusmaat ostavat itse määräämillään pilkkahinnoilla, ovat kautta aikojen hyödyttäneet ja hyödyttävät edelleen eurooppalaisten ja pohjoisamerikkalaisten hyvinvointia. Esimerkiksi kännykkäsi ja tietokoneesi eivät voi toimia ilman koltaani-nimistä mineraalia, joka on peräisin Kongon demokraattisesta tasavallasta.
Kehitysapu on myös antajan imagon ja itsetunnon kohottamisen prosessi, jota media kritiikittömästi paisuttaa. Ethän usko, että kohta noin miljardi afrikkalaista elää Suomen ja muiden teollisuusmaiden kehitysavun turvin?
Afrikkalaiset eivät halua teollisuusmaiden almuja vaan reilua kauppaa, joka takaa heidän kauppaamiensa tuotteiden vapaan pääsyn kehittyneiden maiden markkinoille. Jos tämä toteutuu, ei varmasti tarvitse lähettää rahaasi Afrikkaan.
Percy Mashaire
afrikkalainen
Espoo
________________________________________________________
Terhi Tiikkainen: Kehitysyhteistyövaroilla tuetaan orpolasten koulunkäyntiä
Erkki Myllys kyseli, mihin kehitysapurahat ovat menneet (HS Mielipide 16. 1.).
Suomen koko kehitysapurahapotti on noin 800 miljoonaa euroa, josta suomalaisille kansalaisjärjestöille jaetaan noin kymmenen prosenttia. Vastaan tässä pienten yhdistysten puolesta.
Oma yhdistyksemme on saanut kaksi kertaa ulkoministeriön myöntämän kolmivuotisen hanketuen (vuosille 2006–2009 180 000 euroa ja vuosille 2009–2011 290 000 euroa).
Yhdistyksemme mahdollistaa paikallisen yhteistyökumppanin kanssa tänäkin vuonna runsaan 400 varattoman orpolapsen peruskoulutuksen ja yleisen hyvinvoinnin sekä kymmenen opiskelijan jatko-opinnot.
Yhdistyksen keräämillä varoilla kustannetaan lapsille kaikki kouluun liittyvät pakolliset maksut kuten koulumaksut, -puvut, -kengät sekä myös koulukirjat, vihkot, kynät ja urheiluasut. Jokainen lapsi saa lämpimän aterian vuoden jokaisena päivänä sekä vaatimattoman perusterveydenhuollon.
Järjestämme lapsille myös mahdollisuuksia osallistua kulttuuri-, urheilu- ja luontotapahtumiin sekä tukiopetusta kautta vuoden ja ympäristökasvatusta (metsänistutus). Isolla osalla lapsista on oma kummi, joka tukee lapsen koulunkäyntiä.
Yhdistyksen hallitus Suomessa tekee palkatonta työtä varojen keräämiseksi. Toiminnan hallinnollisiin kuluihin menee noin kahdeksan prosenttia, johon sisältyvät myös kohdemaan hallinnon palkat ja muut hallintomenot.
Olen itse usein ajatellut, että kehitysavun kohteita olisi hyvä konkreettisesti esitellä esimerkiksi lehdissä. Jos vain puhutaan kehitysavusta, sen kokonaismäärästä ja määrän nostamisesta, ymmärtää hyvin siihen kohdistuvan kritiikin.
Tutustuminen lukuisiin kansalaisjärjestöihin, joiden toiminta on suoraa, avointa ja julkista, tuo kehitysapurahojen kohteet jokaisen kansalaisen lähelle. Järjestöjen kautta voi myös itse olla vaikuttamassa asioihin ja mahdollisuuksien mukaan tutustua toimintaan kohdemaassa.
Terhi Tiikkainen
hallituksen jäsen
Zimbabwen aids-orvot ry
________________________________________________________
Arja Alho: Varoja on käytetty pienyrittäjien koulutukseen
Kehitysyhteistyön tuloksista on kirjoitettu mielipidesivulla varsin kielteisesti (HS 13. 1. Eero Paloheimo ja Aarne Karjunen).
Suomi–Etelä-Afrikka-seuralla on hyviä uutisia kerrottavana. Olemme nimittäin suomalaisin kehitysyhteistyövaroin sekä yhteistyökumppaniemme tuella kouluttaneet viime vuoden loppuun mennessä noin 2 000 pienyrittäjää Etelä-Afrikassa niin mustien asuma-alueilla kaupungeissa kuin köyhällä maaseudullakin.
