Kaleva: Siirtolaisuus ja sen kritiikki

Kaleva, kirjoittajavieras: Mauri Ylä-Kotola: Siirtolaisuus ja sen kritiikkiSiirtolaisuus ja sen kritiikki 12.1.2010

Espoon Sellon kauppakeskuksen murhat, joiden tekijä oli maahanmuuttaja, ovat Suomessa vilkastuttaneet maahanmuutosta ja siirtolaisuudesta käytyä keskustelua. Suurimpien puolueiden piirissä vallitsee laajaa yksimielisyyttä työperäisen maahanmuuton tärkeydestä, mikäli Suomi haluaa säilyttää nykyisen elintasonsa ja hyvinvointitasonsa tulevaisuudessa. Samalla kuitenkin myös maahanmuuttopolitiikan arvostelu on kasvanut.

Maapallo asutettiin siirtolaisuuden kautta. Euroopan historiaan liittyy keskustelu kahden ihmisen kaltaisen lajin, nykyihmisen ja neandertalilaisten, evoluutiokilpailusta. Eurooppaan tulleiden siirtolaisten, nykyihmisten, on arveltu ainakin välillisesti tappaneen Euroopan varsinaisen väestön, neandertalilaiset, sukupuuttoon.

Monilla alueilla alkuperäiskansat tai ensiksi tulleet kansat ovat korvautuneet kansainvaellusten kautta uusilla kansoilla. Muuttoliike on usein ollut eloonjäämisen ehto. 1500-luvulta 1900-luvulle siirtolaisuus oli usein yhden valtion organisoimaa nopeasti kasvavan väestönsä siirtoa siirtomaihin. Suomellekin kerrotaan tarjotun vielä 1940-luvulla jatkosodan voittamisen palkinnoksi Belgian Kongoa.

Tänä päivänä maahanmuuttoa edistävät maapallon taloudellinen epätasapaino ja poliittiset olosuhteet. Maailman väestönkasvu on keskittynyt kehittyviin maihin, mutta tuotanto teollisuusmaihin. Afrikan maissa väestö lisääntyy jopa yli kahdella prosentilla vuodessa, kun vaikkapa Japanissa väestö vähenee nopeasti.

Yli miljoona suomalaista on muuttanut ulkomaille pysyvästi Suomen valtiollisen autonomian aikana. Suurimmat siirtolaisuuden kohdemaat ovat olleet Ruotsi, Yhdysvallat, Kanada ja Australia. Suomessa on tapahtunut 1900-luvulla voimakasta valtion sisäistä siirtolaisuutta. Se on kohdistunut maaseudulta teollisuuskaupunkeihin ja pääkaupunkiin.

Viimeaikainen siirtolaisuutta ja maahanmuuttoa vastustava argumentaatio perustuu kolmeen ikivanhaan argumentaatiotapaan, jotka joissain tapauksissa sekoittuvat, mutta joista voi ajatella muodostuvan kolme maahanmuuttoa vastustavaa leiriä.

Ensimmäistä argumentaatiotapaa voisi kutsua nimellä valistus on viritetty. Tämä argumentaatio arvostelee esimerkiksi Afrikan maiden kulttuurien epädemokraattisuutta, korruptoituneisuutta, väkivaltaisuutta, työkulttuuria ja talousjärjestelmää sekä esimerkiksi naisten ympärileikkausta ja homoseksuaalien vankilatuomioita.

Valistus on viritetty -argumentaation mukaan maahanmuutto sinällään ei ole tuomittavaa, mutta edellyttää omasta kulttuurista luopumista ja uuden kotimaan kulttuurin omaksumista. Tämän ajattelutavan historiallisia kannattajia olivat muun muassa eräät 1800-luvun saksalaiset antisemiitit, jotka juutalaisvihamielisyydestään huolimatta ajattelivat, että kristityksi kääntynyt juutalainen ei ole enää juutalainen. Sveitsin minareettikielto liittyy valistus on viritetty -ajatteluun, jonka alitajuisena taustapelkona voi nähdä sveitsiläisten halun välttää neandertalilaisten kohtalo.

Toista argumentaatiotapaa voi kutsua opportunistiseksi maahanmuuttokritiikiksi. Muukalaisvastaisen kritiikin esittäjä saa kritiikkinsä avulla taloudellista tai poliittista hyötyä, mutta ei ole aidosti rasisti. Tätä linjaa edusti Saksassa 1930-luvulla valtakunnanmarsalkka Hermann Göring, joka suosiessaan juutalaisia taiteilijoita totesi päättävänsä itse kuka on juutalainen ja kuka ei. Göringin omaisuus perustui toisaalta osaltaan juutalaisilta takavarikoituun varallisuuteen.

Kolmatta argumentaatiotapaa edustaa kukin luontonsa mukaan -perustelu. Tätä ajattelua edusti luokkayhteiskunnan viitekehyksessä Carl Gustav Mannerheim, joka arvosti Kyösti Kalliota siitä, että tämä oli talonpoika, joka käyttäytyi kuin talonpoika ja suhtautui negatiivisemmin Svinhufvudiin, joka oli aatelismies, mutta käyttäytyi kuin jätkä.

Maahanmuuttajien tulee kukin luontonsa mukaan -argumentaation mukaan säilyttää oma tapakulttuurinsa. Tämän voi ajatella olevan mahdollista tai mahdotonta. Mahdollinen-kantaa edustivat eräässä mielessä keskiajan ghetot tai Etelä-Afrikan tasavallan kotimaat, joissa ainakin tekopyhä tavoite oli rakentaa kulttuurillinen saareke yhtenäiskulttuurin sisään.

Mahdoton-kanta on yleisempi. Kulttuurin alkuperäisten tapojen säilyttäminen on tämän kannan mukaan mahdotonta uudessa kotimaassa esimerkiksi hunnun käytön kieltävän lainsäädännön vuoksi. Tätä ajattelutapaa edusti jossain määrin Hitler, joka kannatti juutalaisten kokoamista omaan valtioon Madagascarille ja vastusti juutalaisuuden sekoittumista saksalaisuuteen.

Maahanmuuttokritiikistä huolimatta selvää on, että talouden globalisaatio vauhdittaa siirtolaisuutta lähivuosina. Myös suomalaisten tulee olla valmiita kehittämään yhteiskuntaansa moniarvoisemmaksi ja maahanmuuttoa paremmin tukevaksi.

Ruotsalainen kaivosteollisuuden uranuurtaja Emmanuel Swedenborg sai vanhoilla päivillään omien sanojensa mukaan kyvyn keskustella kuolleiden ja enkelien kanssa. Swedenborgin luoma uuden Jerusalemin kirkko lähtikin liikkeelle kaikkien uskontojen ja uskomusjärjestelmien kunnioittamisesta ja dialogin lisäämisestä.

Nämä ajatukset välittyivät Amerikan Yhdysvaltojen perustuslakiin Swedenborgin seuraajien kautta. Yhdysvallat ja Kanada ovat hyviä esimerkkejä maahanmuuton hedelmällisyydestä, ainakin muiden kuin intiaanien näkökulmasta.

Kirjoittaja on Lapin yliopiston rehtori.