HS: EU:n siirtolaispolitiikka uhkaa ihmishenkiä

Helsingin Sanomat, vieraskynä: Jussi Förbom: EU:n siirtolaispolitiikka uhkaa ihmishenkiä 27.8.2012

Euroopan unionin turvapaikkapolitiikka on käymässä hengenvaaralliseksi. Pieni uutinen Times of Malta -sanomalehdessä 4. huhtikuuta kertoi, että Italia ja Libya allekirjoittivat sopimuksen, joka estää libyalaisia tai Libyan kautta kulkevia siirtolaisia matkustamasta pois Libyasta ilman matkustusasiakirjoja. Maiden mukaan sopimuksella on määrä vastustaa "laitonta" siirtolaisuutta.

Kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Italia ja Libya sopivat yhteistyöstä vaikeuttaakseen siirtolaisten matkantekoa Afrikasta Eurooppaan. Eikä Italia ole yksin: myös esimerkiksi Espanja ja Mauritania ovat allekirjoittaneet vastaavanlaisen sopimuksen.

Italia on sopinut siirtolaisten välittömästä palauttamisesta myös Egyptin ja Tunisian kanssa – sekä ennen Pohjois-Afrikan vallankumouksia että niiden jälkeen. Tunisian väliaikaishallituksen kanssa sopimus syntyi jo 5. huhtikuuta 2011. Libyan kapinallisten kansallisen siirtymäneuvoston NTC:n kanssa Italia teki ensimmäisen, joskin voimakkaasti arvostellun sopimuksen jo 17. kesäkuuta 2011, kesken sisällissodan.

Tunnetuin esimerkki EU:n ulkorajan venyttämisestä Välimerelle on kuitenkin Silvio Berlusconin ja Muammar Gaddafin 30. elokuuta 2008 allekirjoittama ystävyys-, kumppanuus- ja yhteistyösopimus.

Sopimusten avulla EU-maat ovat pyrkineet ulkoistamaan turvapaikkajärjestelmänsä ylläpidon ulkorajojensa tuolle puolen. Turvapaikanhakijat on palautettu joko suoraan Välimereltä tai esimerkiksi Lampedusan saarelta Italiasta "ystävyysmaihin" ennen kuin heillä on ollut mahdollisuutta edes hakea turvapaikkaa, saati päästä osalliseksi Geneven pakolaissopimuksen edellyttämästä oikeudenmukaisesta turvapaikkamenettelystä.

Tähän pyrkii myös EU:n rajatarkastusvirasto Frontex, jonka koordinoimiin Välimeri-operaatioihin Suomikin osallistuu. Myös EU-komissio on ollut asiassa aktiivinen.

Vieraillessaan Tunisiassa 12. huhtikuuta 2011 komission puheenjohtaja José Manuel Barroso julisti, että Eurooppa on Tunisian ystävä ja tukee maan uudistustyötä, kunhan Tunisia puolestaan taistelee säätelemätöntä siirtolaisuutta vastaan ja päästää takaisin maahan ne kansalaisensa, jotka ovat Euroopassa vailla oleskelulupaa. Tuki ja ystävyys on siis ehdotonta, kunhan ystävä tekee niin kuin Eurooppa käskee.

Euroopalle on pitkään ollut tärkeää pyrkiä luokittelemaan, ketkä sen alueelle saapuvista siirtolaisista ovat "laillisia" ja ketkä "laittomia" ihmisiä.

Vuosille 2010–2014 ulottuvan oikeus- ja sisäasioiden toimintaohjelman – niin sanotun Tukholman ohjelman – mukaan "EU:n on edelleen helpotettava laillista pääsyä jäsenvaltioiden alueelle ja toteutettava samalla toimenpiteitä laittoman maahanmuuton ja rajat ylittävän rikollisuuden torjumiseksi ja säilytettävä turvallisuuden korkea taso".