Paikallisten asiantuntemuksella pienyrittäjyyskoulutuksessa käydään läpi yrittäjyyden perusasioita kuten bisnessuunnitelmia, hinnoittelua ja rahaliikennettä. Koulutetut kertovat oppineensa pitämään erillään omat ja yrityksen rahat. Koulutusjakson jälkeen on myös mentorointia. Sen suurin hyöty on ollut bisneksen kasvattamisessa.
Emme tietenkään ole poistaneet Etelä-Afrikasta köyhyyttä tai sosiaalisia epäkohtia. Olemme kuitenkin voineet antaa elämänhallinnan valmiuksia koulutetuille ja heidän perheilleen. Perusasioista lähdetään: omalla yritteliäisyydellä hankintaan perheelle elanto ja paremmat asunto-olosuhteet. Yrittäjien menestyminen on tärkeä esimerkki koko yhteisölle.
Tapaamme säännöllisesti kumppaneitamme, jaamme kokemuksiamme ja rohkaisemme yrittäjiämme. Yrittäjämme saattavat olla kioskinpitäjiä, ompelijoita, kampaajia tai pitopalvelun pyörittäjiä. On vaikuttavaa nähdä, miten kekseliäitä yrittäjämme ovat ja miten mielellään he jakavat kokemuksiaan myös muille.
Arja Alho
puheenjohtaja
Suomi–Etelä-Afrikka-seura
_________________________________________________________
Matti Ylönen: Kehitysapuriippuvuuden katkaisu on myös Suomen vastuulla
Mielipidesivulla on käyty vilkasta keskustelua kehitysyhteistyön toimivuudesta. Apuriippuvuudesta eroon pääsy edellyttää, että myös kehitysmaita köyhdyttävät kansainvälisen talouden ongelmat ratkaistaan.
Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n ja Maailmanpankin lainaehdot sekä kauppasopimukset ovat pitkään pakottaneet kehitysmaita esimerkiksi avaamaan talouksiaan liian nopeasti kilpailulle. Lainaehdot ovat ajaneet köyhiä maita keskittämään huomionsa pieneen inflaatioon ja julkisen sektorin supistamiseen terveydenhuollon ja koulutuksen kustannuksella. Monille näistä ehdoista ei löydy tukea akateemisen tutkimuksen enemmistöstä eikä edes IMF:n oman arviointiyksikön raporteista.
1980-luvulta asti harjoitettu talouspolitiikka ei ole auttanut monipuolistamaan maiden tuotantorakennetta tai puuttumaan tehokkaasti köyhyyden syihin. Rahoitusmarkkinoiden nopea avaaminen on myös kääntänyt suurimmat rahavirrat kulkemaan köyhistä maista rikkaisiin.
Eurooppa, Japani ja Korea vaurastuivat aikoinaan aktiivisella teollisuuspolitiikalla. Ne avasivat talouttaan vähitellen. Myös Kiina ja Intia ovat pystyneet avaamaan talouttaan ja rahoitusmarkkinoitaan hitaasti. Köyhimmille maille tätä mahdollisuutta ei ole annettu.
Kehitysyhteistyötä tarvitaan niin kauan, kunnes rikkaat maat suostuvat antamaan köyhille maille aitoja mahdollisuuksia talouskasvuun. Oikein toteutettuna kehitysyhteistyö on tehokasta, kuten professori Jukka Pirttilä kirjoituksessaan (HS Mielipide 15. 1.) totesi.
Tärkeintä on, että yhteistyötä tehdään pitkäjänteisesti, ennakoitavasti ja kumppanimaiden omista tarpeista lähtien. Tehokkaan yhteistyön periaatteista on sovittu kansainvälisessä OECD:n sopimuksessa. Sekä kansalaisyhteiskunta että valtiot keskustelevat aktiivisesti niiden kehittämisestä.
Lainoihin liitettyjä talousehtoja on talouskriisin myötä hieman vähennetty, mutta apuriippuvuudesta irtautuminen edellyttää lisätyötä. Muutos ei tapahdu itsestään. Suomi voisi olla huomattavasti nykyistä aktiivisempi esimerkiksi IMF:ssä. Kehitysapuriippuvuudesta huolestuneet keskustelijat ovat tervetulleita mukaan edistämään näitä päämääriä.
Matti Ylönen
kehityspoliittinen sihteeri
Kehitysyhteistyön palvelukeskus Kepa