EU:ssa halutaan siis luokitella hyvin eri syistä liikkeelle lähteneet siirtolaiset jo ennen turvapaikkatutkintaa yhtenäiseksi ryhmäksi, joka ei olisi oikeutettu turvapaikkaan, vaikka mahdollisuus siihen suotaisiinkin. Tämä on silmien sulkemista todellisuudelta.

Libyan, Tunisian ja Egyptin kautta Eurooppaan pyrkivät siirtolaiset ovat pääosin kotoisin Saharan eteläpuolisesta Afrikasta. Joukossa on ihmisiä, joilla olisi ensisijaisesti oikeus kansainväliseen suojeluun eli oleskelulupaan humanitaarisin perustein.

Osaa taas ei voida menettelyn lopputuloksesta riippumatta palauttaa, koska on syytä pelätä, että he joutuvat kotimaissaan vainon tai muutoin julman tai epäinhimillisen kohtelun uhreiksi. Heitä voi siis koskea palautuskielto, joka on pakolaisoikeuden keskeinen periaate.

Sisäministerien neuvoston kesäkuun alkupuolella tekemä päätös, jonka mukaan Schengen-alueen jäsenmaa voisi palauttaa tarkastukset rajoilleen jopa kuudeksi kuukaudeksi, uhkaa levittää ulkorajojen tiukan valvonnan ja kurin Schengen-alueen sisäpuolelle. Suomen sisäministeri Päivi Räsänen piti päätöstä tärkeänä kehitysaskeleena "laittoman" maahanmuuton torjumisessa.

Tukholman ohjelmassa kuitenkin todetaan, että "rajatarkastusten tehostaminen ei saisi estää sellaisten henkilöiden pääsyä suojelujärjestelmiin, joilla on oikeus käyttää niitä, erityisesti kun on kyse haavoittuvassa asemassa olevista henkilöistä tai ryhmistä". Jäsenmaat eivät voi vedota kansalliseen turvallisuuteensa ja päättää, että "ystävämaista" tai niiden kautta saapuvat eivät ole oikeutettuja oikeudenmukaiseen turvapaikkakäsittelyyn tai oleskelulupaan EU:n alueella.

Laittomaksi leimaaminen ei myöskään saa ihmisiä luopumaan merimatkasta, jolla on usein karmeat seuraukset. Siksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuin tuomitsi Italian helmikuussa Euroopan ihmisoikeussopimuksen loukkaamisesta tapauksessa, jossa rajaviranomaiset olivat väellä ja vängällä "pelastaneet" siirtolaisia Välimereltä ja kuljettaneet heidät suoraan Libyaan vankilamaisiin säilöönottokeskuksiin.

Joskus taas vakavakaan merihätä ei saa viranomaisia toimimaan, kuten Euroopan neuvoston tutkimassa tapauksessa vuoden 2011 huhtikuussa. Silloin 62 afrikkalaista kuoli Välimerellä ajelehtineessa veneessä, jota Italian merivartiosto ja Nato eivät yleisestä hätäkutsusta huolimatta auttaneet.

Aivan äskettäin, 10. heinäkuuta, YK:n pakolaisjärjestö UNHCR tiedotti 54 ihmisen kuolleen Välimerellä nestehukkaan heidän pyrkiessään veneellä Libyasta Italiaan. Vain yksi eritrealainen mies selvisi hengissä ja ajautui Tunisian rannikolle.

EU:n turvapaikkajärjestelmää ei voi ulkoistaa taloudellisesta tuesta riippuvaisille valtioille tai Välimeren aaltoihin. Sen on pohjauduttava ihmisoikeuksiin perustuvan, kaikille tulijoille avoimen turvapaikkamenettelyn ylläpitämiseen. Kaikki muu on hengenvaarallista politiikkaa.

Jussi Förbom

Kirjoittaja on Amnesty Internationalin Suomen-osaston johtokunnan puheenjohtaja.